sotilastiedustelu- ja sabotaasitoiminta toisessa maailmansodassa From Wikipedia, the free encyclopedia
Suomen kaukopartiotoiminta oli Suomen armeijan lähinnä päämajan johdolla tai sen käskemänä tapahtunutta tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa syvällä vihollisen selustassa jatkosodan ja Lapin sodan aikana.
Tämä artikkeli käsittelee jatkosodan ja Lapin sodan aikana tapahtunutta Suomen armeijan kaukopartio-osastojen harjoittamaa ja päämajan johtamaa sotilaallista tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa Neuvostoliiton ja Lapin sodan aikana Saksan hallitsemilla alueilla rintamalinjojen takana. Toiminnasta kirjallisuudessa käytettyjä nimityksiä ovat kaukotiedustelupartio, kaukopartio sekä päämajan kaukopartio.[1]
Kaukopartiotoiminta erosi toiminta-alueensa puolesta lähipartioinnista: lähipartiointia harjoittavat taistelijat kuuluivat toiminta-alueensa taisteluyksikköön, kaukopartio puolestaan päämajan alaiseen yksikköön. Tätä korostaa nimitys päämajan kaukopartio, joka erottaa nämä esimerkiksi divisioonien alaisina toimineista partioista.[2]
Puhekielessä kaukopartiomiehiä saatettiin kutsua sisseiksi ja näin liittää 1940-luvun toiminta suomalaisten sissien historiaan. Suomen armeijassa oli erityisiä sissiosastoja, mutta nämä eivät olleet päämajan vaan yhtymien alaisia. Sissi-nimityksen voidaan ajatella viittaavan enemmän suoranaiseen taistelu- ja tuhoamistoimintaan, kun taas kaukopartioinnin tärkein osa-alue oli tiedustelu. Yksittäisten partio- tai sissiretkien kohdalla raja on kuitenkin liukuva.[3]
Kaukopartiotoiminta on myös eri asia kuin asiamiestiedustelu eli salainen tiedustelu, kansanomaisesti sanottuna vakoilu.[4][5] Partiomiehet toimivat tiedustelijoina, mutta sotilaspuvuissa ja näkyvästi aseistettuina. Toisaalta esimerkiksi puhelinkuuntelu, vakoilu tässä mielessä, kuului kaukopartioiden menetelmiin. Kaukopartio- ja asiamiestoiminta kohtasivat läheisesti esimerkiksi siten, että päämajan kaukopartio-osastojen (myöhemmin Erillinen pataljoona 4:n komppanioiden) vahvuudessa (sekä Äänislinnan Tiedustelijainkoulussa) oli myös asiamiehiä ja tällaisen tiedustelijan saattoi saattaa toiminta-alueelleen kaukopartio.[6]
Tiedustelu oli ennen sotia organisoitu yleisesikunnan tilastotoimiston (Yleisesikunnan tilastollinen ja ulkomaaosasto, Osasto 2) alaisuuteen. Tilastotoimistolla oli muutaman miehen vahvuiset alueelliset alatoimistot, jotka huolehtivat pintatiedustelusta rajan yli omilla toiminta-alueellaan: Karjalankannaksella, Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Lapissa. Viipuriin ja Sortavalan alatoimistot oli perustettu jo 1920-luvulla ja 1930-luvun jälkipuolella toimistot saatiin Kajaaniin ja Rovaniemelle. Kajaanin toimisto tiedusteli Vienan Karjalaan ja Rovaniemen toimisto Petsamo–Kuusamo–Kiestinki–Salla-suuntiin.[7]
Toimistojen asiamiehet olivat pääosin vienankarjalaisia ja inkeriläisiä pakolaisia, mutta joukossa oli myös muualta Suomesta tulleita henkilöitä. Esimerkiksi Pauli Marttina, Into Kuismanen ja Pekka Savinainen kuuluivat ensimmäiseen ryhmään. Marttina ja Kuismanen johtivat myöhemmin omia osastojaan.lähde?
