englantilainen yhtye From Wikipedia, the free encyclopedia
Hawkwind on vuonna 1969 perustettu englantilainen rockyhtye. Hawkwindin musiikkia on kutsuttu ”space rockiksi” eli avaruusrockiksi. Yhtyeen soundissa sähkökitaraan, rumpuihin ja bassoon on yhdistetty erilaisia efektejä, kosketinsoittimia, syntetisaattoreita ja saksofonia. Yhtye nautti suurinta suosiotaan 1970-luvun alkupuoliskolla, mutta sillä on edelleen suuri kuulijakunta ja sitä pidetään elektronisen rockin pioneerina.
| Hawkwind | |
|---|---|
 Hawkwind lavalla Monsters of Rock -tapahtumassa Doningtonissa vuonna 1982. Etualalla Huw Lloyd-Langton, Nik Turner ja Dave Brock. |
|
| Tiedot | |
| Toiminnassa | 1969– |
| Tyylilaji |
space rock progressiivinen rock hard rock acid rock |
| Kotipaikka | Iso-Britannia |
| Laulukieli | englanti |
| Jäsenet |
Dave Brock, kitara, laulu, syntetisaattori |
| Levy-yhtiö |
Liberty Records |
| Aiheesta muualla | |
| www.hawkwind.com | |
Yhtyeen johtohahmona ja ohjaajana on alusta asti toiminut kitaristi-laulaja Dave Brock. Hawkwindin riveissä on nähty hyvin suuri määrä muusikoita, joista tunnetumpia ovat olleet basisti Lemmy Kilmister (myös Motörhead), saksofonisti Nik Turner, rumpali Ginger Baker (myös Cream), kosketinvirtuoosit Simon House (myös David Bowien taustayhtye), Tim Blake (myös Gong) ja Steve Swindells sekä maineikas runoilija-laulaja Robert Calvert. Myös tunnettu tieteiskirjailija Michael Moorcock on ollut silloin tällöin mukana sanoittajana sekä lausujana yhtyeen konserteissa. Lisäksi huomiota herätti 1970-luvun alkupuoliskolla mukana ollut tanssijatar Stacia.
Monet nykyiset space rock -yhtyeet, kuten Ozric Tentacles ja Monster Magnet, nimeävät Hawkwindin esikuvakseen. Myös punk rock -yhtye Sex Pistolsin laulaja Johnny Rotten on nimennyt yhtyeen yhdeksi suosikeistaan[1]. Hawkwindin yhteiskunnalliset asenteet tulevat 1960-luvun hippikulttuurista, ja sitä onkin kutsuttu ”kansan yhtyeeksi”[2]. Hawkwind on aina vältellyt kaupallistumista ja valtavirtaa, ja näiden seikkojen vuoksi sitä on pidetty myös punk rockin esikuvana.
Yhtye perustettiin vuonna 1969, kun Famous Cure -nimisessä psykedeelisessä blues-yhtyeessä soittaneet kitaristit Dave Brock ja Mick Slattery tapasivat basisti John Harrisonin, joka heidän tavoin oli kiinnostunut elektronisen musiikin mahdollisuuksista. Mukaan saatiin 17-vuotias rumpali Terry Ollis lehti-ilmoituksen kautta[3] ja Nik Turner (saksofoni, huilu) ja Dik Mik (elektroniset soittimet), Brockin vanhat ystävät Lontoon Notting Hillin hippialueilta, tulivat ensin roudareiksi, mutta nousivat pian yhtyeen kokoonpanoon[4]. Yhtyeen nimeksi tuli ensin Group X, sittemmin Hawkwind Zoo ja lopulta Hawkwind. Nimen lähteeksi on mainittu joko egyptiläinen mytologia tai Nik Turnerin vatsavaivat ja "haukkamainen" yskintä[5][6].
Yhtyeen manageriksi tuli Douglas Smith, promoottori joka oli nähnyt yhtyeen Notting Hillin keikalla ja oli vaikuttunut näkemästään. Myös radio-dj John Peel suositteli Smithille yhtyeen managerointia. Levytyssopimus saatiin Liberty Recordsilta (sittemmin United Artists Records). Ensilevy Hawkwind nauhoitettiin lyhyessä parin päivän sessiossa livenä ex-Pretty Things-kitaristi Dick Taylorin toimiessa tuottajana. Albumi sai huomiota Ison-Britannian underground-piireissä. Ensimmäinen miehistönvaihdos oli tapahtunut ennen levytystä, kun Mick Slatteryn tilalle tuli nuori kitaristi Huw Lloyd Langton. Levyn julkaisun jälkeen basisti John Harrison erosi/erotettiin yhtyeestä koska hän oli "liian streitti[7]" yhtyeen huume-myönteiseen elämäntyyliin ja hänen tilalleen tuli Thomas Crimble (ex-Skin Alley).
Hawkwind esiintyi vuoden 1970 Wightsaareen festivaaleilla niin sanotulla protestialueella, jossa vastustettiin tapahtuman korkeita lipunhintoja. Jimi Hendrix oli katsomassa yhtyeen esiintymistä, mutta sanoi olevansa liian väsynyt noustakseen jammailemaan yhtyeen kanssa[7]. Langton erosi yhtyeestä näihin aikoihin terveydellisiin syihin vedoten[7]. Hänen tilalleen ei otettu uutta kitaristia Brockin hoitaessa kitaravastuun yksin. Yhtye rakensi tunnettavuutta keikkailemalla ahkerasti ja se teki myös radiosessioita BBC:lle. Seuraava miehistönvaihdos tapahtui keväällä 1971, kun basisti Crimble erosi yhtyeestä. Hänen tilalleen tuli Dave Anderson (ex-Amon Düül II).
