From Wikipedia, the free encyclopedia
Vuonna 1550 tapahtuneen perustamisensa jälkeen Helsingin kaupungin rajat ovat muuttuneet monta kertaa. Kaupungin väestön lisääntyessä on tarvittu lisämaata uusille rakennuksille. Samalla on pidetty tärkeänä, että lisäalueet ovat pääkaupungin eivätkä naapurikuntien hallinnassa.
Kustaa Vaasa antoi kauppa- ja purjehdussäännön 1. helmikuuta 1550. Vähentääkseen Tallinnan hallitsevaa asemaa Ruotsin ulkomaankaupan hoitamisessa hän määräsi siinä perustettavaksi Suomenlahdelle uuden kauppapaikan, Santahaminan. Sinne kauppapaikka alun perin pitikin perustaa, mutta se perustettiinkin talonpoikaispurjehduksen valtaväylän, Vantaanjoen, suualueelle. Jotta sinne saataisiin kauppiaita annettiin Rauman, Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon porvareille muuttokäsky. Ankarilla uhkauksilla heidät saatiinkin vähitellen muuttamaan uuteen kaupunkiin.[1]
Kaupungin tonttialue pakkolunastettiin yksityisiltä Helsingin pitäjän maanomistajilta. Maat ilmeisesti lahjoitettiin kaupungille, vaikkei tuolta ajalta tunnetakaan mitään lahjakirjaa.[2]
Vantaanjoen länsirannalla olevaan kaupunkiin rakennettiin asuntojen lisäksi kirkko, koulu, raastupa ja sairastupa. Kaupungin vieressä olevaan saareen rakennettiin kuninkaankartano. Viljelysmaat sille saatiin korvausta vastaan Helsingin pitäjän Länsi-Viikin (Västervik), Itä-Viikin (Östervik) ja Koskelan (Forsby) talonpojilta. Kaupungin viereisestä kuninkaankartanosta kruununvoudit valvoivat uuden kauppakeskuksen elämää.[3]
Siirtoaikeista huolimatta kaupungin asema vakiintui, kun Juhana III myönsi sille erioikeudet eli privilegiot 3. elokuuta 1569. Tämän erioikeuskirjan nojalla uudelle kauppakaupungille myönnettiin samanlaiset erioikeudet kuin muillakin valtakunnan merikaupungeilla oli. Erioikeuksien nojalla kaupungin asukkaiden sallittiin harjoittaa vapaata kauppaa. Muilta kaupankäynti kiellettiin ankarasti.[4]
Asukkaille myönnettiin karjalaitumeksi, kalastusta ja muita tarpeita varten kaksi kylää: Kumpula (Kumtähti, Gomthecht), jossa oli kuusi taloa ja Koskela (Fårsby), jossa oli neljä taloa. Lisäksi kaupunki sai Mustikkamaan (Blåbersholmen), Korkeasaaren (Högeholmen), Sompasaaren (Sumpparin, Sompeholmen), Helsinginselän (tarkoitti ilmeisesti sekä Vanhankaupunginselkää että Kruunuvuorenselkää) sekä kaupungin puoleisen osan koskea kaupungin tarpeiksi rakennettavaa myllyä varten. Samalla asukkaiden irtain ja kiinteä omaisuus otettiin kuninkaalliseen suojelukseen kaikkea vääryyttä ja väkivaltaa vastaan. Uuden kaupungin maapinta-ala oli noin 883 hehtaaria.[2]
Kuningas katsoi myöhemmin tulleensa harhautetuksi, kun antoi helsinkiläisille sellaista maata, johon hänellä itselläänkään ei ollut oikeutta. Niinpä hän päätti 20. heinäkuuta 1586, että Kumpulan rälssisäteri saa jäädä yksityiseen omistukseen. Helsinki sai Kumpulasta vain säteriin kuulumattomat maat. Kaupungin pinta-ala supistui päätöksellä 638 hehtaariksi.[5]