Kullekin alatoimistolle muodostettiin talvisodan aikana joukkueen vahvuinen tiedusteluosasto. Koulutus käynnistettiin, mutta varsinaista kaukopartiotoimintaa ei ehditty aloittaa, vaikka tarve olikin havaittu. Divisioonat ja pienemmät yhtymät järjestivät omaa tiedustelu- ja partiotoimintaansa. Heiskasen mukaan kaukopartioinnin ajatusta ei kuitenkaan vielä hahmotettu selkeästi: ajateltiin, että partiotoiminnan säde voisi ulottua muutaman kilometrin syvyyteen linjojen taakse. Pitempi partiomatka tehtiin kuitenkin ainakin Muurmannin radalle.[8]
Rovaniemen alatoimisto lähetti 11-miehisen partion Salla-Märkäjärvi-suunnalle liikenteentarkkailutehtävään maaliskuun alussa 1940.[9] Yksipuolisen radioyhteyden (pelkkä lähetys) takia partio ei saanut tietoa sodan loppumisesta vaan tuli toimineeksi myös rauhan aikana. Viimeisessä ennen paluutaan lähettämässään viestissä 14. maaliskuuta partio ilmoitti tuhonneensa varastorakennuksen eliminoituaan ensin vartiomiehet.[10]
Tiedustelutoiminta alkoi heti Moskovan rauhansopimuksen tultua voimaan. Tiedustelupartiot olivat pieniä, tyypillisesti kahden miehen vahvuisia ja liikkuivat siviilipuvuissa. Partiomiehet olivat vapaaehtoisia, usein toiminta-alueensa jo ajalta ennen sotaa tuntevia. Aseistuksena oli pistooli ja puukko, sillä kyse oli salaisesta tiedustelusta; väkivaltaista kosketusta pyrittiin ehdottomasti välttämään.
Moskovan rauhan ajan tiedustelua ei voi rinnastaa jatkosodan kaukopartioihin; kaukopartioille sen tuloksilla ja kokemuksilla oli kuitenkin merkitystä toimintaedellytysten rakentajana.
Kyynel-radion käyttöön valmentava radistikurssi käynnistyi Järvenpäässä 14. maaliskuuta 1940 eli heti talvisodan päätyttyä ja kesti kolme kuukautta. Kurssilla oli 22 osanottajaa eri alaosastoista.[11]
Kyynel-radion lisäksi partiolla oli mukana erillinen vastaanotin, Töpö. Varhaisessa Kyynelessä ei ollut vastaanotto-ominaisuutta, joten partiolle tulevat viestit lähetettiin Yleisradion kautta peitekielellä, esimerkiksi merenkulkijalle suunnattuna viestinä. Vastaanottamaan kykenevien Kyynel-radioiden tultua käyttöön Töpö-yhteys oli varalla.lähde?
Moskovan rauhan aikana keskityttiin myös rakentamaan alaosastojen organisaatiota: valittiin ja koulutettiin kantahenkilöstöä. Henkilöstön valinta perustui vapaaehtoisuuden ohella luotettavuuteen, isänmaallisuuteen, hyvään kuntoon ja paineensietokykyyn. Joukkoon valikoitui esimerkiksi hiihto- ja ampumaurheilun huippuja.lähde?
Jo sotaa edeltäneen ajan tilastotoimiston alatoimistoista olivat muodostuneet neljä kaukopartio-osastoa:
Osastot organisoitiin 1. heinäkuuta 1943 Erillinen pataljoona 4:ksi (ErP 4), johon jokainen osasto kuului komppaniana. Pataljoonan lähin esimies oli päämajan tiedusteluosastossa ensin eversti Kaarlo Somerto ja huhtikuusta 1944 alkaen everstiluutnantti Reino Hallamaa. Pataljoonan ainoa varsinainen komentaja oli everstiluutnantti Jussi Sovio ajanjakson 15. syyskuuta 1943 – 30. marraskuuta 1944. Sovio oli päämajan tiedustelutoimisto 1:n ilmavoimajaoksen päällikkö.[12]
Partiomiesten koulutuksessa voidaan erottaa toisaalta yleisten edellytysten varmistaminen ja luominen ja toisaalta erityistaidot.lähde?
Selviytyminen luonnossa kaikkina vuodenaikoina oli minimitaso, joka oli ikään kuin sisäänrakennettuna jo valintaperusteissa: partiomiehet olivat maaseudun kasvatteja, kaupunkilaisia ei juuri joukossa ollut. Valituksi tulleita miehiä testattiin pitkillä harjoitusretkillä ennen varsinaiseen partioon linjojen yli lähtöä ja myös ensimmäiset partiomatkat olivat eräänlaista koeaikaa. Fyysisen ja psyykkisen rasituksen sekä stressin siedon arviointi korostuivat esimiesten suorittamassa tarkkailussa.lähde?