Kesäkuussa 1971 Hawkwind esiintyi Glastonburyn ilmaisfestivaaleilla 12 000 ihmiselle. Festivaaleilla esiintyi myös underground rock -yhtye Pink Fairies, jonka jäsenet olivat läheisiä ystäviä Hawkwindin kanssa. Yhtyeiden yhteisiä kokoontumisia kutsuttiinkin nimellä Pinkwind. Hawkwindista tulikin vuosien aikana vakioesiintyjä Britannian vaihtoehto- ja ilmaisfestivaaleilla.
Vuoden 1971 syksyllä julkaistiin yhtyeen toinen albumi In Search Of Space, joka menestyi ensilevyä paremmin nousemalla top-20:een Isossa-Britanniassa. Albumilla yhtyeen musiikki oli jykevöitynyt raskaampaan suuntaan kuten myöhemmin klassikoksi noussut "Master of the Universe" -kappale osoittaa. Yhtyeeseen oli nauhoitusten aikana tullut mukaan syntetisaattoria soittava Del Dettmar, joka oli otettu alun perin Dik Mikin tilalle tämän poistuttua väliaikaisesti yhtyeestä. Dettmar oli myös toiminut yhtyeen keikkamiksaajana ja roudarina. Vaikeaksi persoonaksi osoittautunut[8] basisti Dave Anderson erotettiin levyn julkaisun aikoihin ja hänen tilalleen tuli Dik Mikin ystävä[9] Ian ”Lemmy” Kilmister, joka oli soittanut muun muassa yhtyeissä The Rockin' Vicars ja Opal Butterfly.
Näihin aikoihin mukaan tuli myös Robert Calvert, sci-fi-kirjoittaja ja laulaja, joka oli tehnyt konserttiarvosteluja Hawkwindista ja innostunut näkemästään. Hän teki In Search Of Space -albumin mukana tulleen The Hawkwind Log -kirjasen, ja alkoi myös esiintymään yhtyeen keikoilla, ollen mukana jo edellä mainituilla Glastonburyn festivaaleilla. Myös tieteiskirjailija ja yhtyeen musiikista ja ideologiasta innostunut Michael Moorcock esiintyi silloin tällöin yhtyeen mukana lausumalla runojaan. Vuoden 1972 alussa rumpali Terry Ollisin huumeongelma alkoi vaikuttaa häiritsevästi yhtyeen toimintaan ja hänen tilalleen tuli Simon King, joka oli Kilmisterin vanha soittokumppani Opal Butterfly -yhtyeessä. Yhtyeen mukaan Ollis oli "tippunut rumputuolilta" konserteissa koska oli ollut sekaisin huumausaineista[9]. Lavakokoonpanoon otettiin vielä Stacia-niminen naistanssija, joka herätti konserteissa huomiota alastomuudellaan.
Vuosi 1972 osoittautui yhtyeen lopulliseksi läpimurtovuodeksi. Kesällä julkaistu single "Silver Machine" nousi Ison-Britannian listalla top-3:een. Alun perin Roundhousessa alkuvuodesta livenä nauhoitettuun Calvertin ja Brockin säveltämään tarttuvan perusrock-riffin omaavaan kappaleeseen lisättiin studiossa uusi intro ja basisti Kilmisterin laulu. Kaupallisuutta vastustanut yhtye kieltäytyi esiintymässä tv-studiossa suositussa Top Of The Pops -ohjelmassa, joten BBC:n täytyi tulla kuvaamaan kappale yhtyeen konserttiin. Saman vuoden lopulla julkaistu albumi Doremi Fasol Latido menestyi myös hyvin ja se sisälsi mm. Nik Turnerin säveltämän suosikiksi nousseen "Brainstorm"-kappaleen sekä Kilmisterin "The Watcher" -kappaleen, jota hän esitti vielä Motörheadissa vuosia myöhemmin.
Albumin julkaisun jälkeen yhtye aloitti suuren ja visuaalisesti näyttävän "Space Ritual" -kiertueen, joka oli suurelta osin Robert Calvertin suunnittelema ja joka kuvasi matkustamista ja elämistä avaruudessa ja ajassa[10]. Space Ritual julkaistiin vuonna 1973 tuplalivealbumina ja se nousi top-10:een Brittein albumilistalla ja siitä on myös tullut yksi space rock -genren merkittävimpiä julkaisuja. Albumi sisältää mm. klassikoksi nousseen Calvertin ja Brockin sävellyksen "Orgone Accumulator" ja Moorcockin kirjoittaman ja Calvertin lausuman "Sonic Attack" -runon. "Space Ritual" -kiertue huipentui suureen konserttiin Wembley-areenalla toukokuussa 1973.
Samana kesänä julkaistu single "Urban Guerilla" jouduttiin vetämään pian markkinoilta terrorismiin yllyttävän lyriikkansa vuoksi ja koska IRA uhkasi pommituksilla samaan aikaan Lontoossa[11]. Kappaleen kirjoittanut ja laulanut Robert Calvert erosi pian tämän jälkeen yhtyeestä. Maanis-depressiivisyydestä[12] kärsinyt Calvert ei kestänyt pitkiä kiertueita ja yhtyeen huumeidentäytteistä elämäntapaa (yhtye tunnettiin etenkin "hapon" eli LSD:n käytöstä[13]) ja lisäksi hän alkoi levyttämään ensimmäistä soolo-albumiaan. Myös alkuperäisjäsen Dik Mik lähti piakkoin hänen jälkeensä. Vuoden 1973 lopulla yhtye lähti ensimmäiselle Pohjois-Amerikan kiertueelle pääesiintyjänä huolimatta siitä, että heillä ei ollut minkäänlaista hittiä uudella mantereella. Yhtye teki vuosina 1973–1975 useamman Pohjois-Amerikan kiertueen ja myös yhtyeen albumit nousivat Billboardin listoille, tosin ei kärkipäähän saakka.
