yhdysvaltalainen paperikonevalmistaja From Wikipedia, the free encyclopedia
Beloit oli yhdysvaltalainen paperikoneenvalmistaja, joka ajautui vararikkoon vuonna 2000 lähinnä 1990-luvun lopun Aasian talouskriisin vuoksi, koska sen ottamat riskit paperikonetoimituksissa toteutuivat. Beloitin huoltopalvelut menivät Metso Paperille (nykyään Valmet) ja jäljellä oleva valmistus pääosin Mitsubishi Heavy Industriesille, joka päätyi myös Metsolle vuonna 2008. Myös pienemmät paperikonevalmistajat hankkivat Beloitin tuotantolaitoksia. Beloit omisti myös puolalaisen Fampa-yhtiön (entinen Füllner) vuodesta 1991 alkaen.
Beloitin vararikon jälkeen maailmaan jäi kaksi merkittävää paperikonevalmistajaa, suomalainen Valmet ja saksalainen Voith Paper.
Beloit Iron Works syntyi Yhdysvaltojen kasvaville paperikonemarkkinoille, Merrill & Houston Iron Worksin jäänteille, vuonna 1885. Se sai ensimmäiset paperikonetilaukset samalla vuosikymmenellä ja toimitti 98 tuumaa eli noin 1,5 metriä leveän aikansa ”mammuttikoneen” jo vuonna 1889.
Beloitin ensimmäinen toimitusjohtaja Fred Messer menehtyi jo vuonna 1889, mutta hän ehti saada Beloitin toiminnan hyvin käyntiin.[1] Tämän jälkeen siirryttiin toimitusjohtajien pitkiin kausiin, joista alettiin poiketa vasta 1990-luvulla. Seuraavana toimitusjohtajana vuosina 1889–1931 toimi Alonzo Aldrich, ja hän nosti Beloitin Yhdysvaltojen johtavaksi paperikonevalmistajaksi. Aldrich omisti merkittävän osan Beloitista, jossa oli kaikkiaan kuusi osakkeenomistajaa. Beloit panosti tuotekehitykseen, ja jo 1890-luvulla se toimitti maailman siihen asti leveimmän paperikoneen seuraten toimialan kehitystrendiä kohti yhä leveämpiä koneita. Tällöin tapahtui myös ensimmäinen vientitoimitus Japaniin. (Hodge & Ely 1983.)
Beloitin seuraavaksi toimitusjohtajaksi nousi Elbert H. Neese vanhempi vuonna 1916. Hän tuli Beloitin sen aikaiselta kilpailijalta Pusey & Jonesilta mentyään naimisiin Aldrichin tyttären kanssa. Neese vanhemman aikana Beloit nousi johtavaksi paperikonevalmistajaksi, ja yrityksen kannattavuus sekä myynti paranivat lähes joka vuosi.
Aldrich-Neesen perheen pitkäaikainen tavoite toteutui, kun siitä tuli Beloitin ainoa omistaja vuonna 1930. Elbert H. Neese vanhempi nousi yhtiön toimitusjohtajaksi vuonna 1931 Aldrichin kuoleman jälkeen. Hän toimi tehtävässään vuoteen 1952 asti, ja sen jälkeen johtokunnan puheenjohtajana kuolemaansa asti, vuoteen 1961.
Elbert H. Neesen johdolla Beloit selvisi 1930-luvun lamasta tekemällä paperikoneisiin parannuksia, jotka edistivät teknistä osaamista. Sodan aikana Beloit siirtyi lähes kokonaan valmistamaan tuotteita Yhdysvaltojen armeijalle, mutta paperikoneiden valmistaja siitä tuli sotavuosien päätyttyä. Paperikonemarkkinat lähtivät voimakkaaseen kasvuun, ja Beloit kasvoi niiden mukana. Paperikoneiden monimutkaistuessa ja nopeutuessa erityisesti toisen maailmansodan jälkeen firma erikoistui niin, että se pyrki vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin, mikä lisäsi asiakkaan ja toimittajan välistä yhteistyötä. (Hodge & Ely 1983.)
Harry Moore nousi Beloitin toimitusjohtajaksi vuonna 1952. Taustalla oli avioliitto Elbert H. Neese vanhemman tyttären kanssa. Moore toimi Beloitin johdossa aina vuoteen 1974 ja sen jälkeen vielä hallituksen puheenjohtajana vuoteen 1978. Beloitin liikevaihto oli 0,5 miljoonaa dollaria vuonna 1916, ja työtekijöitä oli 200. Vuonna 1952 Beloitin liikevaihto oli 25,5 miljoonaa dollaria, ja työtekijöitä oli 1700. Paperikoneiden hintakin oli noussut kymmenistä tuhansista dollareista useisiin miljooniin.