Partiomiesten erityistaitoja olivat esimerkiksi sähkötys- ja pioneerityötaidot sekä laskuvarjohyppykoulutus, jota annettiin, mutta käytettiin tositoimissa vähän.lähde?
Kesäkuussa 1941 järjestettiin kapteeni Eero Erhon johtama laskuvarjohyppykurssi 25:lle partiomiehelle Luonetjärvellä, lähellä Jyväskylää, hyppykoneena Douglas DC-2.[13]
Partiomatkoille varustautuminen riippui vuodenajasta, tehtävästä, partion koosta ja matkan suunnitellusta kestosta sekä siitä suunniteltiinko matkalle täydennystä lentoteitse tai kätköistä.
.jpg)
Rauhan aikana tehdyillä salaisen tiedustelun retkillä pääaseena oli 9 mm:n Ukko-Mauser- tai Parabellum-pistooli.lähde?
Jatkosodan kaukopartiomiehen perusase oli Suomi-konepistooli, jonka kantajan varustukseen kuului vara-aseena myös taskupistooli. Myös sotasaaliiksi saatuja itselataavia SVT 40-kivääreitä käytettiin, ja suurissa partioissa, kuten Petrovski Jamin huoltokeskukseen hyökänneessä Ilmari Honkasen osastossa oli kiväärimiehiä siksikin, ettei konepistooleita riittänyt kaikille. Talvisissa hiihtopartioissa kiväärillä oli ulottuvuutensa takia merkitystä.lähde?
Erityisesti talvisin partion oli varauduttava torjumaan takaa-ajajia myös ansoittamalla. Tähän tarkoitukseen käytettiin puukuorisia, ulkonäöltään ja kooltaan kynäkoteloa muistuttavia latumiinoja sekä ansalangan katketessa laukeavia panoksia, kuten valohälyttimiä eli "ovikelloja".lähde?
Latumiinoja otettiin mukaan esimerkiksi viisi kappaletta miestä kohden. Räjähtäessään latumiina useimmiten silpoi siihen osuneen miehen jalan. Partion kannalta oli tärkeintä, että miinaan osuttuaan takaa-ajajat joutuivat siirtymään valmiilta ladulta umpihankeen ja heidän vauhtinsa hidastui.[14]
Kesäisin partiomiehet sivelivät jälkikoirien harhauttamiseksi saappaidensa pohjiin ainetta, jonka tarkoitus oli turruttaa koirien hajuaisti ja siten haitata takaa-ajoa. Aine on mahdollisesti ollut kreosoottia, kyllästysaineena käytettyä kivihiilitislettä.[15]
Tuhoamistehtäviin lähtevät partiot liittivät varusteisiinsa räjähteitä sekä erilaisia polttovälineitä. Näistä on kirjallisuudessa mainittu muun muassa seuraavia:
T-pötkyt ja -rasiat (sanasta termiitti) paloivat sytytettyinä pitkän aikaa ja niiden ja polttopullojen avulla sytytettiin hävitettäviä rakennuksia.lähde?
Rautateiden ja siltojen panostamiseen tarvittiin räjähteeksi trotyylia (partiokuvauksissa kirjoitusasu voi olla rotuli) sekä eri tavoin toimivia aika- ja painosytyttimiä. Kirjallisuudessa mainitaan partiomatkoille viedyn useiden kymmenien kilojen räjähde-eriä. Rautatien katkaisemiseen tarkoitetusta välineistöstä käytettiin raporteissa kuvaavaa nimitystä junansuistaja.[16]Junansuistaja oli kiskoon kiinnitettävä nalli.[17]
Räjähteiden lisäksi partioilla saattoi jatkosodan loppuvaiheissa olla mukana panssarinyrkkejä ajoneuvojen tuhoamiseen.lähde?
Aluksi partioiden muonitus perustui tavanomaisen, esimerkiksi metsätöissä käytetyn muonan soveltamiseen, mutta pitemmillä retkillä sen ongelmaksi koitui paino. Suomessa kehitettiin vähitellen jatkosodan aikana partiotoimintaan soveltuvat ns. sissimuonat, jotka muodostuivat säilykkeistä ja kuivaamalla kevennetyistä ainesosista.