Uudeksi jäseneksi vuoden 1974 alussa otettiin koskettimia sekä viulua soittamaan Simon House, jolla oli muista Hawkwind-musiikoista poiketen klassisen musiikin koulutus. Housen mukaantulo toi yhtyeen musiikkiin enemmän melodisuutta ja ilmavuutta, kuten seuraavalta albumilta Hall of the Mountain Grill (1974) voi huomata. Housen soittotaito tulee hyvin esille instrumentaaleissa "Wind of Change" ja "Hall of the Mountain Grill". Albumi sisältää myös suositun, yhteiskuntakriittisen "The Psychedelic Warlords (Disappear In Smoke)" -kappaleen sekä Kilmisterin ja underground-vaikuttaja Mick Farrenin säveltämän "Lost Johnny" -kappaleen jota Motörhead on myös soittanut myöhemmin. Yhtye halusi myös loitontua avaruus-teemasta, josta kertoo kansikuva, joka esittää maahan törmännyttä avaruusalusta sekä albumin nimi, jonka inspiraationa on toiminut Lontoossa sijaitseva yhtyeen jäsenten suosima Mountain Grill -kahvila[14].
Kosketinsoittaja Del Dettmar oli jättänyt yhtyeen vuoden 1974 kesällä muutettuaan Kanadaan. Dettmar oli ihastunut Pohjois-Amerikan luontoon yhtyeen kiertueilla ja lisäksi hän oli kyllästynyt joidenkin yhtyeen jäsenten holtittomaan elämäntapaan[14]. Hänen tilalleen ei otettu uutta kosketinsoittajaa, mutta yhtyettä kuitenkin laajennettiin vuoden 1974 syksyllä myös toisella rumpalilla, sillä alun perin Simon Kingiä tuurannut Alan Powell halusi jäädä yhtyeeseen toiseksi perkussionistiksi. Samoihin aikoihin syyskuun 1974 Pohjois-Amerikan kiertueella yhtye koki takaiskun kun he saivat 8 000 Yhdysvaltain dollarin verolaskun edelliseltä kiertueelta maksamatta jääneistä veroista[15].
Toukokuussa 1975 julkaistiin yhtyeen kuudes albumi Warrior on the Edge of Time. Albumi jatkoi edellisen albumin monipuolisempaa musiikillista suuntausta ja sen konsepti perustui Michael Moorcockin Eternal Champion -saagaan[16]. Se sisälsi klassikoiksi nousseita kappaleita kuten "Assault And Battery (Part I)", "The Golden Void (Part II) sekä Housen instrumentaalin "Spiral Galaxy 28948". Myös Moorcock itse on mukana albumilla lausumalla kaksi kolmesta runostaan. Albumi sai negatiivista kritiikkiä Britannian musiikkilehdistössä[14], mutta menestyi listoilla hyvin nousemalla top-10:n pintaan Britanniassa.
Vuoden 1975 toukokuussa Hawkwindin ollessa Yhdysvaltain kiertueella Lemmy Kilmister joutui pidätetyksi Kanadan rajalla. Tullimiehet olivat löytäneet häneltä valkoista jauhetta, jota he luulivat kokaiiniksi, vaikka se olikin vielä tuolloin laillista amfetamiinia[17]. Tästä huolimatta Kilmister erotettiin yhtyeestä hänen päästyään putkasta ja hänen tilalleen otettiin ex-Pink Fairies-kitaristi Paul Rudolph. Kilmisterin erottamisen takana olivat Nik Turner, jonka mielestä Kilmisterin huoleton elämäntyyli ei sopinut yhtyeen ilmapiiriin[17] ja Kilmisterin mukaan rumpalit Powell ja King, jotka olivat saaneet määräysvaltaa yhtyeen sisäpiirissä[13]. Kilmister perusti vielä samana vuonna Motörhead-yhtyeen, jonka hän nimesi viimeiseksi jääneen Hawkwind-sävellyksensä mukaan.
Syksyllä 1975 Robert Calvert nousi Readingin festivaaleilla lavalle yhtyeen keikalla ja muutamaa kuukautta myöhemmin hän liittyi jälleen vakituiseksi jäseneksi yhtyeeseen ottaen sanoitus- ja lauluvastuun. Myös yhtyeen manageri (Doug Smithin tilalle tuli Tony Howard, tosin Smith palasi manageriksi pari vuotta myöhemmin) ja levy-yhtiö vaihtuivat. Vuonna 1976 uudella Charisma-levymerkillä julkaistu Astounding Sounds Amazing Music -albumi jakoi fanit, kriitikot ja myös yhtyeen itsensä kahtia erilaisten, uusien vaikutteiden vuoksi.
Nik Turner, Paul Rudolph ja Alan Powell olivat alkaneet työstämään yhtyeen musiikkia enemmän funk-vaikutteiseen suuntaan kun taas Calvert ja Dave Brock halusivat pysyä perinteisimmillä linjoilla. Etenkin Turner olisi halunnut alkuperäisjäsenenä enemmän valtaa yhtyeessä. Hawkwind teki kuitenkin loppuvuodesta 1976 kiertueen, jossa lavasteena oli suuri, "Atomhenge"-niminen lavaste, joka oli futuristinen versio Stonehengestä. Loppujen lopuksi vuoden 1976 loppuun mennessä sekä Turner että Powell oli erotettu yhtyeestä[18] ja Rudolph erotettiin vuoden 1977 alussa. Brock on kertonut, että kyseiset henkilöt yrittivät jopa erottaa hänet yhtyeestä[19], vaikka yhtyeen perustajajäsen ja johtohahmo olikin.
