From Wikipedia, the free encyclopedia
Jean-Pierre Raffarin O.Q. (s. 3. elokuuta 1948 Poitiers, Vienne) on ranskalainen poliitikko ja Ranskan pääministeri vuosina 2002–2005. Hän edusti aiemmin keskustaoikeistolaista UDF-puoluetta, sitten konservatiivista oikeistolaista UMP-puoluetta.
| Jean-Pierre Raffarin | |
|---|---|
 Jean-Pierre Raffarin, 2013 |
|
| Ranskan 166. pääministeri | |
| Presidentti | Jacques Chirac |
| Edeltäjä | Lionel Jospin |
| Seuraaja | Dominique de Villepin |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 3. elokuuta 1948 Poitiers, Vienne |
| Puoliso | Anne-Marie Perrier Raffarin |
| Tiedot | |
| Puolue | UMP |
| Aiheesta muualla | |
| www.carnetjpr.com | |
Jean-Pierre Raffarin aloitti pääministerikautensa 6. toukokuuta 2002 ja erosi virasta 31. toukokuuta 2005. Hän johti kahta peräkkäistä hallitusta; Raffarinin ensimmäinen hallitus erosi 31. maaliskuuta 2004 ja hänen toinen hallituksensa, jossa useita ministereitä oli vaihdettu, astui virkaan samana päivänä. Raffarinin toisen hallituksen ero seurasi kyllä-puolen tappiota Ranskan kansanäänestyksessä Euroopan unionin perustuslaista, joskin Raffarin sanoi tämän lopullisen eron johtuneen muista syistä. Häntä seurasi Ranskan pääministerinä Dominique de Villepin.
Jean-Pierre Raffarin on kotoisin Poitiers'n kaupungista läntisessä Ranskassa. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta, sisko Jacqueline ja veli Gerard, jotka syntyivät jo ennen toista maailmansotaa. Hänen isänsä, Jean Raffarin, toimi valtiosihteerinä maatalousministeriössä Pierre Mendès Francen hallituksen alaisuudessa 1954. Jean-Pierre Raffarin meni Pariisiin opiskelemaan ensin oikeustiedettä, ja valmistui 1972 talouskorkeakoulusta (École supérieure de commerce de Paris), jonka jälkeen loi uran liikemiehenä. Poliitikoksi Raffarin on poikkeuksellisen kokenut talousmies.
Raffarin meni mukaan politiikkaan vuonna 1977, jolloin tuli valituksi Poitiers'n valtuustoon. Hän alkoi pian toimia aktiivisesti keskustaoikeistolaisten puolueiden uudessa yhteenliittymässä UDF, joka on Ranskan politiikassa eräänlainen vaihtoehto oikeiston pääsuuntaukselle, gaullismille. Vuonna 1988 Raffarin valittiin Poitou-Charentesin alueneuvostoon jonka puheenjohtajana hän toimi aina vuoteen 2002 saakka. Euroopan parlamentin jäsen Raffarin oli vuosina 1989–1995; siellä hän toimi kaksi ja puoli vuotta budjettivaliokunnan varapuheenjohtajana. Hän on ollut Senaatin, Ranskan parlamentin ylähuoneen, jäsen vuodesta 1995. Senaattorina hän edustaa kotidepartementtiaan Vienneä.
Raffarin jätti europarlamentin päästyään Ranskan hallitukseen 18. toukokuuta 1995. Tuolloin Jacques Chiracin voittoa presidentinvaalissa seuranneessa hallituksenvaihdoksessa pääministeriksi nousi Chiracin puoluetta RPR:ää edustava Alain Juppé. UDF oli RPR:n tukipuolueena ja Juppén hallituksessa Raffarin toimi pienten ja keskisuurten yritysten asioista vastaavana ministerinä aina siihen saakka, kunnes oikeisto hävisi 1997 vaalit ja hallitus vaihtui 4. kesäkuuta 1997.[1] Valtaan nousi Lionel Jospinin sosialistihallitus.