Teoksissa Päämajan kaukopartiot jatkosodassa ja Olimme päämajan kaukopartiomiehiä on esitetty viiden vuorokauden muonapakkauksen sisältö:
Viiden vuorokauden pakkauksen yhteispaino oli Marttinen & Tikkasen mukaan noin 20 kg edellä mainituista lasketun yhteispainon ollessa 6 kg. Jää epäselväksi, mitä muuta pakkauksen painoon mahdollisesti sisältyi.[18] Toisaalla päiväannoksen painoksi on esitetty noin 1 kilogramma; tähän eivät sisältyneet esimerkiksi voi, sokeri, herneet ja kauraryynit.[19]
Kaukopartion oli varustauduttava siten, että yölepoa saatiin varusteiden puolesta myös silloin, kun tulia ei voitu tehdä. Telttakangas oli tavanomainen yöpymisvaruste, talvella mukana oli myös turkki tai kevyemmät turkkiliivit. Tulentekoa varten mukana kuljetettiin muutamaa kirvestä sekä kaarisahan teriä vyöhön pujotettuina.
Saksalaisvalmisteinen bensiinikäyttöinen keitin mainitaan 1944 Uudenkirkon suunnalla liikkuneen kesäpartion varusteluettelossa.[20]
Yleensä kaukopartiossa ei ollut lääkintämiestä, vaan kullakin partiomiehellä oli mukanaan henkilökohtainen lääkepakkaus, johon sisältyi särkylääkettä, yskänlääkettä tabletteina, vatsalääkettä sekä kamferi- ja sulfaniiliamiditabletteja. Lisäksi mukana oli xeroform-pulvereita hankaumien hoitoon ja thymolispriitä desinfiointiin. Sidontatarvikkeina oli laastaria, sideharsoa sekä taistelijan ensiside.[21]
| Tunnus | Sisältö | Huom. |
|---|---|---|
| A | Bayerin aspiriinitabletit 0,5 g | |
| B | heroiinitabletit 5 mg | yskään, "korkeintaan kolme tablettia vuorokaudessa", "erittäin ankarassa kivussa 2-3 tablettia kerrallaan"[23] |
| C | kamferitabletit 0,5 g | |
| K | sulfaniiliamiditabletit 0,5 g | |
| P | Temmler-Werke Pervitin-tabletit 3 mg | "voimakkaan väsymyksen poistamiseen ja kiihokkeena ponnistusten edellä"[23] |
| V | oopiumitabletit 3,3 mg |
Partiomiesten varusteisiin kuului myös pervitiini (oik. Pervitin), saksalainen metamfetamiinipilleri, joka auttoi voittamaan joksikin aikaa sekä väsymyksen että nälän. Pervitiini saattoi aiheuttaa muun muassa harhanäkyjä. Vaikutuksen lakattua tuli vastavaikutus, uupumus ja ankaran krapulan kaltainen tuskatila.[24]Pervitinin ohjeista poistettiin niissä ollut maininta krapulasta, etteivät miehet sen yllyttäminä kokeilisi lääkettä humalan tavoittelemiseen.[25]
Erilaisten tarvikkeiden toimittamisesta partiolle käytettiin nimitystä täydennys. Täydennystä voitiin saada viidellä tavalla:
Kaukopartiomatkoista kertovissa kuvauksissa esiintyy usein mainintoja "päämajasta" annetuista ohjeista ja vihollisvaroituksista. Kaukopartioiden takaa-ajosta vastasivat rajavartio- eli NKVD-joukot, jotka raportoivat etenemisensä tiheästi radioteitse. Suomalainen radiotiedustelu sieppasi ja avasi partioita takaa-ajavien osastojen viestit. Viesteistä ilmenivät suunnitelmat, kulkureitit, säännöllisesti tarkastettavat varmistusladut ja jopa tunnussanat.
Tietojen perusteella kaukopartioita voitiin sitten johtoasemilta suorastaan "ohjata" välttämään takaa-ajajia ja varmistuksia.[28] Partiot olivat Kyynel-radioillaan yhteydessä johonkin viidestä kaukopartioiden johtoasemasta.[29] Johtoasemille radiotiedustelun tulokset välitettiin tarkoituksenmukaisiksi muokattuina ELJOT-summerilennättimellä.lähde?