Kolmikon tilalle otettiin vain yksi mies, basisti Adrian Shaw ja seuraava albumi Quark Strangeness And Charm olikin edeltäjäänsä maanläheisempi ja se otettiin paremmin vastaan. Albumi sisälsi tulevia klassikoita kuten kloonauksesta kertova kappale "Spirit Of The Age", atomisotaa käsittelevä "Damnation Alley" ja Lähi-idän öljykriisiä kuvaava "Hassan I Sahba". Albumia seuranneella kiertueella koettiin kuitenkin vaikeuksia, kun Robert Calvertin ailahteleva mielentila alkoi näkyä. Se johti muun muassa lokakuussa Pariisissa välikohtaukseen, jossa kommandoasuun pukeutunut Calvert ajatti yhtyettä kuljettavaa limusiinia pistooli kädessään[20]. Lisäksi Calvert oli aiheuttanut vaaratilanteen yhtyeen konsertissa esiintymisasusteeseensa kuuluneen miekan kanssa[19]. Loppukiertue jouduttiin peruuttamaan, ja managerit veivät Calvertin psykiatriseen hoitoon[19]. Calvertin palattua kokoonpano kävi studiossa alkuvuodesta 1978 nauhoittamassa uutta materiaalia ja myös vuoden 1977 konsertteja oli nauhoitettu. Näitä nauhoituksia julkaistiin muun muassa vuoden 1979 PXR 5 -albumilla. Maaliskuun 1978 vaihtelevasti sujuneen[19] Yhdysvaltain-kiertueen jälkeen manageri Tony Howard lopetti yhteistyön yhtyeen kanssa ja myös kokoonpano hajosi. Simon House oli eronnut jo kesken kiertuetta ja loput keikat soitti Paul Hayles.
Jäljelle jääneet, henkiseen tasapainoon päässyt Calvert ja Brock jatkoivat yhtyettä Hawklords-nimellä tekijänoikeus-vaikeuksien ja lakiteknisten syiden vuoksi[21][19]. Manageriksi palasi Doug Smith. Mukaan yhtyeeseen tulivat devonilaisesta Ark-yhtyeestä basisti Harvey Bainbridge ja rumpali Martin Griffin, jotka olivat olleet mukana Calvertin ja Brockin yhden keikan Sonic Assassins -kokoonpanossa jouluna 1977 (kuten oli myös aiemmin mainittu Paul Hayles)[21]. Kosketinsoittajaksi tuli Pilot-yhtyeestä Steve Swindells. Tuloksena syntyi 25 Years On, vahvasti new wave -vaikutteinen albumi, jonka konsepti perustui futuristiseen, järjestelmälliseen tehdasyhteiskuntaan[21]. Samaan konseptiin perustuvan kiertueen jälkeen tammikuussa 1979 rumpali Martin Griffin ja Robert Calvert jättivät yhtyeen. Calvert olisi halunnut vanhan rumpalin Simon Kingin takaisin yhtyeeseen ja tämä johti Griffinin poistumiseen, mutta avioerosta ja henkisistä vaikeuksista kärsinyt Calvert jätti kuitenkin itsekin yhtyeen, tällä kertaa pysyvästi.
Keväällä 1979 julkaistiin jo vuotta aiemmin koottu PXR 5 -albumi, viimeinen Charisma-merkille, joka sisälsi kokoonpanon Calvert/Brock/House/King/Shaw live- ja studioraitoja vuosilta 1977–1978. Hawklords vieraili vielä studiossa keväällä 1979 kokoonpanolla Dave Brock, Harvey Bainbridge ja Steve Swindells sekä rumpaleina toimivat Simon King ja Mick Smith. Näitä nauhoituksia (esim. "Valium Ten") on julkaistu useilla kokoelma-albumeilla.
Dave Brock ja Harvey Bainbridge ottivat jälleen Hawkwind-nimen käyttöön ja kokoonpanoon tulivat mukaan entisinä jäseninä kitaristi Huw Lloyd Langton ja rumpali Simon King. Swindellsin tilalle koskettimiin tuli Tim Blake, Crystal Machinessa soittanut muusikko. Syksyn 1979 kiertueella nauhoitettu livenauha poiki sopimuksen Bronze-yhtiön kanssa ja vuonna 1980 julkaistu Live Seventy-Nine menestyi hyvin listoilla NWOBHM-buumin siivittämänä ja myös singlenä julkaistu "Shot Down in the Night" nousi listoille. Musiikki oli nyt aiempaa raskaampaa ja vetosi hyvin kansaan heavyn ollessa jälleen muotia. Yhtyeen levyttäessä seuraavaa studioalbumia kesällä 1980 koettiin jälleen miehistönvaihdos kun Simon King lähti yhtyeestä. Hänellä oli henkilökohtaisia ongelmia[22] jotka vaikuttivat hänen soittamiseensa ja Dave Brock joutui vapauttamaan hänet rumpalin paikalta[23].
Kingin tilalle tuli Cream-yhtyeestä tuttu rumpali Ginger Baker[24]. Kitaristi Langtonin vaimo työskenteli Bakerin manageritoimistossa ja yhteys häneen saatiin tätä kautta[25]. Hän tuli aluksi vain sessiorumpaliksi, mutta halusi lopulta jäädä yhtyeeseen. Seuraava albumi, Levitation (1980), menestyi myös hyvin, sisältäen suosikeiksi nousseita kappaleita kuten "Motorway City", "Who's Gonna Win The War" ja "Levitation". Albumia seuranneen kiertueen aikana miehistönvaihdokset jatkuivat Tim Blaken erotessa yhtyeestä ja hänen tilalleen tuli Keith Hale. Kiertueen loputtua Baker ja Hale riitautuivat muun yhtyeen ja etenkin Harvey Bainbridgen[19] kanssa ja heidät erotettiin yhtyeestä. Baker halusi, että Bainbridge erotettaisiin ja hänen tilalleen otettaisiin myös Cream-yhtyeessä soittanut Jack Bruce, mutta Brock ei tälle ajatukselle lämmennyt[23].
