From Wikipedia, the free encyclopedia
Japanilaiset koirarodut ovat Japanissa jalostettuja pystykorvarotuja. Perinteisesti alkuperäisiin japanilaisiin rotuihin on luettu kuuluviksi akita, hokkaidonkoira, kainkoira, kishunkoira, shikokunkoira ja shiba. Ne ovat kaikki pystykorvia ja muistuttavat suuresti toisiaan. Hokkaidonkoira, kainkoira, kishunkoira ja shikokunkoira kuuluvat shika inuihin eli keskikokoisiin japanilaisiin pystykorviin. Niihin luetaan myös sanshu, mutta FCI ei tunnusta sitä omaksi rodukseen vaan pitää sitä kishun muunnoksena. Mikawa ja riukiunkoira ovat vanhoja japanilaisia rotuja. Mikawa on kuollut sukupuuttoon, mutta harvinaisen riukiunkoiran pelastamiseksi ollaan tekemässä töitä.
Nimestään huolimatta japaninterrieriä, japaninpystykorvaa ja japanese chiniä eli japaninspanielia ei lasketa kuuluviksi alkuperäisiin japanilaisrotuihin, koska ne polveutuvat koirista, jotka on tuotu Japaniin muualta maailmasta. Japanilainen rotu on myös tosa, joka jalostettiin risteyttämällä shikokunkoiraan eurooppalaisia mastiffeja. Myös akitaan on jalostuksessa sekoittunut länsimaisten rotujen kuten mastiffin, tanskandoggin ja saksanpaimenkoiran perimää, eikä sitä siksi pidetä puhtaasti japanilaisena rotuna. Yhdysvalloissa akitasta on eronnut omaksi rodukseen amerikanakita.[1]
Ennen maantieteellistä eristäytymistä Korean niemimaasta Japaniin oli levinnyt kolme siperialaisen harmaasuden alalajia: japaninsusi l. honshunsusi (Canis lupus hodophylax, Nihon-ōkami, yamainu), hokkaidonsusi l. ezonsusi (Canis lupus hattai, Ezo-ōkami) ja koreansusi (Canis lupus coreanus). Japaninsutta esiintyi Honshūn, Kyūshūn ja Shikokun saarilla; hokkaidonsutta Hokkaidōlla, Sahalinilla, eteläisillä Kurillien saarilla ja Kamtšatkan niemimaalla; ja koreansutta nimensä mukaisesti lähinnä Korean niemimaalla.
Japanilaisten pystykorvien historiassa japaninsudella oli näistä kaikkein tärkein rooli. Se oli sudeksi melko pienikokoinen ja väriltään harmaa. Erään teorian mukaan pieni koko olisi ollut seurausta saarivaltion luonnonolosuhteiden esihistoriallisista muutoksista, kun taas toinen spekuloi että koko laji olisi siperialaisen suden ja japanilaisten pystykorvien esi-isien välisen risteytyksen tulos. Viimeaikaiset DNA-tutkimukset tukevat jälkimmäistä väittämää.[2]
Suuri osa nykyisin tunnetuista japanilaisista pystykorvista (saksanpystykorvasta jalostettua japaninpystykorvaa lukuun ottamatta) polveutuu ainakin osittain jomonkoirasta ja yayoikoirasta. Jomonkoira saapui maahan Taiwanin ja Riukiu-saarten kautta Kiinasta n. 6000 eaa. Se oli rakenteeltaan shiban kaltainen, ja nykyisen jomonshiban jalostus perustuukin sen prototyyppiin. N. 300 jaa. Koreasta kulkeutui maahan yayoikoira, joka oli jomonkoiraa kookkaampi ja jonka otsapenger oli korkeampi. Myöhemmin näistä kahdesta alkoi kehittyä erilaisia, alun perin keskikokoisia metsästys- ja vahtikoiria. Ei ole kuitenkaan olemassa yhtä ainoaa "kaikkien japanilaisten alkuperäisrotujen kantatyyppiä", sillä tutkimusten mukaan niiden perimään ovat vaikuttaneet useat eri aasialaiset esi-isät japaninsudesta alkukantaisiin koiriin.[2]