Kuudentoista sissin partiomatka Stalinin kanavalle kesällä 1941 kolme päivää ennen jatkosodan syttymistä on partiomatkojen joukossa poikkeuksellinen. Se suoritettiin siviilipuvuissa kapteeni Paul Marttinan johdolla, saksalaisten toimeksiannosta ja Luftwaffen avustuksella, tunnettiin nimellä Operaatio Erich ja aloitettiin siis rauhantilan vielä vallitessa Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Miehet joutuivat taisteluihin, joissa yksi kuoli ja toinen katosi. Varsinaisessa tehtävässään Stalinin kanavan sulkujen tuhoamisessa ja Muurmannin radan katkaisemisessa he epäonnistuivat, mutta katkaisivat kuitenkin pistoraiteen, tuhosivat junan ja surmasivat paljon venäläisiä. Kun miehet palasivat Suomeen, he kuulivat sodan syttyneen. Tällä matkalla ollut partio siis täytti ainakin osan vakoilijoiden tuntomerkeistä.lähde?[31]
22. kesäkuuta 1941 alkanutta matkaa johti vänrikki Jorma Hämäläinen, jonka lisäksi joukkoon kuului kolme muutakin upseeria, vänrikit Olavi Joentaus, Lauri Korhonen ja Joona Vasunta, mikä oli harvinaista partion kokoon nähden. Partion selviytymiseen vaikuttanut avainhenkilö oli paikalliset olosuhteet tunteva, vuonna 1921 Paateneen Särkijärveltä Suomen puolelle siirtynyt kokenut emigranttisissi, vääpeli Pekka Savinainen.lähde?
Siviilisissit oli ensimmäinen suomalainen lentokuljetusta käyttänyt kaukopartio.[32] Kahdella saksalaisella Heinkel-vesitasolla suoritettu menomatka päättyi suunnistusvirheen seurauksena aiottua pitemmälle itään, josta marssi aiotulle toiminta-alueelle Stalinin kanavalle kesti viikon. Vänrikki Vasunta katosi ensimmäisenä matkapäivänä.[33]
Kanavasulkujen panostusyritykset epäonnistuivat ja partio suuntasi toiseen kohteeseen, Muurmannin radalle. Ratapanostuksen räjähdettyä ennen aikojaan partio joutui takaa-ajetuksi.lähde?
Lentäjien suunnistusvirheen korjausmarssi oli kuluttanut partion muonavarat ja niitä oli täydennettävä Pölkkylän kylässä. Takaa-ajajat saavuttivat kylästä poistuneen partion tauon aikana. Seuranneessa tulitaistelussa alikersantti Eino Ehrukainen haavoittui ja kuoli matkaa jatkettaessa 30. kesäkuuta. Pekka Savinainen johdatti partion Pieningänsalon erämaita pitkin omalle puolelle.[34]
Suomen kaukopartiotoiminnan suurimpana yksittäisenä tehtävänä pidetään Hävitys- ja tiedustelukomennuskunta Honkasen matkaa 8. helmikuuta – 16. helmikuuta 1942 Petrovski Jamin (Petrovo-Jamin) kylään, jossa sijaitsi merkittävä, koko Äänislahden aluetta palveleva huoltokeskus.
Tammikuussa oli Puutoisten (Puudoži) lähellä saatu vanki, joka kykeni kertomaan Uikujärven eteläpäässä sijainneesta huoltokeskuksesta runsaasti yksityiskohtia, joiden pohjalta päädyttiin huoltokeskuksen tuhoamisretken suunnitteluun.
Hävitys- ja tiedustelukomennuskunta Honkasen retkeen osallistui neljä 25-miehistä joukkuetta. Puolet joukosta oli päämajan kaukopartiomiehiä Osasto Kuismasesta ja Osasto Marttinasta. Heidän lisäkseen joukkoon kuului Vahvennetun jääkäriprikaatin eli Osasto Laguksen miehiä. Komennuskuntaa johti luutnantti Ilmari Honkanen.