Kuningas Sigismund uudisti kaupungin erioikeudet 30. kesäkuuta 1594. Lahjoitusmaiden joukossa mainitaan uutena alueena Oulunkylässä (Åggelby) sijaitsevat maat, joista myöhemmin muodostui Nybondaksen tila. Tämä alue ei kuitenkaan ollut julkisoikeudellisesti kaupunkialuetta, vaan kuului Helsingin pitäjään. Kaupungin rajojen tarkkaa sijaintia ei muutenkaan näinä aikoina määritelty rajankäynnein, vaan rajat olivat ylimuistoiseen nautintaan perustuvia summittaisia linjauksia.[2]
Vantaanjoen suulla sijaitsevan Helsingin ja Porvoon vähäinen kaupallinen merkitys sai valtaneuvoston pohtimaan uuden kaupungin perustamista. Asiaan tutustuminen oli myös syksyllä 1637 Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetyn Pietari Brahen ensimmäisiä työtehtäviä. Hän ehdotti samalla laajempaa hallinnon uudistamista. Hänestä hallinto helpottuisi jos laaja Uudenmaan ja Hämeen lääni jaettaisiin kahteen osaan.[6]
Uuden maaherran residenssi eli asunto tulisi perustettavaan kaupunkiin, jonne uskottiin saatavan asukkaita verohuojennusten turvin Vantaan Helsingistä ja Porvoosta. Kaupungin yhteyksiä sisämaahan tulisi parantamaan rakenteilla ollut maantie Hämeenlinnaan.[7]
Paikaksi valittiin Helsingin edustalla oleva Santahamina, johon kaupunki oli jo alun perinkin suunniteltu rakennettavaksi. Se ei tälläkään kertaa kelvannut, sillä maaperä havaittiin kallioiseksi ja epätasaiseksi.
Kuningatar Kristiina toivoi, että uusi kaupunki erioikeuksiensa ja erivapauksiensa avulla kasvaisi kunnolliseksi kaupungiksi, jossa rehellinen porvarillinen elinkeino kehittyisi ja aikaa myöten pääsisi huomattavaan asemaan ja kukoistukseen. Uusi kaupunki luvattiin vapauttaa kahdentoista vuoden ajaksi pikkutullista, leivinuuniverosta ja kontribuutiosta eli verosta, jota kannettiin sotajoukkojen ylläpitoon, sekä lisäksi aksiisimaksusta eli valmisteverosta kaupungin oikeudenkäyttöalueella valmistetusta oluesta ja poltetusta paloviinasta.[8]
Pietari Brahelle lähetettiin kuninkaallinen kirje 30. toukokuuta 1639. Kirjeessä ilmoitettiin että uuden kaupungin paikaksi hyväksyttiin Pietari Brahen kirjeessään ehdottama Sörnäisten niemi (Södernäsin niemi, Södernäs Udd). Tukholmassa otettiin mielihyvin vastaan tieto siitä, että niemi oli hyvä paikka uudelle kauppakaupungille ja lisäksi pienin kustannuksin linnoitettavissa ja varustettavissa.[9]
Helsingin kaupungin erioikeuskirja annettiin Köpingissä 2. lokakuuta 1639. Kaupunki sai luvan käyttää Ruotsin kaupunkilakia ja sen nojalla valita pormestarit ja raatimiehet. Sille annettiin kaupungin sinetti, jolla vahvistettiin tuomiot, välikirjat, valtakirjat, passit ja muut varmistuskirjat. Sinetissä oli sinisellä pohjalla koskessa oleva vene, jonka yläpuolella on kullattu kruunu. Kaupunkia nimitetään tästedeskin Helsingiksi (Helsingfors). Ennen luvattujen 12 vuoden verovapauden lisäksi saatiin 12 vuoden vapautus merisotilaan pidosta ja kaupunkien yleisestä suostuntaverosta.
Kaupungissa tuomituista sakoista kaupunki sai pitää puolet kirkkojen, koulujen ja yleisten rakennusten kunnossapitoon. Sille myönnettiin myös kymmenesosa perinnöistä ja vapautus majoituksesta ja kestityksestä. Vangitsemisen uhalla kiellettiin kulkevien käsityöläisten työskentelemästä neljää peninkulmaa lähempänä kaupunkia. Lopuksi alamaisia kiellettiin aiheuttamasta vastusta taikka haittaa Helsinkiin asumaan asettuville.