Uutta kosketinsoittajaa ei otettu (Brock ja Bainbridge hoitivat kosketinsoitinosuudet) ja rumpuihin palasi Hawklords-vaiheessa mukana ollut Martin Griffin. Sopimus Bronze-yhtiön kanssa päättyi edelliseen albumiin ja uuden, kolmen albumin sopimuksen yhtyeelle tarjosi Rockfield-studioiden omistaja Kingsley Ward, joka omisti RCA:n alaisuudessa toimivan Active Records-levymerkin[26]. Yhtye julkaisi albumit Sonic Attack (1981), Church Of Hawkwind (1982) ja Choose Your Masques (1982), joista varsinkin kaksi viimeksi mainittua veivät yhtyeen musiikkia entistä enemmän elektronisempaan suuntaan. Kyseiset albumit menestyivät kohtalaisesti nousten Britannian albumilistan top-20:n tienoille ja yhtye esiintyi mm. Glastonburyn festivaaleilla sekä Castle Doningtonin Monsters of Rock -tapahtumassa vuonna 1982. Yhtyeen taustavaikuttajana jo alkuajoista lähtien toiminut Michael Moorcock teki sanoituksia Sonic Attack- ja Choose Your Masques -albumeille ja vieraili joissain yhtyeen konserteissa ja myös Choose Your Masquesilla vieraillut entinen jäsen Nik Turner liittyi yhtyeen kokoonpanoon vakituiseksi jäseneksi albumin kiertueella. Rumpali Martin Griffin erosi yhtyeestä vuoden 1982 kiertueen jälkeen.
Vuosina 1983–1985 yhtyeessä ei vältytty miehistönvaihdoksilta. Hawkwind oli kokeillut Griffinin lähdettyä monia rumpaleita (mm. Andy Anderson, Clive Deamer, Rik Martinez, John Clark, Rob Heaton sekä paluuta yrittänyt Simon King) kunnes päätyi Danny Thompsoniin[27]. Kotidemoillaan rumpukonetta käyttänyt Dave Brock kyllästyi useimpien rumpalien kyvyttömyyteen pitää rumpukomppia oikeassa tahdissa ja tämän vuoksi yhtye testasi useita rumpaleita. Bainbridgen siirryttyä pysyvästi kosketinsoittimiin basistiksi tuli nuori Alan Davey, joka oli kova Hawkwind-fani ja jonka esikuvana oli ollut yhtyeessä bassoa aiemmin soittanut Lemmy Kilmister. Ennen Daveyta basistina oli käynyt tuuramassa ex-jäsen Dave Anderson. Myös Nik Turnerin Inner City Unit -yhtyeessä soittanut "Dead" Fred Reeves soitti kosketinsoittimia jonkin aikaa vuosina 1983–1984. Levy-yhtiö RCA:n lopetettua yhteistyön yhtyeen kanssa vuonna 1983 Hawkwind teki sopimuksen riippumattoman Flicknife Recordsin kanssa, joka oli julkaissut arkisto- ja live-materiaaleihin pohjautuvia Hawkwind-kokoelmia (Zones (1983), This Is Hawkwind Do Not Panic (1984)).
Vuonna 1984 julkaistiin The Earth Ritual Preview -ep, jonka piti olla esimakua suurelle Earth Ritual -kiertueelle ja projektille, jonka toteutuksessa mukana olisivat olleet ex-vokalisti Robert Calvert ja yhtyeen lähipiiriin kuulunut taiteilija Barney Bubbles. Ep:ltä löytyvällä "Night of the Hawks" -kappaleella vierailee yhtyeen entinen basisti Lemmy Kilmister. Kiertue ja projekti kuitenkin peruttiin ja yhtye alkoi suunnitella uutta projektia Michael Moorcockin kanssa. Nik Turnerin jätettyä yhtyeen vuoden 1985 alussa erimielisyyksien takia[27] kokoonpano Brock, Bainbridge, Langton, Davey ja Thompson vakiintui ja pysyi kasassa vuoteen 1988 asti.
Marraskuussa 1985 julkaistu uusi studioalbumi Chronicle Of The Black Sword oli yksi yhtyeen kunnianhimoisimpia projekteja. Se perustui Michael Moorcockin Elric-saagaan[27] ja sen pohjalta tehtiin kiertue näyttävine lavasteineen ja hahmoineen[28]. Albumin musiikki lähenteli aiempaa enemmän valtavirran rockia ja se ja myös kiertue saivat hyvän vastaanoton Britannian musiikkilehdistössä[27]. Suurta hittiä ei albumista kuitenkaan tullut (Britannian listasijoitus 60.), vaikka se sisälsi kaupallista potentiaalia omaavaa materiaalia (esim. kappale "Needle Gun"). Tähän vaikutti riippumaton Flicknife Records, jolla ei ollut suuren levy-yhtiön koneistoa taustalla, ja esim. Pohjois-Amerikassa albumi julkaistiin virallisesti vasta 1990-luvulla.
Kiertueen jälkeen julkaistiin tupla-livealbumi Live Chronicles sekä video The Chronicle Of The Black Sword, jotka oli taltioitu vuoden 1985 joulukuun Hammersmith Odeonin konserteissa. Levy-yhtiö oli jälleen vaihtunut, tällä kertaa manageri Doug Smithin perustamaan GWR Recordsiin. Vuoden 1987 alkupuoliskolla Flicknife julkaisi arkistomateriaalia sisältävän Out & Intake -albumin, joka sisälsi studio- ja live-materiaalia vuosilta 1982 ja 1986.
Seuraava varsinainen studioalbumi julkaistiin vuonna 1988 ja oli nimeltään The Xenon Codex. Heikosta tuotannosta kritisoitu albumi ei menestynyt hyvin ja rumpali Danny Thompson erosi yhtyeestä pian julkaisun jälkeen. Hawkwindia oli kohdannut myös suru-uutinen, kun yhtyeen ex-vokalisti ja pitkäaikainen sanoittaja Robert Calvert kuoli sydänkohtaukseen elokuussa 1988. Hawkwind soitti Calvertin muistokonsertissa maaliskuussa 1989 ja tämä jäi Huw Lloyd Langtonin viimeiseksi konsertiksi hänen erottuaan yhtyeestä[29].