Retken tuloksena Petrovski Jamin huoltokeskus tuhottiin jokseenkin kokonaan. Omia tappioita osastolle tuli viisi kaatunutta ja kuusi haavoittunutta. Lisäksi kolme miestä sai lieviä vammoja.[35]
Kaukopartiotoiminta oli yksi Suomen armeijan sotien aikana harjoittaman tiedustelun lajeista. Näin se rinnastuu salaiseen tiedusteluun, kuuntelutiedusteluun ja ilmatiedusteluun sekä muuhun tiedusteluelimien harjoittamaan tiedonhankintaan.[36] Sodanjohdon ja rintamajoukkojen tarvitsemaa tilannekuvaa muodostettiin muun muassa eri tiedustelutoimintojen tuloksia yhdistelemällä.
Erillinen pataljoona 4:n historiikin loppusanoissa Lassi Saressalo toteaa, että kaukopartiotoiminnan kokonaismerkitystä sodanjohdolle ei ole mahdollista hahmottaa lähteiden puuttuessa: tiedusteluosaston materiaali osin hävitettiin ja osin toimitettiin Ruotsiin operaatio Stella Polariksessa.[37]
Historiikkiin sisältyvät ns. partiomiestaulukot eli Er P 4:n komppanioittain tehty mieskohtainen yhteenveto suoritetuista matkoista. Partiomiestaulukoiden pohjalta voidaan laskea seuraavat tunnusluvut.
| Er P:n komppania | Partioiden lukumäärä | Partioita / mies keskimäärin | Partioita / mies tyyppiarvo | Maksimimäärä partioita / mies |
|---|---|---|---|---|
| 1/ErP 4 | 70 | 4,66 | 1 | 17 |
| 2/ErP 4 | 55 | 3,97 | 1 | 19 |
| 3/ErP 4 | 75 | 5,82 | 1 | 18 |
| 4/ErP 4 | 64 | 5,94 | 1 | 25 |
| Yhteensä | 264 |
Eniten matkoja kertyi partionjohtajille sekä erikoismiehille, kuten tulkeille ja radisteille. Se, että useimmille partiomiehille kertyi matkoja vain yksi, kertoo nähtävästi toisaalta matkojen vaativuudesta ja toisaalta tiukasta seulasta. Ensimmäistä matkaa pidettiin ikään kuin yhtenä osana partiomiehelle tehtyä soveltuvuusarviointia.
Mannerheim-ristin ritareiksi nimitettiin yhdeksän Erillinen pataljoona 4:n sotilasta. Ritariesitysten ja -nimitysten perusteluissa tuodaan esiin seuraavia kaukopartioiden saavuttamia tuloksia:
Kaukopartioiden välillinen, mutta sellaisena merkittävä vaikutus oli, että toiminta sitoi vastustajan joukkoja muun muassa kulkuyhteyksien ja tukikohtien vartiointiin sekä takaa-ajoon. Tästä saatiin tietoja muun muassa siepatusta viestiliikenteestä. Kaukopartion "hyötysuhde" – partion vahvuus verrattuna sidottuihin vastustajan joukkoihin – kertoo osaltaan kaukopartio- ja sissitoiminnan merkityksestä pienen maan sodassa suurempaa vastaan.lähde?
Sodan päättyminen merkitsi Suomen joutumista "yhdistyneiden kansakuntien" so. liittoutuneiden valvontakomission tarkkaan kontrolliin. Monille tiedusteluelimissä mukana olleille suositeltiin siirtymistä ulkomaille. Tässä yhteydessä tiedustelutoimintaan liittyvää aineistoa tuhottiin ja osa siitä siirrettiin Operaatio Stella Polariksessa Ruotsiin, jossa aineiston ja siitä tehtyjen mikrofilmikopioiden on oletettu tulleen tuhotuiksi. Virallinen sodanaikainen aineisto on siis niukkaa.[39]
Tästä lähtökohdasta voivat saada sijansa myös perusteettomat tarinat "kaukopartiomiesten seikkailuista".[40]
Jonkin verran aineistoa on kuitenkin säilynyt yksittäisten partiomiesten säilyttämänä sekä arkistoissa (provenienssiperiaatteen ansiosta muualle kuin kaukopartioiden yhteyteen päätyneinä ja siten säästyneinä).[41]
Kaukopartiotoiminnan historiikin Päämajan kaukopartiot jatkosodassa kirjoitti Lassi Saressalo apunaan pataljoonan eri komppanioiden veteraaneja sekä asiantuntijajäseniä käsittänyt Erillinen pataljoona 4:n perinnetoimikunta. Teos julkaistiin WSOY:n kustantamana vuonna 1987.