Lopulta myös Sörnäisten niemeä pidettiin liian ahtaana tulevaa kasvua ajatellen. Vasta Pietari Brahen Tukholmassa käymien neuvottelujen jälkeen asia ratkesi lopullisesti.[10]
Kuninkaallisessa kirjeessä 29. lokakuuta 1640 ilmoitettiin, että kenraalikuvernöörin kanssa käydyissä neuvotteluissa oli päätetty kaupungille uusi paikka. Kaupunki perustettiin Södernäsin niemen ja Helsingin niemen (Helsingenäs) välillä olevalle Vironniemelle (Estnäs skatan). Niemen oli havaittu olevan purjehduksen kannalta paras paikka kaupungille. Sinne luvattiin myös lähettää maanmittari paaluttamaan kaupunki pohjapiirroksen osoittamalla tavalla.
Asukkaiden siirtyessä vanhasta kaupungista uuteen jäivät kaupungin maat Kumpulassa ja Koskelassa autioiksi ja kaupunkilaiset käyttivät niitä korkeintaan laidunmaina. Tilojen ei enää katsottu kuuluvan kaupungin alueeseen, vaan niitä pidettiin Helsingin pitäjään kuuluvina.[11]
Uuden kaupungin asukkaat halusivat kaupungin keskipisteeksi kivikirkon. Koska kaupungin tulot ja kruunun antamat avustukset eivät riittäneet edes puukirkon rakentamiseen, piti jostain saada lisätuloja. Töölön kylässä olevan kruununtilan haltijan kuoltua heräsi ajatus saada tila kaupungin haltuun. Se olisi nimittäin oiva paikka tiiliruukille, sillä sen mailla oli hyvää savea ja riittävästi puuta tiilien polttoon.[12]
Päätöksessään 20. marraskuuta 1643 kuningatar Kristiina myöntyi uuden Helsingin porvariston anomukseen. Hän lahjoitti tilan kaupungille, jotta kaupunki voi laittaa sen tiluksille "tiilenkuivausladon". Tiiliruukin tulot kaupungin oli käytettävä kirkon rakentamiseen. Tilaa hallitseva leski sai korvaukseksi koko elinaikansa vuosittain 16 tynnyriä viljaa. Vasta tällä lahjoituksella kaupunki sai haltuunsa kaupunkialueen maapohjan Vironniemellä.[12]
Toinen puoli Töölön kylästä eli 27 kyynärää (veroluku) oli autiona. Kaupungin oikeuspormestari anoi hallitsijalta sitäkin aluetta kaupungille ja kuningatar myöntyi anomukseen 1644.[13]
Kirkko ei ehtinyt pitkään palvella helsinkiläisiä, sillä 5. elokuuta 1654 se ja kolme neljäsosaa muusta kaupungista tuhoutui tulipalossa.[14]
Ratsumestari Skytten kuoltua hänen hallinnassaan Helsingin pitäjässä olleiden tilojen verot siirtyivät kruunulle. Kruunu puolestaan luovutti verotulot Helsingin kaupungin menojen kattamiseen. Asiasta riideltiin pitkään perillisten kanssa ja se ratkesi syksyllä 1653. Helsinki sai maistraatin palkkatiloiksi, mutta ei siis omistukseensa, Pikku-Haapalahden, Hindersnäsin (Meilahden), Talin ja Lauttasaaren.[15]
Suomenlinnan saaret kuuluivat vanhojen karttojen mukaan Töölön kylän tilusalueeseen ja sijaitsivat siis kaupungin rajapyykkien sisäpuolella. Koska saaret Helsingin edustalla olivat sotilaallisesti tärkeitä, alkoi kruunu rakentaa sinne valleja jo 1656. Kaupungin suojaksi ja laivaston tukikohdaksi tarkoitetun linnoituksen rakentaminen alkoi 1748. Helsinkiläisten mielestä Ruotsin kruunu anasti nämä saaret pakkotoimin ja sai ainoastaan hallintaoikeuden niihin määräämättömäksi ajaksi. Asia selkiytyi lopullisesti vuoden 1946 suuressa alueliitoksessa, jossa saarista tuli Helsingin kaupunginosa numero 52.[16]
On hyvä muistaa, että ennen kaupungiksi kutsuttu yhdyskunta oli erilainen kuin nykyisin. Kaupunki nimittäin muodostui ennen 1873 kunnallishallinnon uudistusta kolmesta julkisoikeudellisesta yhdyskunnasta: 1) maaomaisuuden ja oikeuden hoidosta sekä järjestyksestä huolehtimisesta vastaavasta porvaristosta eli porvarisoikeuden saaneista kauppaa ja käsitöitä tekevistä kaupunkilaisista; 2) talonomistajista, jotka rahoittivat palotoimen, kadut ja tiet; 3) seurakunnasta, johon kuuluivat kaikki kaupunkilaiset ja joka kirkollisten asioiden lisäksi huolehti koulutoimesta ja köyhäinhoidosta.