Jotkut japanilaiset tutkijat pitävät nykyisen shiban edeltäjänä rotua nimeltä Canis familiaris japonicus. Hollantilainen Philipp Franz von Siebold kuitenkin luokitteli vuonna 1842 julkaistussa teoksessaan Fauna Japonica kyseisen nimikkeen alle kuuluviksi peräti neljä eri japanilaista koirarotua:
Metsästyskoira viitannee erityisesti nykyisten shika inujen kantarotuun, ja se oli Sieboldin mukaan siperialaisten metsästyskoirien jälkeläinen. Paariakoira taas oli metsästyskoiran ja kiinalaisten, intialaisten ja eurooppalaisten katukoirien puolivilli jälkeläinen, joka eli itsenäisenä kulkukoirana rannikkokylissä ja kaupungeissa kuulumatta varsinaisesti kellekään. Siitä oli kuitenkin paikallisille hyötyä vartioidessaan asuinkortteleita öisin ja tyhjentäessään talojen edustat ruuan tähteistä. Seurakoira vastaavasti oli japanese chinin kantarotu, jonka portugalilaiset olivat tuoneet mukanaan Macaosta. Villikoira oli saanut alkunsa metsästyskoiran ja japaninsuden risteytyksestä, ja sitä käytettiin paitsi metsästykseen, myös ruokana.
Siinä missä Siebold piti kesykoiraa ja paariakoiraa sekarotuisina, hän oli vastaavasti huolissaan metsästyskoiran sisäsiittoisuudesta ja tulevien sukupolvien kapeasta geenipoolista. Näistä neljästä rotutyypistä ainoastaan puhdas metsästyskoira sopisi teoriaan Canis familiaris japonicus -rodun asemasta shiban kantarotuna.[2]
Uusien geneettisten tutkimusten mukaan japanilaiset ja korealaiset rodut voidaan jakaa alkuperänsä ja rotupuhtautensa perusteella kolmeen eri ryhmään:[2]
1. Vanhin ryhmä Ryhmän rodut polveutuivat suoraan alkuperäisestä jomonkoirasta omiksi linjoikseen jo varhaisessa vaiheessa. Ne ovat säilyneet kaikkein alkuperäisimpinä ja geneettisesti puhdasrotuisimpina.
2. Keskimmäinen ryhmä Ryhmän rodut polveutuivat jomonkoiran myöhäisemmästä tyypistä ja risteytyivät paitsi yayoikoiran, myös alkuperäisen jomonkoiran kanssa.
3. Nuorin ryhmä Ryhmän rodut polveutuvat useasta eri kantarodusta ja ovat sekoittuneet aikojen saatossa enemmän myös muihin rotuihin. Ne muistuttavat kaikkein vähiten alkuperäistä jomonkoiraa.
Kun japanilaiset alkoivat tuoda koiria Euroopasta ja Kiinasta, puhtaat japanilaiset rodut uhkasivat kadota miltei kokonaan sekoittuessaan tuontirotuihin. Japanissa herättiin kuitenkin vanhojen pystykorvarotujen suojeluun, ja vuonna 1928 perustettiin hallituksen tuella järjestö Nihon-ken hozonkai (NIPPO) kuuden alkuperäisen rodun säilyttämiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen monet näistä roduista olivat jälleen miltei sukupuuton partaalla, mutta ne saatiin pelastettua. Akitasta tuli Japanin kansallisrotu, ja se nimitettiin kansallisaarteeksi yhdessä maan muiden alkuperäisten pystykorvarotujen kanssa. Shiba on tällä hetkellä kuitenkin maan yleisin kotimainen rotu, sillä Tokion kaltaisissa täyteen rakennetuissa suurkaupungeissa on helpompi pitää pienikokoista koiraa.[1]
Rotujen nimet liittyvät usein maantieteellisiin paikkoihin, kuten Japanin saariin. Akita on esimerkiksi saanut nimensä Akitan maakunnasta, Hokkaidō ja Shikoku ovat puolestaan saaria.