Eräät toiminnassa itse mukana olleet ovat kirjoittaneet kokemuksiaan kaukopartioromaanien muotoon 1950-luvulta lähtien. Tällaisia omakohtaisesti kirjoittaneita "sissikirjailijoita" ovat esimerkiksi Esa Anttala (oik. Urpo Arhosuo, aiemmin Lempiäinen) ja Uula Aapa (oik. Akseli Olli Väänänen) sekä Arvo A. Juvonen.
Muistelmamuodossa kaukopartiotoiminnasta ovat itse kirjoittaneet tai sanelleet muun muassa Mauri Ahtosalo (aiempi nimi Mauri Kärpänen), Jorma Tikkanen sekä Pauli Savinainen.
Jaana Janhila on toimittanut Osasto Marttinan partiokertomuksista teokset Sissisotaa kaukopartiossa I ja II. Teoksiin sisältyy yksi tai useampia kuvauksia Osasto Marttinan tekemistä 75:stä partiomatkasta sekä kyseisten matkojen taustatietoja.[42]
Kaukopartiomiesten haastatteluihin ja muuhun aineistoon tuotantonsa perustaneista kaukopartioromaanien kirjoittajista voidaan mainita laajan tuotannon aikaan saaneet Pentti H. Tikkanen ja Reino Lehväslaiho sekä Onni Palaste. Erityisesti Tikkasen myöhemmässä tuotannossa on sekä historiikin että romaanin piirteitä. Nuoremman polven kirjoittajista tulee mainita Eero Marttinen teoksillaan Olimme Päämajan kaukopartiomiehiä, Venäjällä on väljää ja Ampukaa arvojärjestyksessä!.
Kaukopartioiden tukitoiminnoista kuten lentotoiminnasta ja viestiliikenteestä on ilmestynyt sekä tutkimuksia että muistelmamuotoisia dokumentteja.[43] Kaukopartioiden viestiliikenteeseen välillisesti vaikuttaneesta radiotiedustelusta kertoo esimerkiksi Reijo Ahtokarin toimittama Suomen radiotiedustelu 1927-1944.
Jarkko Kempin teos Suomalainen sissitoiminta (2013) liittää talvi- ja jatkosodan kaukopartiotoiminnan historiallisiin yhteyksiin tarkastelemalla suomalaisia sissejä alkaen 1500-luvun Pekka Vesaisesta ja 1600-1700-lukujen Tapani Löfvingistä edetäkseen Olli Tiaisen kautta pommarijääkäreihin.[44]
Uutta valoa aiheeseen tuo Pekka Turusen kirja Operaatio Kaleva – Päämajan kaukopartioiden suurin usko ja sen taustat (Atena 2020). Se kertoo perusteellisesti osasto Kalevasta, joka on aiemmin jäänyt vähälle huomiolle. Siinä puretaan myös Mannerheim-ristin ritarin Heikki Nykäsen myyttiä.[45]
Kaukopartiotoiminnasta saadut kokemukset ja tehtävien tärkeys ymmärrettiin sotien jälkeen Puolustusvoimissa, mutta kokemusten hyödyntäminen oli tuonaikaisessa poliittisessa ympäristössä vaikeaa. Sitä vaikeutti osaltaan myös useiden toimintaan osallistuneiden siirtyminen "matalaan profiiliin" kotimaassa tai lähtö ulkomaille.
Vasta vuonna 1961 perustettiin Laskuvarjojääkärikoulu[46], jossa selkeästi otettiin kaukopartiotoiminnan opit ja tehtävät käyttöön uudestaan. Tätä ennen perinnettä olivat jatkaneet osaltaan hajautetusti rajajoukot ja maavoimien sissijoukot. Esimerkiksi Osasto Marttinan perinteitä vaalii osaltaan Kainuun prikaatin tiedustelukomppania. [47]
Myöhemmin Laskuvarjojääkärikoulu nimettiin ErP 4:n perinnejoukko-osastoksi, jolloin virallisestikin tunnustettiin näiden suora historiallinen yhteys.[48]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