Uudeksi rumpaliksi oli tullut ilmaisfestivaaliyhtyeissä soittanut[29] Richard Chadwick. Chadwick tunsi yhtyeen jäsenet entuudestaan ja Brock pyysi häntä liittymään yhtyeeseen. Yhtyeeseen liittyi myös naislaulaja, Bridget Wishart, joka oli Chadwickin tuttuja. Kokoonpanoon palasi, tosin vierailijan statuksella, myös yhtyeessä 1970-luvulla vaikuttanut kosketinsoittaja Simon House. Tämä kokoonpano julkaisi albumit Space Bandits (1990) ja osittain livenä nauhoitetun Palace Springs (1991). Albumit veivät yhtyeen musiikkia entistä enemmän elektronisen (ambient) musiikin suuntaan. Näihin aikoihin yhtye sai uutta nostetta uralleen uusien alternative-yhtyeiden mainitessa bändin esikuvikseen, ja Hawkwind teki vuonna 1989 ensimmäisen Yhdysvaltain kiertueensa sitten vuoden 1978[29]. Bainbridge (perhesyyt) ja Wishart (erimielisyydet yhtyeen jäsenten kanssa) poistuivat yhtyeestä vuonna 1991[29].
Hawkwind jatkoi kolmimiehisenä (Brock, Chadwick, Davey) käyttäen runsaasti ohjelmoituja syntetisaattoreita ja sekvenssereitä live-keikoillaan pystyäkseen muodostamaan elektronisen taustan musiikkiin. Trio julkaisi albumit Electric Tepee (1992) ja It Is the Business of the Future to Be Dangerous (1993). Varsinkin jälkimmäisellä albumilla oli runsaasti vaikutteita ambient- ja techno-musiikista. Kyseiset albumit julkaistiin Essential-levymerkillä ja vuonna 1993 yhtye perusti yhdessä manageri Doug Smithin kanssa Emergency Broadcast System Recordsin, joka julkaisi Hawkwindin ja siihen liittyvien artistien levyjä aina vuoteen 1997 asti. Vuonna 1993 nähtiin myös mielenkiintoinen kollaboraatio kun Hawkwind levytti "The Rolling Stones" -yhtyeen "Gimme Shelter" -kappaleen yhdessä ex-malli ja laulajatar Samantha Foxin kanssa kodittomien hyväksi julkaistulle EP:lle[29].
Vuonna 1994 julkaistiin pääosin edellisvuoden marraskuussa nauhoitettu livealbumi The Business Trip ja seuraavana vuonna runsaasti techno-vaikutteinen White Zone, tosin nimen Psychedelic Warriors alla. Yleisesti tuolloin nousussa ollutta techno-musiikkia pidettiin kasvottomana ja persoonattomana ja myös monet Hawkwindin fanit vieroiksuivat yhtyeen innostusta tähän musiikkityyliin.
Näihin aikoihin yhtyettä laajennettiin ja mukaan tuli laulaja Ron Tree, joka oli laulanut eri vaihtoehto- ja ilmaisfestivaali-yhtyeissä ja näin yhtye sai hänestä laulajan ja etumiehen konsertteihin viihdyttämään yleisöä. Myös Tubilah Dog -yhtyeen kitaristi Jerry Richards vieraili yhtyeessä ja liittyi pysyväksi jäseneksi vuonna 1996. Seuraavat albumit olivat Alien 4 (1995), joka oli sekoitus hard rock- ja ambient-kappaleita, ja livealbumi Love in Space (1996). Lisäksi vuonna 1996 EMI aloitti yhtyeen vuosien 1970–1974 katalogin remasteroinnit.
Yhtyeen musikaaliseen suuntaukseen pettynyt Alan Davey erosi näiden julkaisuiden jälkeen keskittyäkseen sooloprojekteihinsa ja Ron Tree alkoi soittaa bassoa. Nelimiehiseksi kutistunut yhtye julkaisi vielä 1990-luvulla Distant Horizons -studioalbumin (1997) ja puoliksi live- ja puoliksi studioalbumin In Your Area (1999). Albumeilla yhtye palasi enemmän heavy rock -voittoiseen ilmaisuun ambient- ja tekno-vaikutteiden jäädessä pienempään osaan. Yhtyeen konserteissa ja jälkimmäisellä albumilla vierailivat myös rastafari-dj Captain Rizz ja kosketinsoittaja Julian "Crum" Crimmins.
Vuosikymmenen lopulla yhtyeen ja manageri Doug Smithin yhteistyö ja samalla myös levytyssopimus päättyi ja yhtye teki uuden levytyssopimuksen arkistomateriaaleihin keskittyneen Voiceprint-yhtiön kanssa. Yhtiö julkaisi vuonna 1997 nauhoitetun Hawkwind 1997 -livealbumin tammikuussa 1999.
Uuden vuosituhannen alussa helmi-maaliskuussa 2000 yhtye teki kiertueen Uudessa-Seelannissa ja Australiassa. Kokoonpanona tuolloin oli Brock, Chadwick, Richards sekä vierailijoina Simon House, Harvey Bainbridge ja basisti Steve Taylor, joka tuurasi Ron Treeta.
Saman vuoden lokakuussa vietettiin yhtyeen 30-vuotisjuhlia suuressa konsertissa Lontoon Brixton Academyssä[30]. Konsertissa olivat mukana lähes kaikki yhtyeen entiset jäsenet. Vierailijana nähtiin muun muassa Samantha Fox, joka lauloi kappaleen "Master Of The Universe". Tapahtuma nauhoitettiin ja filmattiin, mutta virallisia julkaisuja ei ole vielä tullut. Lisäksi muusikot haastoivat konsertin promoottorin oikeuteen maksamattomien esiintymispalkkioiden takia[29].
Joulukuussa yhtye soitti keikan Lontoon Astoriassa, joka nauhoitettiin ja julkaistiin seuraavana vuonna Yule Ritual -albumina. Yhtyeessä tuolloin soittivat Brock, Chadwick, Tree, Richards sekä paluun tehnyt basisti Alan Davey ja vierailijoina olivat kosketinsoittaja Keith Kniveton, viulisti Simon House, kosketinsoittaja Harvey Bainbridge, Michael Moorcock, fonisti Jez Huggett, Captain Rizz sekä kosketinsoittaja Tim Blake.