Beloitin myynti kohosi 86 miljoonaan dollariin vuonna 1963, ja vuosikymmenen lopulla myynti oli 180 miljoonaa dollaria ja lopulta 1970-luvun alussa 200 miljoonaa. Firman kannattavuus oli kuitenkin alle keskiarvon näinä vuosina huolimatta sen vahvasta asemasta toimialalla, ja ensimmäisen kerran sitten perustamisen Beloit teki tappiota vuonna 1974. Kannattavuuttaan se pystyi parantamaan kuitenkin jo seuraavana vuonna ja teki ennätystuloksia 1970-luvun lopulla. (Hodge & Ely 1983.)
Beloit oli vienyt paperikoneita ulkomaille jo vuosisadan alussa, mutta ulkomaan myynti ei ollut merkittävää ennen kuin toisen maailmansodan jälkeen. Harry Moore suuntasi Beloitia ulkomaanmyyntiin, jonka osuus olikin jo 20 prosenttia 1950-luvun puolivälissä.
Eurooppaan alettiin perustaa myyntikonttoreita. Beloit myös hankki osaomistukseensa italialaisen paperikonerakentaja Pinerolon vuonna 1957 ja solmi samana vuonna lisäksi lisenssisopimuksen japanilaisen Mitsubishin kanssa. Kun englantilainen, lähes satavuotias paperikonevalmistaja Walmsley tarvitsi lisää pääomaa, Beloitista tuli sen vähemmistöomistaja ja lisenssinantaja vuonna 1960.
Beloit hankki osaomistukseensa lisäksi Sorelin-telakan Kanadasta ja muutti sen paperikonetehtaaksi 1960-luvulla. Yrityshankintoja täydennettiin vielä espanjalaisen Valladolidin puolikasomistuksella 1960-luvulla. Markkinat oli jaettu siten, että Beloitin päätehdas hoiti USA:n markkinat, Walmsley Englannista käsin Euroopan vapaakauppa-alueen ja kansainyhteisön, Pinorolo Italiasta Euroopan yhteisön. Valladol puolestaan tarjosi kapeat koneet espanjan- ja portugalinkielisille markkinoille.
Mitsubishi kattoi Aasian, Kanadan-tehdas maansa laajat markkinat. Näin Beloit saavutti tulliedun ja kansallisen hyväksynnän tuotteilleen. Tämän verkoston avulla Beloit pystyi myös palvelemaan vanhoja ja kansainvälistyviä paperinvalmistaja-asiakkaitaan, kuten Scott Paperia, Kimberly Clarkia ja Internationalia. (Hodge & Ely 1983.)
Kansainvälisen organisaation koordinoiminen oli vaivalloinen tehtävä, mutta E. J. Justuksen vetämän tutkimuskeskuksen perustaminen vuonna 1955 auttoi. Tutkimuskeskus sai uudet tilat Beloitin pääkonttorin läheltä 1960-luvun alusta, mikä vahvisti Beloitin asemaa paperikoneteknologian johtajana. 1960-luvulla sillä oli hallussaan viisi kertaa enemmän patentteja kuin yhdelläkään kilpailijallaan, ja sen tutkimuskeskus tuotti monia merkittäviä keksintöjä paperiteollisuuteen, kuten telojen bombeerauksen, hydraulisen Converflo-perälaatikon, kaksoisviirakonseptin Bel-Baie II:n. Erityisesti Bel-Baei II antoi Beloitille kilpailuetua sanomalehti- ja pehmopaperikoneissa 1970-luvulta alkaen. (Hodge & Ely 1983.)
Beloit hoiti ensimmäisen avaimet käteen -toimituksen jo 1960-luvun alussa ja perusti oman yrityksen tätä toimintaa varten. Vaikka avaimet käteen -toiminta helpotti uusien koneiden myyntiä, siitä ei tullut kannattavaa yksikköä Beloitille ja se lopetettiinkin 1970-luvun alussa.
Beloitin tietokone- ja automaatiotoiminnalla oli samanlainen elinkaari. Beloit Iron Worksin uudeksi nimeksi muutettiin vuonna 1962 Beloit Corporation. Tätä aikaisemmin Beloit hankki omistukseensa massanvalmistuslaitteita valmistavan massachusettslaisen Jones & Sonsin Pittsfieldistä USAsta vuonna 1958. Kaupan edellytyksenä oli uusi tehdas, jonka Beloit rakensi Daltoniin, ja tämän takia massankäsittelystä tuli hyvin kannattava osa Beloitia. Beloit osti myös Budowin ja Bob Larsonin yritykset vuonna 1963 ja sai tuotevalikoimiinsa puunkäsittelyn. Vuosikymmenen lopulla se osti lisäksi kalanterin teloja valmistavan Wheeler Rollin. Beloit kokeili diversifiointia paperikoneteknologian ulkopuolelle useaan eri otteeseen, mutta yritykset päättyivät enemmän tai vähemmän katastrofeihin. (Hodge & Ely 1983.)