Vuoden 2000 jälkeen Ranskan valtavirran oikeisto alkoi tutkia läheisempää yhteistyötä, paljolti äärioikeiston muodostaman paineen takia. Muodostui uusi puolue, UMP, joka on enimmäkseen RPR:n jatkajapuolue, mutta johon liittyi myös muita. Vuonna 2002 RPR lakkasi kokonaan olemasta. Yksi tärkeimmistä UMP:hen siirtyneistä UDF:n poliitikoista on nimenomaan Raffarin, jolla oli tärkeä osa tämän uuden liittouman muodostamisessa.
Vuoden 2002 presidentinvaalissa Jacques Chirac valittiin uudelleen, mikä merkitsi hallituksenvaihdosta, valtaan nousisi taas oikeisto. Chirac oli kahden vaiheilla, nimittääkö pääministeriksi Jean-Pierre Raffarin vaiko entisen RPR:n edustaja Nicolas Sarkozy. Raffarinista tehtiin pääministeri osittain siksi, että häntä pidettiin vähemmän oikeistolaisena kuin Sarkozya. Tämä oli tärkeää, sillä kansa oli tyrmistynyt äärioikeistolaisen Front Nationalin ehdokkaan Jean-Marie Le Penin pääsystä presidentinvaalin toiselle kierrokselle.
Jean-Pierre Raffarinin hallitus aloitti toimintansa 6. toukokuuta 2002. Sarkozy nimitettiin sisäministeriksi, ja muista tärkeimmistä viroista valtiovarainministeriksi Francis Mer, puolustusministeriksi Michèle Alliot-Marie sekä ulkoministeriksi Dominique de Villepin. Hallitus lähti innokkaasti toteuttamaan oikeistolaista politiikkaa, ei vähiten siksi, että edeltävät viisi vuotta olivat kuluneet oikeistolaisen presidentin ja vasemmistolaisen hallituksen välisessä kiistelyssä.
Keskeisimpänä lupauksenaan Raffarin ilmoitti uuden hallituksensa politiikan vauhdittavan talouskasvua, ja sanoi myös työttömyyden tulevan putoamaan Chiracin presidenttikauden loppuvaiheessa (tarkoittaen vuoden 2006 loppua ja 2007 alkua) nopeasti hallituksen toimien seurauksena. Kuitenkaan talouskasvu ei juuri lähtenyt nousuun 2 %:n vuositasoltaan, ja vastaavasti työttömyys pysytteli koko hallituskauden lähes 10 %:n tasolla, eli hyvin korkeana.
Raffarinin hallituksen politiikassa korostettiin vahvaa valtiota, mutta jossain määrin myös vapaan kilpailun liberaalia talouspolitiikkaa (laissez-faire). Vuoden 2003 aikana edistettiin hajasijoitusta ja uudistettiin eläkejärjestelmää; molemmat johtivat laajoihin lakkoihin. Kesällä 2003 Eurooppaa koetellut helleaalto vei hengen tuhansilta huonokuntoisilta vanhuksilta. Vaikka helleaallon uhreja oli monissa muissa maissa enemmänkin, nosti Ranskassa media aiheen terävästi esille, ja hallitusta syytettiin toimettomuudesta. Toisaalta ulkopoliittisesti hallitus pystyi menestyksekkäästi pitämään maansa erossa Irakin sodasta.
Vuonna 2004 Raffarinin hallitus aloitti uudistukset terveydenhuoltojärjestelmässä. Samoihin aikoihin hallituksen sisäinen yhtenäisyys rakoili pahasti, kun osa ministereistä haukkui toistensa päätöksiä julkisesti tiedotusvälineissä. Sisäinen riitaisuus olikin Raffarinin hallituksen suurimpia ongelmia, ja sillä oli osansa kannatuksen laskussa.
Heikko menestys mielipidemittauksissa jatkui, ja 28. maaliskuuta 2004 oikeisto kärsi murskatappion Ranskan aluevaaleissa. Manner-Ranskan 21 alueesta kaikki paitsi yksi saivat vasemmisto-oppositiota edustavan johdon. Raffarin katsoi hallituksensa kärsivän vakavasta luottamuksen puutteesta, ja 30. maaliskuuta 2004 pyysi presidentti Chiracilta eroa, jonka tämä myönsikin seuraavana päivänä, mutta nimitti heti sen jälkeen Raffarinin uudestaan pääministeriksi hallitusta kokoamaan.