.jpg)
Vuonna 1906 liitettiin Helsinkiin maita Meilahtea, Käpylää ja Kumpulaa myöten. Jo vuonna 1899 huvilanomistajat Helsingin pitäjässä sijaitsevista Hermanninkaupungin ja Toukolan esikaupungeista lähettivät kirjeen läänin kuvernöörille, jotta heidän asuinalueelleen saataisiin parempi hallinto. He pyysivät, että joko esikaupungista muodostettaisiin taajaväkinen maalaisyhdyskunta omine hallintoineen tai ne yhdistettäisiin Helsingin kaupunkiin. Kaupunginvaltuusto kannatti näiden Helsingin kaupungin omistaman Gumtähden kartanon maalla olevien esikaupunkien liittämistä kaupunkiin. Helsingin maalaiskunta ja seurakunta puolestaan halusivat rahakorvauksen alueiden siirrosta, mitä kaupunki puolestaan vastusti.
Keisarillinen senaatti hylkäsi rahakorvaukset ja päätti 1903, että seuraavat alueet vuoden 1906 alusta yhdistetään Helsinkiin:[17]
Vähän Huopalahden kylässä olevan Böhlen maistraatintilan maille alettiin 1890-luvun lopulla rakentamaan asuntoja. Pasilan eli Fredriksbergin esikaupungiksi nimitetyn alueen asukkaat tekivät 1906 ensimmäisen aloitteen alueen liittämiseksi kaupunkiin. Vuonna 1908 Helsinki osti 67,86 hehtaarin alueen hallintaoikeuden itselleen. Kaupunkiin alue liitettiin 1. toukokuuta 1912.[18]
Turkuun johtavan viertotien itäpuolella olevalle Ruskeasuon 3,47 hehtaarin ja tien länsipuolella olevalle Uudenpellon 1,73 hehtaarin palstoille syntyi 1890-luvulta alkaen esikaupunkiasutusta. Vuoden 1906 alueliitoksessa nämä pienet alueet jäivät Helsingin kaupungin rajojen sisälle Helsingin maalaiskuntaan kuuluvina saarekkeina. Ensimmäisen kerran vuonna 1902 ehdotettu liitosajatus toteutui monen vuoden ja monen vaiheen jälkeen. Vuoden 1923 alusta Haagan kauppalaan kuuluneet alueet pakkolunastettiin ja liitettiin Helsinkiin vuoden 1926 alusta.[19]
Länsisataman laajennussuunnitelmien vuoksi Helsinki osti 1917 Huopalahden kunnassa sijaitsevan Drumsön kartanoon kuuluvan Merholmen-nimisen saaren (Salmisaaren) länsiosan (3,27 ha). Saaren itäosa (4,2 ha) kuului jo ennestään kaupunkiin. Lisäksi ostettiin 102 hehtaarin suuruinen vesialue. Vuoden 1927 alusta alue siirtyi Huopalahden kunnasta Helsinkiin.[20]
Huopalahden kunnan Lauttasaaren (Drumsö) kylässä sijaitseva Melkön tilan maavero kuului Helsingin kaupungille. Koska pääosa alueesta kuului Suomen sotalaitokselle, sai kaupunki vastineeksi tilan kalavedet ja osan saarista omikseen 13. elokuuta 1890. Ryssänkari (nyk. Rysäkari; Rysskär) pakkolunastettiin 1922 ja siirtyi puolustusvoimien haltuun. Tilan liittäminen kaupunkiin jäi keskeneräiseksi ja toteutui vasta vuoden 1931 alussa.[21]