E. H. Neese nuorempi astui Beloitin johtoon vuonna 1974, ja hänestä tuli myös hallituksen puheenjohtaja vuonna 1978. Edellä mainittujen vuosien välissä Beloit osti englantilaisen Walmsleyn, espanjalaisen Seguran ja kanadalaisen Sorelin loputkin osakkeet ja tuli näiden yhtiöiden ainoaksi omistajaksi. Alkuperäinen ajatus oli ollut yhdistää Walmsley tiukasti Beloitin tuotekehitykseen, mutta se pysyi itsenäisenä aina 1990-luvulle asti. Etelä-Amerikan markkinoille meneminen osoittautui pitkälliseksi prosessiksi, sillä useista yrityksistä huolimatta 1960-luvun alusta lähtien Beloit ei saanut vakituista kumppania eikä jalansijaa markkinoilta. Lopulta vuonna 1977 Beloit muodosti suomalaisen Rauman ja brasilialaisen partnerinsa kanssa yhteisyrityksen Beloit Rauma Industrial Ltd.
Beloit hankki rullaimiin, paperirullien käsittelyyn ja eksruudereiden päällystyskoneita tekevän Lenoxin kahdessa erässä – ensin vähemmistöosuuden 1975 ja myöhemmin loput osakkeista vuonna 1978. Johtuen loistavista tuloksista 1970-luvun lopulla Beloit joutui tilanteeseen, jossa sen piti miettiä yrityksen kassan käyttämistä diversifiointiin. Se päätti investoida vuonna 1977 telateknologiaan erikoistuneeseen Raybestos-Manhattaniin, josta tulikin erittäin kannattava ja kasvava osa firmaa.
Vuotta myöhemmin Beloit teki historiansa suurimman yritysoston ja hankki omistukseensa sellunvalmistus- ja puunkäsittelylaitteita sekä hiilen jalostukseen erikoistuneen Raderin. Beloit oli vakuuttunut erityisesti Raderin hiilenjalostusteknologiasta. Se jatkoi diversifioitumista ostamalla ison maatilan Georgiasta vuonna 1978 ja seuraavana vuonna rautatieyhtiön. Beloit hankki Beloit Foundry Company -valimon 1979, koska peräti 50 % sen valuista tuli yhtiön ulkopuolelta ja toimitusajoissa oli ongelmia. Beloit aloitti kierrätyskuidun ja mekaanisen massan valmistuslaitteiden tutkimuksen ja valmistuksen Jones-divisioonan alla. 1970-lopulla Beloit kehitti pitkänipin, jolla oli merkittävä vaikutus paperikoneiden puristinosalle, mutta se ei antanut ylivoimaista kilpailuetua. (Hodge & Ely 1983.)
E. H. Neese nuoremman jälkeen vuonna 1984 Beloitin johtoon tuli Tom McKie. E. H. Neese ilmoitti vuonna 1985, että Beloit on myytävänä. Harnischfeger osti Beloitin paperi- ja sellukonetoiminnot seuraavana vuonna ja liitti sen portfolioonsa. John McKaysta tuli samalla Beloitin vetäjä seuraaviksi kuudeksi vuodeksi. Harnischfeger myi 20 prosentin osuuden Beloitista japanilaiselle Mitsubishille 1986.
Se panosti uudestaan voimakkaasti tuotekehitykseen, ja 1980-luvun loppuvuodet olivatkin Beloitin historian kannattavinta kasvua.
Muutos Harnischfegerissä tapahtui vuonna 1992, kun William Goessel jäi eläkkeelle ja Jeffery Gradesta tuli vetäjä. Beloit hankki omistukseensa puolalaisen paperikonevalmistajan Fampan vuonna 1991 ja investoi siihen merkittävästi. Weldon J. Colesta tuli Beloitin vetäjä vuonna 1992. Jagenberg ja Beloit muodostivat yhteisyrityksen paperikoneteknologian myymiseksi vuonna 1994, mutta yritys kaatui vuotta myöhemmin. Ranskalainen telahuoltoyritys Rollin S.A. ostettiin vuonna 1995.
Tom Englesman astui Beloitin johtoon samana vuonna, ja Beloit hankki sellunvalmistuslaitteisiin keskittyneen Impcon ja muodosti yhteisyrityksen kalanteriteloja valmistavan Küstersin kanssa. Beloit sopi indonesialaisen APP:n kanssa kahden paperikoneen toimittamisesta rahoituksineen vuonna 1997. Kauppa kaatui Aasian-laman seurauksena, muuta myyntiä ei saatu aikaiseksi ja rakennejärjestelyistä koituivat suuret kertaluonteiset kustannukset. Näin Beloit ajautui konkurssiin vuonna 1999.
Konkurssipesästä paperikoneteknologian oikeudet osti Metso (Valmet) ja Mitsubishi. Metso (Valmet) osti lisäksi Beloit-Manhattanin toiminnot. Sellutoimintoja hankki itselleen GL&V. Ulkomaan toiminnot, kuten Walmsley, Pinerolo ja Fampa, ajautuivat paikallisille omistajille. (Bagnato 2005; Goessel 19.7.2005; Cole 13.6.2005.)
Metso on vuonna 2008 hankkinut Mitsubishin paperikoneliiketoiminnot sekä Mitsubishin osuuden Beloitin paperikonetekniikasta, jonka yhtiöt hankkivat yhdessä amerikkalaisyhtiön konkurssipesältä vuonna 2000.[2]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