Akita on kotoisin Akitan maakunnasta Honshūn saarelta. Se on kookkain japanilaisista pystykorvista, mutta sen kantarotu akita matagi oli alun perin keskikokoinen japanilainen pystykorva. Aluksi rodun tärkein tehtävä oli karhunmetsästys, mutta koiratappeluiden yleistyttyä kokoa alettiin kasvattaa mastiffiristeytyksillä. Toisen maailmansodan aikana tehtiin myös risteytyksiä saksanpaimenkoiran kanssa, koska muiden koirien pito oli tuolloin kiellettyä. Kun koiratappelut kiellettiin, rodun huomattiin olevan melkein sukupuuton partaalla. Rotu elvytettiin pienestä jäljellä olevasta kannasta, minkä vuoksi se on melko sisäsiittoinen. Mastiffeilta periytyneet riippuvat korvat jalostettiin pois, ja tyypilliset pystyt korvat saatiin vakiinnutettua. Kansallisrodun asema ja uskollisen Hachikō-koiran tarina ovat lisänneet akitan suosiota ja arvostusta. Nykyisin se on melko suosittu Italiassa ja Ranskassa, mutta esimerkiksi Suomessa ja Yhdysvalloissa amerikanakita on huomattavasti yleisempi.[3]
Shika inuihin kuuluvat japanilaisista alkuperäisroduista neljä keskikokoista; hokkaidonkoira, kainkoira, kishunkoira ja shikokunkoira. Hokkaidon- ja shikokunkoira on nimetty sen saaren mukaan, jolla ne on kehitetty. Lisäksi hokkaidonkoiran toinen nimitys ainu viittaa Japanin alkuperäisasukkaisiin joiden mukana se saarelle saapui. Kainkoira on sen sijaan nimetty entisen Kain provinssin mukaan.
Hokkaidonkoiralla on hyväksytty monet eri värimuodot, joskin valkoinen on yleisin.
Kainkoira on aina brindle, joko mustalla, ruskealla tai punaisella pohjavärillä.
Kishunkoiraa tavataan pääosin vain valkoisena, vaikka hyväksyttyjä värejä ovat myös punainen ja seesami.
Shikokunkoiralla hyväksytyt värit ovat seesami, musta seesami ja punainen seesami, joskin myös valkoisia, punaisia ja black & tan -värisiä yksilöitä tavataan.
Kokoluokaltaan koirat ovat 42–56cm korkeita ja painoa 15–27kg.
Vaikkakin shika inut ovat harvinaisia kotimaansa ulkopuolella, Suomessa tavataan jokaista näistä roduista.
Shiba on yleensä pitkäikäinen ja terve rotu. Se on pienin japanilaisista pystykorvista, mutta se on kuitenkin itsenäinen ja omapäinen. Sille on ominaista shibakiljunta, joka kuulostaa varsin omalaatuiselta. Moni shiba harrastaa agilityä, mutta usein ne ovat myös pelkkiä seurakoiria.
Tavallinen shiba edustaa shinshu shiba -muunnosta. Epävirallisia variaatioita ovat mm:
Japanista löytyy myös useita vanhoja rotuja, joita FCI ei ole tunnustanut.
Suomen Nihonken (SuNi) perustettiin 1.4.2012 Sastamalassa edistämään ja tukemaan japanilaisten pystykorvarotujen akitan, hokkaidonkoiran, kainkoiran, kishunkoiran, shiban ja shikokunkoiran harrastus- ja kasvatustoimintaa Suomessa. Nykyisin se edustaa pelkästään shika inuja, ei akitaa eikä shibaa. Se on Suomen ainoa shika inu -rotuja edustava yhdistys.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