Vuoden 2001 kesällä yhtye oli pääesiintyjänä kahdella festivaalilla Donningtonissa sekä Canterburyssa. Jälkimmäinen julkaistiin myös live-albumina Canterbury Sound Festival 2001 seuraavana vuonna. Yhtyeen kokoonpanossa oli jälleen tapahtunut muutoksia kun Ron Tree ja Jerry Richards jättivät yhtyeen ja paluun vakituisiksi jäseniksi tekivät Simon House ja kitaristi Huw Lloyd Langton jotka olivat mukana parisen vuotta. Lisäksi mukana oli kosketinsoittaja Keith Kniveton.
Vuonna 2002 Nik Turner oli perustanut yhtyeen nimeltä Xhawkwind.com , johon hänen lisäkseen kuului muita Hawkwindin entisiä jäseniä (mm. Terry Ollis, Mick Slattery ja Thomas Crimble). Yhtye sekoitettiin monissa paikoissa viralliseen Hawkwindiin ja tämän johdosta Dave Brock nosti oikeusjutun, jonka seurauksena Turner joutui muuttamaan yhtyeen nimen muotoon SpaceRitual.net[31][29].
Vuoden 2002 joulukuussa yhtyeen perinteisen joulukiertueen päätöskonsertti Walthamstowssa nauhoitettiin ja julkaistiin vuonna 2004 nimellä Spaced Out In London. Tuolloin yhtyeen ydintrion (Brock, Davey, Chadwick) lisäksi yhtyeessä mukana olivat paluun tehnyt kosketinsoittaja Tim Blake ja shock rock -laulaja Arthur Brown. Vuoden 2004 kesällä Hawkwind esiintyi Suomessa Ruisrock-festivaaleilla ja tuolloin lavalla vieraili ex-basisti Lemmy Kilmister kappaleessa "Silver Machine".
Hawkwind julkaisi 2000-luvun ensimmäisen studioalbuminsa, vahvasti elektroniseen musiikkiin suuntautuneen ja myös hyvän vastaanoton saaneen[29] Take Me To Your Leader -albumin vuonna 2005. Yhtyeen ydinkokoonpanon muodostivat tuolloin Brock, Davey, Chadwick sekä uusi kosketinsoittaja Jason Stuart. Vierailijoina albumilla olivat mm. Simon House ja Arthur Brown. Vuonna 2006 julkaistiin uutta sekä arkistomateriaalia sisältävä dual disc (CD/DVD) Take Me To Your Future.
Vuonna 2007 Alan Davey lähti jälleen yhtyeestä keskittyäkseen omiin projekteihinsa ja basistiksi tuli Mr. Dibs (oik. Jonathan Darbyshire), joka oli aiemmin toiminut yhtyeen roudarina[29]. Samana vuonna BBC4 teki yhtyeestä dokumentin This Is Hawkwind, Do Not Panic, joka sisälsi entisten jäsenten haastatteluja sekä arkistomateriaalia. 2007 julkaistiin myös The Brock/Calvert Project -albumi, joka sisälsi Robert Calvertin taltioimaa lyriikkaa, johon Hawkwind teki taustamusiikin.
Toukokuussa 2008 julkaistiin CD- sekä DVD-formaateissa Knights of Space -livealbumi, joka taltioitiin joulukuussa 2007 Lontoon Astoriassa. Syyskuussa 2008 Hawkwindia kohtasi takaisku, kun kosketinsoittaja Jason Stuart kuoli aivoverenvuotoon[29]. Hänen tilalleen tuli yhtyeessä aiemmin soittanut Tim Blake ja lisäksi kiertue-kokoonpanoon liittyi kitaristi Niall Hone. Saman vuoden lopussa Atomhenge Records aloitti yhtyeen vuosien 1976–1997 katalogin remasteroinnin.
Syksyllä 2009 tuli täyteen 40 vuotta yhtyeen perustamisesta ja Hawkwind teki aiheeseen liittyvän juhlakiertueen ja varsinainen juhlakonsertti pidettiin Porchester Hallissa Bayswaterissa elokuun lopulla, jolloin oli kulunut tasan 40 vuotta yhtyeen ensimmäisestä konsertista. Myös ex-jäsen Nik Turner kokosi Hawklords-nimikkeellä toimivat ryhmän, jossa oli hänen lisäkseen muita yhtyeen ex-jäseniä ja joka teki klubikeikkoja Lontoon alueella.
Seuraava studioalbumi, ensimmäinen varsinainen viiteen vuoteen, Blood of the Earth julkaistiin kesäkuussa 2010. Edeltäjäänsä enemmän rock-painotteinen albumi sai hyvän vastaanoton mediassa ja fanien keskuudessa[29]. Saman vuoden syksyllä perinteinen, vuodesta 2002 järjestetty Hawkfest-fanitapahtuma pidettiin Wightsaarella, jossa yhtye oli esiintynyt tasan 40 vuotta aiemmin.
Keväällä 2011 yhtye teki Australian kiertueen ja esiintyi kesällä Ruotsissa Sweden Rock Festivaaleilla. Elokuussa EMI julkaisi kolmen CD:n kokoelma-albumin Parallel Universe, joka sisälsi myös ennenjulkaisematonta materiaalia vuosilta 1970–1974. Syyskuussa yhtye julkaisi internet-sivustoltaan ladattavan version kappaleesta "Green Finned Demon", jonka tuotto menee Sea Shepherd -merentutkimuslaitoksen hyväksi.