Santahamina kuului Krimin sodasta lähtien Viaporin linnoitukseen. Suomen itsenäistyttyä maat siirtyivät Suomen valtion haltuun ja puolustusvoimien käyttöön. Valtioneuvosto päätti 22. joulukuuta 1924 liittää alueen Helsingin kaupunkiin. Kaupunginvaltuusto asetti liitokselle kuitenkin ehdon, ettei kaupungille saa koitua siitä kuluja. Siirto saattoi kirkollisessa suhteessa tapahtua vasta kun Helsingin pitäjän pappien palkanmaksu on turvattu. Hallinnollisesti ja oikeudellisesti siirto voi tapahtua vasta pappien palkka-asian ratkettua. Koska palkka-asia ei ratkennut, toteutui siirto Helsinkiin vasta suuressa alueliitoksessa 1946.[22]
Varsinkin köyhemmän väestön asunto-olot Helsingissä olivat huonot 1900-luvun alussa. Koska asuntopulan vuoksi vuokrat olivat korkeat niin maaseudulta työhön kaupunkiin tullut muuttaja etsi itselleen asuinpaikan esikaupungista. Siellä ei ollut vesi-, viemäri-, kaasu- ja sähköjohtoja kuten kaupungissa, mutta siellä oli väljempi asunto ja puutarhapalsta sen vierellä. Myös varakkaampi väki alkoi muuttaa omakotitaloihin kaupungin lähelle kasvaviin esikaupunkeihin eli huvilakaupunkeihin. Syntyi myös monia yksityisiä yrityksiä, jotka ostivat maata, jakoivat sen omakotitonteiksi ja myivät tontit hyvällä voitolla.[23]
Helsingin ja sen esikaupunkien väestönkasvu kääntyi vähenemiseksi vuosina 1917–1919. Tämän jälkeen väestömäärä jatkoi uudelleen kasvuaan. Esikaupunkien kasvamisen estämiseksi ja varatakseen maata kaupungin tulevalle kasvulle Helsinki aloitti vuonna 1917 laajat maanostot. Esikaupunkien kasvu siirtyi tämän vuoksi etäämmälle: Tapaninkylään, Leppävaaraan, Haagaan ja Oulunkylään.[24]
Helsingin vuonna 1907 kunnallistettu sähkölaitos alkoi myydä sähköä myös kaupungin ulkopuolelle. Aluksi sähkövirtaa myytiin Oulunkylään ja Kulosaareen, sitten Haagaan ja Munkkiniemeen, ja vuosien mittaan sitä myytiin yhä laajemmalle. Näin alueet alkoivat vähitellen sitoutua kaupungin yhteyteen.[25]
Asiaa edisti myös se, että talonpoikainen Helsingin maalaiskunnan väestö tunsi uudet asukkaat ja heidän alueensa itselleen vieraiksi. Uudet asuinalueet kaipasivat hallintonsa ja asioidensa järjestämistä. Vuonna 1894 saatiin voimaan oikeastaan ainoa merkittävämpi toimi uusilla alueilla eli terveydenhoitojärjestys. Se sisälsi määräyksiä puhtaanapidosta ja määräsi joka kylään vähintään yhden terveyskaitsijan.[26]
Seuraava vaihe esikaupunkien olojen järjestämiseksi oli 1900-luvun alkuvuosina luoda uusi kunnallinen hallintomuoto. Näille alueille syntyi kaupunkien ja maalaiskuntien hallintojen välimuoto: ne julistettiin taajaväkisiksi yhdyskunniksi. Asukasmäärän yhä kasvaessa nähtiin tarpeelliseksi muodostaa esikaupungeista itsenäisiä kuntia. Näin syntyivät Huopalahden kunta (1920) ja siitä erotettu Haagan kauppala (1923) sekä Oulunkylän kunta (1921) ja Kulosaaren huvilakaupunki (1922). Samoihin aikoihin erotettiin myös Espoosta Grankullan (Kauniainen) kauppala (1920).
