Eduskuntavaalit 1933

Suomen 15. eduskuntavaalit järjestettiin 1.–3. heinäkuuta 1933.

Eduskuntavaalit 1933

1930 ← 1.–3. heinäkuuta 1933 → 1936

Kaikki 200 paikkaa eduskuntaan Äänestysprosentti 62,2 % 3,7 %-yks.   Ensimmäinen puolue Toinen puolue Kolmas puolue   Johtaja Kaarlo Harvala P. V. Heikkinen Eric von Rettig Puolue Sosiaalidemokraatit Maalaisliitto Ruotsalainen kansanpuolue Saadut paikat 78 53 21 Paikkojen muutos 12 6 1 Äänet 413 551 249 758 115 433 Kannatus 37,33 % 22,54 % 10,42 %   Neljäs puolue Viides puolue Kuudes puolue   Johtaja Paavo Virkkunen Vihtori Kosola A. K. Cajander Puolue Kokoomuspuolue IKL Edistyspuolue Vaaliliitto Kok / IKL Kok / IKL Saadut paikat 18 14 11 Paikkojen muutos 24 Uusi puolue 0 Äänet 187 527 187 527 82 129 Kannatus 16,93 % 16,93 % 7,41 %   Seitsemäs puolue Kahdeksas puolue   Puolue SPP Kansanpuolue Saadut paikat 3 2 Paikkojen muutos 2 Uusi puolue Äänet 37 544 9 390 Kannatus 3,39 % 0,85 %

Pääministeri ennen vaaleja T. M. Kivimäki Edistyspuolue Uusi pääministeri T. M. Kivimäki Edistyspuolue

Eduskuntavaalit rauhoittivat Suomen sisäpoliittista tilannetta vuosikymmenen alun kuohunnan jälkeen. Lapuan liike oli lakkautettu vuonna 1932 ensin sisäministeriön ja sitten oikeuden päätöksellä, mutta sen seuraajaksi perustettiin saman vuoden aikana Isänmaallinen kansanliike (IKL), joka lähti eduskuntavaaleihin vaaliliitossa kokoomuksen kanssa.^[1]

Vaalivoittajia olivat sosialidemokraatit, jotka saivat 12 lisäpaikkaa. Sen sijaan porvaripuolueet menestyivät varsin kehnosti. Kokoomuksen ja IKL:n vaaliliitto sai kymmenen eduskuntapaikkaa vähemmän kuin kokoomus oli saanut yksinään vuoden 1930 vaaleissa. IKL:n järjestyessä heti vaalien jälkeen omaksi 14 hengen eduskuntaryhmäkseen kokoomus menetti tosiasiassa peräti 24 paikkaa. IKL vei ääniä ilmeisesti myös maalaisliitolta, joka koki kuuden paikan tappion. Porvaripuolueiden piirissä vaalitappion jälkipyykki johti siihen, että kokoomus teki uuden puheenjohtajansa valtioneuvos J. K. Paasikiven johdolla pesäeron äärioikeistoon ja maalaisliitto alkoi entistä selkeämmin asemoida itseään poliittiseen keskustaan. IKL oli seuraavien runsaan kymmenen vuoden ajan eduskunnassa alituisessa käsirysyssä muiden puolueiden kanssa, kunnes se lakkautettiin syyskuussa 1944 Moskovan välirauhansopimuksen tulkinnan nojalla.^[1][2][3]

Eduskuntavaalien tulos osoitti, että suomalainen demokratia oli selviytynyt – vaikkakin horjuen – sitä koetelleesta kriisistä. Oikeistoradikalismin nousu taittui, mikä oli Euroopan oloissa harvinaista. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneistä eurooppalaisista valtioista vain Suomi, Irlanti ja Tšekkoslovakia sekä muodollisesti Unkari säilyivät demokratioina samalla kun muut nuoret valtiot joutuivat toinen toisensa jälkeen eriasteisten totalitaaristen hallitusten valtaan.^[1]

Kansanedustajat

Uusia kansanedustajia olivat muun muassa SDP:n Gunnar Andersson, Alpo Lumme, Onni Peltonen, Edvard Pesonen ja Arvi Turkka, maalaisliiton Väinö Kaasalainen, kokoomuksen Toivo Horelli, K. F. Lehtonen ja Edwin Linkomies, RKP:n Johan Otto Söderhjelm ja Ebba Östenson, IKL:n Reino Ala-Kulju, Vilho Annala, Iisakki Nikkola, Leonard Pietari Tapaninen ja Veikko Wainio, pienviljelijöiden Eino Rytinki, sekä kansanpuolueen Yrjö Hautala.