Vuosina 2012–2013 yhtye julkaisi kolme uutta albumia. Vuonna 2012 julkaistiin Onward-niminen albumi, joka sisälsi uusia studiokappaleita sekä myös uudelleennauhoitettuja versioita vanhemmista kappaleista. Kosketinsoittaja Dead Fred palasi yhtyeeseen albumin kiertueella. Seuraavana vuonna julkaistiin ensin triolla Brock-Chadwick-Hone nauhoitettu Stellar Variations (nimellä Hawkwind Light Orchestra) ja syksyllä 2013 osittain uutta ja vanhaa materiaalia sekoittava Spacehawks. Keväällä 2013 julkaistiin myös kauan odotettu remasteroitu versio vuoden 1975 Warrior on the Edge of Time -albumista ja yhtye teki myös siihen liittyvän kiertueen soittamalla albumin kokonaan konserteissa. Syksyllä 2013 Dave Brock sai palkinnon elämäntyöstään 2013 Progressive Music Awards -palkintogaalassa.[32]
Nik Turnerin ja Dave Brockin väliset riidat jatkuivat vuonna 2013, kun Nik Turner ilmoitti rekisteröivänsä "Nik Turner's Hawkwind" -nimen Yhdysvalloissa aiheuttaen närää varsinaisen Hawkwindin sisällä.[33] Osittain tämän ja myös Brockin terveydentilan vuoksi Hawkwind joutui peruuttamaan syksyn 2013 Pohjois-Amerikan kiertueen kun taas Nik Turner kiersi samaan aikaan Yhdysvalloissa, tosin käyttäen nimeä "Space Ritual".[34]
Vuoden 2014 helmikuussa Dave Brock ja Hawkwind esittivät vuoden 1972 Space Ritualin uudelleen Shepherds Bush Empiressa Lontoossa yhteistyössä Rock for Rescue -eläinsuojelukampanjan kanssa. Tapahtuma nauhoitettiin sekä filmattiin ja cd/dvd-julkaisut ilmestyivät vuoden 2015 keväällä nimikkeellä Space Ritual Live. Elokuussa 2014 Hawkwind julkaisi singlenä uuden version kappaleesta "Sonic Attack", joka oli osa Space Ritual -konseptia. Vierailijana kappaleella on näyttelijä Brian Blessed.
2015 yhtye teki ensimmäisen vierailunsa Japaniin esiintyen kahdessa loppuunmyydyssä konsertissa Tokiossa. Samana vuonna Haz Wheaton, joka oli aiemmin toiminut yhtyeessä roudarina, liittyi toiseksi basistiksi Mr. Dibsin rinnalle. Tim Blake jätti yhtyeen näihin aikoihin lisäten enemmän kosketinsoitinvastuuta Brockille ja Honelle. Huhtikuussa 2016 yhtye julkaisi kokonaan uutta studiomateriaalia sisältävän albumin The Machine Stops, joka nousi Brittein albumilistalla top-30:een ollen yhtyeen paras sijoitus sitten vuoden 1982. Dead Fred jätti yhtyeen pian albumin julkaisun jälkeen ja hänen tilallaan vierailevana jäsenenä tuurasi Tim Blake kesän 2016 konserteissa. Myös Niall Hone lähti yhtyeestä samana vuonna ja hänen tilalleen liittyi kitaristi-kosketinsoittaja Magnus Martin.
Seuraava studioalbumi Into the Woods julkaistiin keväällä 2017. Albumi sisälsi edeltäjänsä tapaan kokonaan uutta studiomateriaalia nousten Brittein listalla top 40:een. Saman vuoden lopulla julkaistiin myös livealbumi Live at the Roundhouse, joka oli nauhoitettu keväällä 2017. Hawkwind esiintyi tuolloin Lontoon Roundhousessa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1977. Konsertissa vieraili myös Motörheadista tuttu kitaristi Phil Campbell.[35]
Vuonna 2018 yhtye levytti sovittaja Mike Battin johdolla albumin The Road to Utopia, joka sisältää versioita yhtyeen 1970-luvun tunnetuimmista kappaleista. Alun perin tarkoitus oli tehdä täysin akustinen albumi, mutta Mike Battin mukaantulon myötä suunnitelmat muuttuivat. Albumilla kappaleessa "The Watcher" vierailee myös Eric Clapton, jonka kanssa Brock oli soitellut jo 1960-luvulla. Yhtyeen on tarkoitus tehdä esiintymisiä Mike Battin johtaman orkesterin kanssa levyn kiertueella.[36]
Hawkwindin tyyliin miehistönvaihdokset jatkuivat elokuussa 2018, kun basistit Haz Wheaton ja Mr. Dibs lähtivät yhtyeestä. Dibsin mukaan hänen eroamisensa johtui erimielisyyksistä yhtyeen keskuudessa. Näiden eroamisten myötä Niall Hone palasi yhtyeeseen basistiksi. Kokoonpano Brock, Chadwick, Hone ja Martin julkaisi studioalbumin All Aboard the Skylark (2019). Albumin myötä yhtye teki kiertueen Britanniassa marraskuussa 2019, jolla juhlistettiin samalla yhtyeen 50-vuotista elinkaarta. Kiertueen Royal Albert Hallin konsertista koostettiin joulukuussa 2020 julkaistu livealbumi 50th Anniversary Live. Albumilla vierailevat kitaristi Phil Campbell ja kiertueella mukana ollut kosketinsoittaja Tim Blake.
Lokakuussa 2020 julkaistiin, Hawkwind Light Orchestra-nimikkeen alla, studioalbumi Carnivorous. Projekti oli alun perin alkanut Dave Brockin sooloalbumina, mutta myöhemmin Hawkwindin jäsenet Richard Chadwick ja Magnus Martin tulivat mukaan projektiin. Albumin on nimetty tuolloin meneillään olleen COVID 19-pandemian mukaan.
Hawkwind palasi loppuvuodesta 2021 uudella kokoonpanolla, jossa Brockin, Chadwickin ja Martininin lisäksi olivat uusina jäseninä electronic/ambient-artisti, kosketinsoittaja Thighpaulsandra (oik. Timothy Lewis) ja basisti Doug MacKinnon. Tuorein studioalbumi Somnia julkaistiin syyskuussa 2021.
#86 #164 #3 #39 #34 #59 #67 #23 #79Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