Vuosien mittaan tehtiin monia liitosaloitteita, mutta osoittautui ainoaksi vaihtoehdoksi tehdä Helsingin ympäristön kunnallisen jaotuksen uudelleenjärjestely yhtenä kokonaisuutena. Vuonna 1928 asetettiin selvitysmies Yrjö Harvia tekemään ehdotus asiasta.
Helsingin suuri alueliitos toteutui vasta vuoden 1946 alussa, jolloin Helsinkiin liitettiin Helsingin maalaiskunnasta (nykyisestä Vantaasta) muun muassa Tali, Pakila, Tuomarinkylä, Suutarila, Pukinmäki, Malmi, Tapanila, Puistola, Viikki, Puotila, Mellunkylä, Herttoniemi, Herttoniemeen tuolloin kuulunut Roihuvuoren alue, Laajasalo ja Santahamina sekä osia Kaarelasta, Helsingin pitäjän kirkonkylästä ja Tikkurilasta. Lisäksi Helsinkiin liitettiin silloinen Haagan kauppala ja Huopalahden, Kulosaaren sekä Oulunkylän kunnat. Huopalahden kuntaan kuuluivat muun muassa Lauttasaari ja Munkkiniemi. Liitoksen seurauksena Helsinki sai 51 000 uutta asukasta ja kaupungin alue viisinkertaistui. Se oli vuoden 1946 alussa yli 160 neliökilometriä.
| vuosi | maa-alue | vesialue | yhteensä |
|---|---|---|---|
| 1945 | 2 937 | 14 413 | 17 350 |
| [lisäys] | 13 564 | 10 549 | 24 113 |
| 1946 | 16 502 | 24 961 | 41 463 |
| 1966 | 18 122 | 26 688 | 44 810 |
| 2004 | 18 680 | 49 940 | 68 620 |
Helsingin kaupunki osti Vuosaareksi kutsutusta niemestä vuonna 1965 maata 350 hehtaaria. Alue haluttiin liittää Helsinkiin, koska sinne rakennettaviin taloihin muutti pääosin helsinkiläisiä, jotka kävivät töissä kaupungissa. Lisäksi alueelle suunnitellun hiilisataman haluttiin olevan kaupungin hallintoalueella. Helsingin mielestä sen ja Helsingin maalaiskunnan rajasta tulisi luonnollinen, jos tämä vain 200 metrin levyisen kannaksen kautta maalaiskuntaan yhdistyvä alue kuuluisi kaupunkiin. Alueliitos toteutuikin vuoden 1966 alussa, ja kaupungin pinta-ala kasvoi noin 15 neliökilometrillä.
Vuoden 1982 alussa tuli voimaan kaksi erillistä alueliitosta, joissa Vantaan Kuninkaalan kylästä siirrettiin tiloja Helsingin Puistolan osa-alueelle. Sirkkalanmäen lähellä sijaitsevat liitosalueet käsittävät Mustanniementien alueen, jossa on 20 tilaa, sekä erillisen Alkärr-nimisen tilan. Alueet sijaitsevat 300 metriä Kehä III:n eteläpuolella ja 800 metrin päässä Puistolan rautatieasemasta. Ne rajoittuvat etelässä Puistolan pientaloalueeseen.
Liitoksen syynä oli kaupunkirajan epätarkoituksenmukainen kulku. Alueiden asukkaat käyttivät niitä Helsingin kaupallisia ja julkisia palveluja, jotka olivat heille sallittuja. Muun muassa postiosoite oli Helsinki 75, ja lapset kävivät Helsingin kouluissa. Asukkaiden virka-asioiden hoitaminen ja terveyspalveluiden saaminen Vantaalla oli hyvin vaikeaa puuttuvien liikenneyhteyksien vuoksi. Alkärr oli Vantaalla ainoa kuluttaja, jolle Helsingin sähkölaitos johti sähkön. Näin oli tapahtunut vuodesta 1935 lähtien. Myös tilan vesi- ja viemärijohdot oli tarkoitus liittää Helsingin johtoverkkoihin. Vantaan ilmoitettua, ettei sillä ollut alueeseen nähden suunnitelmia, tilojen omistajat anoivat tilojen liittämistä Helsinkiin.[27]
Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Jan Vapaavuori ehdotti tammikuussa 2006, että pääkaupunkiseudun kaupungit liitettäisiin yhteen. Hän ehdotti myös, että kokonaisuuteen liitettäisiin Sipoon lounaisosa. Helsingin valtuusto kannatti esitystä yksimielisesti. Rajansiirtoesitys tuotiin kesäkuussa 2006 valtuustoon kovalla kiireellä. Kaupunginvaltuusto päätti 21. kesäkuuta 2006 ehdottaa valtioneuvostolle, että Lounais-Sipoosta liitettäisiin 5 000 hehtaarin alue ja Kaakkois-Vantaasta 200 hehtaarin suuruinen alue Helsinkiin. Pääministeri Matti Vanhanen ilmoittikin pian tukevansa hanketta.