Eduskunnan jättivät muun muassa kokoomuksen Edvard Kilpeläinen, Väinö Malmivaara, Niilo Solja ja Antti Tulenheimo, sekä edistyksen Kaarlo Juho Ståhlberg. Eduskuntaan palasivat niin ikään SDP:n Hilda Herrala ja Heikki Kääriäinen, maalaisliiton Tilda Löthman-Koponen ja Toivo Ikonen, RKP:n Rafael Colliander sekä IKL:n Kaarlo Kares. Eduskunnasta putosivat muun muassa SDP:n Kalle Hakala ja Miina Sillanpää, maalaisliiton Antti Junes, Erkki Pullinen ja August Raatikainen, sekä kokoomuksen Emanuel Kolkki.

Parlamentarismista poiketen istunut Kivimäen hallitus ei jättänyt paikkaansa täytettäväksi vaalien jälkeen.

Tulokset

Äänestysaktiivisuus	62,2 %[4][5]	−3,7
Suurimmat puolueet kunnittain[6]   Sosialidemokraattinen Puolue   Maalaisliitto   Kansallinen Kokoomuspuolue-Isänmaallinen kansanliike   Ruotsalainen kansanpuolue   Kansallinen Edistyspuolue

Puolue		Edustajat		Äänet
				Osuus		Lukumäärä
	Suomen Sosialidemokraattinen Puolue	78	+12	37,33 %	+3,2	413 551	+27 525
	Maalaisliitto	53	−6	22,54 %	−4,7	249 758	−58 522
	Kansallinen Kokoomuspuoluea	18	−24	16,93 %	−1,1b	187 527	−16 431b
	Isänmaallinen kansanliike a	14	–
	Ruotsalainen kansanpuolue	21	+1	10,42 %	+0,4	115 433	+2 115
	Kansallinen Edistyspuolue	11	–	7,41 %	+1,6	82 129	+16 299
	Suomen pienviljelijäin puolue	3	+2	3,39 %	+1,5	37 544	+16 661
	Kansanpuolue	2	–	0,85 %	–	9 390	–
	Suomen Kansan Järjestöc			0,25 %	–	2 733	–
	Lista ”Työkansan puolesta”			0,24 %	–	2 667	–
	Aitosuomalaisten, raittiusväen y.m. vaaliliitto			0,13 %	–	1 476	–
	Suomen Kansallissosialistinen Liitto			0,13 %	–	1 406	–
	Työväen, talonpoikain ja henkisentyöntekijäin vaaliliitto			0,07 %	–	787	–
	Pulamiesten vaaliliitto			0,06 %	–	645	–
	Suomalaisen Työn Puolued			0,05 %	–	537	–
	Vähävaraisten ja Kansanpuolueen vaaliliitto			0,03 %	–	370	–
	Lista ”V.F. Johanson ja M. Saarikoski”			0,01 %	–	145	–
	Kansallistaloudellinen vaaliliitto			0,01 %	–	101	–
	Vaaliliitto F (Läheniemeläiset)			0,01 %	–	96	–
	Muut			0,14 %		1 528	−390
	Yhteensä	200		100 %		1 107 823	−22 205
a Vapaa Työväenliitto mukana vaaliliitossa kuudessa vaalipiirissä b Verrattuna Kansallisen Kokoomuspuolueen tulokseen c SKJ (2 103 ääntä, Uusimaa); Lista ”Jaakko Seise” (630, Viipuri it.) d STP/Kansanpuolue (311, Turku pohj.); STP (226, Uusimaa)
Lähde: Tilastokeskus 2004[7]; Alle 1% äänistä saaneiden listojen äänimäärät vain painetussa versiossa[8]; vaaliliittojen koostumuksista Ekberg 1991[9] ja Lackman 1985[10]

Lähteet

1. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 93. Helsinki: Otava, 1987.
2. Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 450. Jyväskylä: Gummerus, 1987.
3. Sakari Virkkunen: Käännekohtia itsenäisen Suomen historiassa. Suomen Kuvalehti 37B/12.9.1986, s. 9. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1986.
4. Naisten ja miesten äänestysaktiivisuus eduskuntavaaleissa 1908–2003 (Tilastokeskus 1.6.2005)
5. Eduskuntavaalit 1907–2003 (Oikeusministeriö)
6. https://www.doria.fi/handle/10024/67205
7. Tilastokeskus: Suomen tilastollinen vuosikirja 2004, s. 562–563. Helsinki: Tilastokeskus, 2004. ISBN 952-467-350-9 ISSN 0081-5063 Verkkoversio (PDF) Viitattu 19.1.2018.
8. Suomen virallinen tilasto 29 A, XVI
9. Henrik Ekberg: Führerns trogna följeslagare. Den finländska nazismen 1932–1944, s. 80, 115, 119. Schildts, 1991. ISBN 951-50-0522-1
10. Matti Lackman: Taistelu talonpojasta. Suomen Kommunistisen Puolueen suhde talonpoikaiskysymykseen ja talonpoikaisliikkeisiin 1918-1939 (Pohjoinen 1985), s. 209–252.