Jean-Pierre Raffarinin toisesta hallituksesta oli jätetty pois eräitä ongelmallisimpia ministereitä, ja tärkeimmistä ministerinpaikoista osa oli järjestetty uudelleen. Niinpä Sarkozy siirtyi valtiovarainministeriksi ja Villepin sisäministeriksi, Alliot-Marie jatkoi puolustusministerinä mutta ulkoministeriksi tuli Michel Barnier. Hallitus jatkoi edellisen linjoilla, joskin tietyin muutoksin: uusi sisäministeri Villepin esimerkiksi puolusti edeltäjäänsä tarmokkaammin ranskalaista sekularismia ja suhtautui hyvin kielteisesti islamilaiseen fundamentalismiin. Vastaavasti Sarkozy otti talouspolitiikassa aiempaa enemmän vapaata kauppaa korostavan linjan.
Uusi isku hallitukselle olivat samana kesänä järjestetyt Euroopan parlamentin vaalit 2004, joissa sosialistipuolue PS sai melkein kaksi kertaa niin paljon ääniä kuin UMP; tulos oli jälleen pohjanoteeraus oikeistolle. Hallituksen EU-politiikkaa kritisoitiin laajasti: Raffarinia pidettiin tässä suhteessa yleisesti tehottomana johtajana, jolla ei ollut käsitystä siitä, mihin Unionia tulisi viedä. Samoja syytöksiä esitettiin myös Chiracia kohtaan, mikä sekin heikensi pääministerin suosiota, ja hän uhkasi jäädä suosittujen ministeriensä varjoon.
Puolueessa suosittu Sarkozy lähti hallituksesta 29. marraskuuta 2004 tultuaan valituksi UMP:n johtoon. Valtiovarainministeriksi tuli aiempi maatalousministeri Hervé Gaymard, joka ehti hoitaa virkaa vain kolme kuukautta, kunnes joutui eroamaan valtion varojen väärinkäytöstä seuranneen skandaalin vuoksi. Häntä seurasi virassa Thierry Breton. Skandaali ei voinut olla laskematta hallituksen ja siihen luottavan presidentin kannatusta entisestään.
Keväällä 2005 Raffarinin uudet työvoimapoliittiset toimet nostattivat taas lakkoaaltoja. Ranska päätti järjestää kansanäänestyksen EU:n perustuslaista, ja Chirac otti asian lähestulkoon henkilökohtaiseksi kannatusmittauksekseen. Hallitus luonnollisesti seisoi lain takana, mutta myös pääoppositiopuolue sosialistit tuki lain hyväksymistä. Kansa oli kuitenkin epäluuloinen, ja sekä presidentti että hallitus poikkeuksellisen epäsuosittuja. Mielipidemittausten mukaan Raffarin oli toukokuussa ehkä kaikkein epäsuosituin Ranskan pääministeri sitten viidennen tasavallan perustamisen 1958.
Kävi siis niin, että Ranska hylkäsi EU:n perustuslakisopimuksen kansanäänestyksessä 29. toukokuuta 2005. Hallituksen luottamus oli nyt mennyt lopullisesti, ja Raffarin erosi 31. toukokuuta 2005. Hänen seuraajakseen pääministerinvirkaan nimitettiin Villepin.
Pääministerikautensa jälkeen Jean-Pierre Raffarin ei ole pyrkinyt uuteen hallitukseen. 18. syyskuuta 2005 hänet valittiin jälleen senaattoriksi Viennen departementista. Hän jatkoi senaattorina lokakuuhun 2017 asti.[2]
Raffarinin eräänlaisena tavaramerkkinä olivat pääministerikaudella lyhyet optimistiset lausahdukset, joita media tapasi ivailla. Lehdistössä näistä alettiin käyttää nimitystä raffarinade. Tunnetuin ”raffarinadeista” tai ”raffarismeista” on ”La route est droite, mais la pente est forte” eli jotakuinkin ”Tie on suora, mutta rinne on jyrkkä”. Libération-lehti keräsi aforismeista tunnetuimpia omille sivuilleen.[3][4]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