Sipoon kunta vastusti ajatusta ja piti sen perusteluja kyseenalaisina. Sipoo kertoi aikovansa kasvattaa asukasmääräänsä 40 000 asukkaalla vuoteen 2025 mennessä (Sipoon asukasluku vuoden 2011 alussa oli 18 279). Sisäministeriö määräsi rajakiistan selvitysmieheksi Pekka Myllyniemen. Sipoo asetti puolestaan omat selvitysmiehensä, mutta Hjallis Harkimon ja Bo-Erik Ekströmin esitykset eivät johtaneet toimenpiteisiin.
Osa liitoksen alaisista maa-alueista oli Helsingin kaupungin omistuksessa. Liitettäväksi ehdotetulla alueella oli Sipoossa noin 3 500 asukasta, mutta Helsinki näki mahdollisena alueen kehittämisen 50 000 asukkaalle. Marraskuussa 2006 julkaistussa mielipidekyselyssä lähes 90 % sipoolaisista vastusti liitosta ja vain 4 % hyväksyi sen.
Selvitysmies Myllyniemen esityksen mukaan Helsingille tulisi 3 000 hehtaarin alue Sipoosta. Alue oli 2 000 hehtaaria pienempi kuin Helsingin alkuperäinen suunnitelma. Selvitysmiehen mukaan suurempi alue haittaisi liikaa Sipoon kehitystä. Sipoo ei hyväksynyt tätäkään esitystä.
Valtioneuvosto päätti äänin 8–4 Sipoon lounaisosien liittämisestä Helsinkiin 28. kesäkuuta 2007 selvitysmies Pekka Myllyniemen ehdotuksen pohjalta. Alueen koko oli Myllyniemen esittämä 3 000 hehtaaria. Päätöksestä tehtiin useita valituksia, muun muassa Sipoon kunta valitti päätöksestä.[28] Korkein hallinto-oikeus hylkäsi valitukset 15. tammikuuta 2008.[29] Alueliitos tapahtui 1.1.2009.
Korkein hallinto-oikeus käsitteli päätöksessään Sipoo-liitosta laillisuusnäkökohtien kannalta. Koska siirretty alue käsitti yli 5 % Sipoon väestöstä ja yli 10 % sen pinta-alasta, siirto oli mahdollinen ainoastaan, mikäli erittäin painavat "alueen" kehittämiseen liittyvät syyt vaativat siirtoa. Valituksessaan Sipoon kunta katsoi, että alueella eläneiden asukkaiden etu ei edellyttänyt alueen siirtoa. Korkein hallinto-oikeus katsoi kuitenkin päätöksessään, että valtioneuvosto oli toiminut oikein tulkitessaan lain termin "alue" tarkoittavan kaikkia kyseessä olevia kuntia sekä niiden ympäristöä eli Helsingin seutua. Korkein hallinto-oikeus katsoi myös, valtioneuvoston kantaan yhtyen, että Sipoo oli lyönyt laimin alueen kehittämisen valtakunnan kokonaisedun mukaisella tavalla. Liitoshankkeen vireille tulon jälkeen Sipoossa toteutettuja toimenpiteitä kunnan kehittämiseksi ei ollut tarpeen ottaa huomioon. Valtioneuvostolla oli näissä olosuhteissa oikeus katsoa tässä yksittäistapauksessa poliittisen harkintavaltansa nojalla, että alueliitosta puoltavat syyt olivat erittäin painavia.[30] Myöskään kielelliset syyt eivät estäneet kuntaliitosta. Sekä Sipoo että Helsinki ovat kaksikielisiä kuntia, joiden enemmistökieli on suomi. Tämän vuoksi liitosalueen asukkaiden kielellinen asema ei heikentynyt.
