The Guardian on vuonna 1821 perustettu brittiläinen sanomalehti, jonka omistaa Guardian Media Group -yhtymä. Maanantaista lauantaihin julkaistava lehti on poliittiselta kannaltaan keskustavasemmistolainen. Vuoteen 1959 asti lehden nimi oli The Manchester Guardian. Lehden toimitukset ovat Lontoossa ja Manchesterissa. Lehden levikin on arvioitu olevan vuoden 2023 puolivälissä noin 74 183[4].
| The Guardian | |
|---|---|
 |
|
 |
|
| Lehtityyppi | sanomalehti |
| Kustantaja | Guardian News and Media |
| Julkaisija | Guardian Media Group |
| ISSN | ISSN 0261-3077 |
| Levikki | 105 134 (heinäkuu 2021)[1] |
| Perustettu | 1821 |
| Päätoimittaja | Katharine Viner (kesästä 2015 lähtien)[2] |
| Sitoutuneisuus | keskusta-vasemmistolainen[3] |
| Kotimaa | Britannia |
| Sivukoko | tabloidi |
| Ilmestymistiheys | päivittäin |
| Kieli | englanti |
| Aiheesta muualla | |
| OCLC | |
| Kotisivu | |
Historia
The Manchester Guardianin perusti John Edward Taylorin johtama manchesterilaisten liikemiesten ryhmä. Ensimmäinen numero julkaistiin 5. toukokuuta 1821 ja päivittäiseksi lehti siirtyi 1855, jolloin Britanniassa luovuttiin sanomalehtien leimaverosta.[5] Ensimmäiset viisi vuosikymmentä lehteä johti Taylorin suku ja sen linja oli varovaisen liberaali, whig-puolueen kantoja myötäilevä.[6].
Charles Prestwich Scott oli lehden päätoimittajana 57 vuotta vuodesta 1872 kuolemaansa asti, ja hän osti lehden Taylorin pojalta 1902. Scottin johdolla The Guardianin poliittinen linja muuttui radikaalimpaan suuntaan. The Guardian tuki liberaalipääministeri William Gladstonea ja ajoi tämän rinnalla itsehallinnon antamista Irlannille. Suositun buurisodan näyttävä vastustaminen jopa ajoi lehden väliaikaisiin taloudellisiin ongelmiin. Ensimmäisen maailmansodan aikana The Guardian edusti tasapuolisempaa linjaa kuin monet muut brittilehdet, jotka julkaisivat saksalaisvastaista propagandaa, ja oli sen vuoksi rintamasotilaiden suosiossa. Lehti myös tuki sionismia Scottin ja Chaim Weizmannin ystävyyden vuoksi.[6]
Vuonna 1918 lehden Venäjän-kirjeenvaihtajana oli Morgan Philips Price, joka kirjoitti kokemuksistaan 1921 kirjan My Reminiscences of the Russian Revolution. Vuosina 1919–1923 hän oli Daily Heraldin Saksan-kirjeenvaihtaja.
Charles Prestwich Scott kuoli 1932, ja kesäkuussa 1936 lehden omistus siirrettiin Scott Trust -säätiölle, joka omistaa sen edelleenkin. Lehden ohella säätiö omistaa koko Guardian Media Group -konsernin.[5] C. P. Scottin poika John Russell Scott oli säätiön ensimmäinen puheenjohtaja. The Guardian säilytti rohkean vasemmistoliberaalin toimituspolitiikkansa: Espanjan sisällissodan aikana se oli ainoa brittiläinen uutislähde, joka ei tukenut konservatiivista kenraali Francisco Francon johtamaa falangistista liikettä. Toisen maailmansodan alla lehti vastusti Adolf Hitleriä ja kansallissosialisteja, toisin kuin konservatiivinen valtalehti The Times, joka kannatti näyttävästi myöntyväisyyspolitiikkaa. Sodan alla ja aikana se vaati myös sotapakolaisten, erityisesti juutalaisten, vapaampaa pääsyä Britanniaan. Suezin kriisin aikana The Guardian oli yksi harvoista toisinajattelevista viestimistä, jotka kritisoivat Britannian toimintaa kriisissä. Tämä liike maksoi lehdelle tuhansia lukijoita.[6]
Vuonna 1959 lehden nimi lyhennettiin The Manchester Guardianista pelkäksi The Guardianiksi. Viisi vuotta myöhemmin The Guardianin päätoimitus muutti Manchesterista Lontooseen ja sitä alettiin painaa molemmissa kaupungeissa. Tämä muutos kuvasti lehden kasvua manchesterilaisesta paikallislehdestä yhdeksi suurimmista valtakunnallisista uutislehdistä.[6][5]
Vuonna 1983 lehti sai haltuunsa viranhaltija Sarah Tisdallin vuotamia dokumentteja, jotka koskivat risteilyohjusten sijoittamista Britanniaan. Lehti joutui luovuttamaan dokumentit oikeuden päätöksen jälkeen ja Tisdall tuomittiin.
Vuonna 1995 The Guardian väitti saudiprinssi Mohammad bin Fahdin maksaneen ministeri Jonathan Aitkenin majoituksen Pariisin Hôtel Ritzissa, mistä Aitken haastoi lehden oikeuteen, mutta joutui lopulta itse 1999 tuomituksi oikeuden johtamisesta harhaan väitteiden osoittauduttua todeksi.
Afganistanin ja Irakin sotien aikaan The Guardian suhtautui ehkä kriittisimmin Britannian ja Yhdysvaltain sotaretkiin. Se suhtautuu myös kriittisesti Israel–Palestiina-konfliktiin ja esimerkiksi Israelin miehityspolitiikkaan.
Lehteä on kutsuttu lempinimellä ”The Grauniad”, joka on alun perin huumorilehti Private Eyen keksintöä. Guardian oli pitkään surullisen kuuluisa lukuisista painovirheistään, ja kaupunkitarinan mukaan se olisi kerran jopa painanut oman nimensä väärin. Muisto on peräisin käsinladonnan ajalta. Nykylaatua osoittaa British Press Awardsin palkinto National Newspaper of the Year vuosina 1999 ja 2006 sekä Guardian Unlimited -verkkosivuston vuosina 2005 ja 2006 saavuttama Webby-palkinto, jonka saajana se ohitti The New York Timesin, The Washington Postin, The Wall Street Journalin ja Varietyn.
Levikki
2005: 341 000 [7]
2017: 154 000 [7]
2016: 161 191[8]
Heinäkuussa 2021 lehden levikki oli 105 134, ja sen jälkeen lehti on pitänyt levikkinsä omana tietonaan[9], mutta sen on arvioitu olevan vuoden 2023 puolivälissä noin 74 183.[10]
Formaatti
Vuoden 2005 tienoilla kaupallinen paine sysi lehteä siirtymään broadsheetistä kohti tabloid-kokoa, mutta tabloidin sijaan The Guardian siirtyi vain puolimatkaan, berliner-kokoon. Berliner-formaattia ei ollut Yhdistynessä kuningaskunnassa aiemmin nähty. Siirtymä edellytti 80 miljoonan punnan panostusta uusiin painokoneisiin. The Observer siirtyi berlineriin seuraavana vuonna.[12]
The Guardianin levikki vuonna 2005 oli 341 000, mutta vuoteen 2017 mennessä se oli laskenut 154 000:een. Rahan säästämiseksi The Guardian ja The Observer siirtyivät berlineristä tabloidiin vuonna 2018.[7]
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