Lounais-Sipoon liitosprosessia vastaan esitettiin sen eri vaiheissa huomattava määrä syytöksiä muotovirheistä. Aiemmassa tuomiossaan korkein hallinto-oikeus oli todennut, että nämä syytökset käsiteltäisiin vasta valtioneuvoston päätöksestä tehtyjä valituksia käsiteltäessä. Sipoo syytti lopulta päätösprosessia neljästä päävirheestä:
Tuomiossaan korkein hallinto-oikeus totesi, että asia oli tullut vireille lainmukaisesti. Sipoon kuntaa oli kuultu, kun kuntajakoselvittäjä asetettiin, eikä kuulemisen mahdollisia muotovirheitä pidetty esteenä asian myöhemmälle käsittelylle. Kuntajakoselvittäjä Myllyniemi ei ollut esteellinen sen vuoksi, että hän oli aiemmin toiminut kuntajakoselvittäjänä tai osallistunut asiaa koskevan lainsäädännön valmisteluun. Myöskään hänen normaali työnsä Uudenmaan liitossa, johon liitettävä alue siirtyi, ei ollut esteellisyysperuste. Uudenmaan liiton ei näet katsottu saavan erityistä hyötyä päätöksestä, jolla sen hallinnoiman maakunnan aluetta kasvatettiin. Pääministeri Matti Vanhasen asiasta julkisuudessa esittämien lausuntojen KHO katsoi olevan oikeudellisesti merkityksettömiä. Esittelymuistion KHO katsoi olevan osa päätöstä ja muodostavan sen perustelut. Liitteenä olleen kartan tekniset erot kuntajakoselvittäjän ehdotuksen ja päätöksen tekstin kanssa eivät olleet oikeudellisessa mielessä merkittäviä.[31]
Helsingillä ei ollut vahvistettua rajaa avomerta vasten, mikä haittasi poliisilaitoksen toimintaa eikä helsinkiläisillekään voitu laatia karttaa kalastusalueiden sijainnista. Käytännössä kaupungin raastuvanoikeus käsitteli ne rikosasiat, jotka tapahtuivat ulkomerellä kaupungin alueen eteläpuolella. Käsitellyt asiat liittyivät salakuljetukseen ja merivahinkoihin.[21] Rajankäynti aavaa merta vasten pantiin vireille 11. elokuuta 1954. Turun maanjako-oikeus ratkaisikin asian, mutta maatalousministeriö valitti asiasta ja oikeuden päätös kumottiin, koska hallinnollisista rajoista määrää valtioneuvosto eikä maanjako-oikeus. Kesti aikansa ennen kuin valtioneuvosto päätti asiasta. Päätös, jossa kaupungin rajat määrättiin ulottumaan aluemeren ulkorajaan saakka tuli voimaan vuoden 1992 alussa. Lisää vesialuetta Helsinki sai hallintaansa 1995, kun Suomi laajensi aluemerensä neljästä meripeninkulmasta kahteentoista meripeninkulmaan.
Vuoden 1993 alussa siirrettiin pieni kiilamainen määräala Helsingistä Vantaan kaupunkiin. Syynä tähän oli se, että Vantaan sisäiset linja-autoreitit kulkivat tuon kiilan verran Helsingin puolella. Nyt koko Rajatorpantie on Vantaan alueella.
Ruoholahti rakennettiin 1910-luvulla uutta satamaa varten yhdistämällä Jätkäsaari, Hietasaari, Kellosaari, Saukko, Salmisaari (josta ennen käytettiin myös nimeä Tammasaari), Munkkisaari ja Hernesaari yhteen täyttömaalla. Saaret olivat tätä ennen olleet lähinnä huvilakäytössä. Nykyään niistä on jäljellä vain muutama kadunnimi.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
