yhdysvaltalainen yhtye From Wikipedia, the free encyclopedia
The Allman Brothers Band oli yhdysvaltalainen yhtye, jonka musiikille on ominaista rockin, bluesin, jazzin ja countryn ainesten yhdistäminen sekä lavaesiintymisten improvisoidut, pitkätkin osuudet. Yhtye perustettiin Jacksonvillessä, Floridassa 26. maaliskuuta 1969. Tuota ennen yhtyeen jäsenet olivat vaikuttaneet paikallisissa yhtyeissä Allman Joys ja Hourglass. Yhtye oli suosittu kotimaassaan, mutta esimerkiksi Euroopassa se on saanut paljon vähemmän huomiota.
| The Allman Brothers Band | |
|---|---|
.JPG) The Allman Brothers Band vuonna 1972. |
|
| Tiedot | |
| Toiminnassa | 1969–1976, 1978–1982, 1989–2014 |
| Tyylilaji | southern rock, blues rock, blues, instrumentaalirock, country rock |
| Kotipaikka | Macon, Georgia, Yhdysvallat |
| Laulukieli | englanti |
| Entiset jäsenet |
Duane Allman, kitara (1969–1971) |
| Levy-yhtiö |
Capricorn Records |
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivut | |
Allman Brothersin suurimpia hittejä oli vuoden 1973 ”Ramblin’ Man”.[1] Sovitus yhtyeen instrumentaalikappaleesta ”Jessica” toimi pitkään BBC:n autoiluviihdeohjelman Top Gear tunnusmusiikkina. Tunnettuja kappaleita ovat myös ”Whipping Post” ja ”Midnight Rider”. Allman Brothers Bandia pidetään yhtenä southern rockin maineikkaimpana edustajana.
Yhtye koki kolauksen, kun sen suuresti arvostettu kitaristi Duane Allman kuoli moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 1971 ja basisti Berry Oakley kuoli vastaavassa onnettomuudessa vuotta myöhemmin 1972.[1] Yhtye ei kuitenkaan lopettanut silloin, vaan vasta vuoden 2014 lokakuussa.[2]
Hakuteoksessa St. James Encyclopedia of Popular Culture (Gale, 2000) Jon Klinkowitz kutsuu Allman Brothers Bandia Yhdysvaltojen vastaukseksi 1960-luvun britti-invaasiolle. Hänen mukaansa yhtyeen improvisoiva country-rock-tyyli oli hyvin amerikkalaista, ja yhtyeen suosio vaikutti merkittävästi Yhdysvaltojen etelävaltioiden kulttuuriseen nousuun, joka huipentui Jimmy Carterin valintaan maan presidentiksi. Klinkowitzin mukaan Allman Brothers myös ensimmäisenä otti onnistuneesti käyttöön kahden soolokitaristin ja kahden rumpalin kokoonpanon.[1]
Veljekset Duane ja Gregg Allman varttuivat Daytona Beachissa, Floridassa. 1960-luvun alussa Gregg aloitti kitaransoiton ja sai veljensäkin innostumaan siitä. Duane jopa lopetti opiskelun keskittyäkseen soittamiseen ja hänestä tuli lopulta veljeään taitavampi kitaristi. Veljesten kiinnostus musiikkiin oli alkanut heidän käytyään B. B. Kingin konsertissa. Duane perehtyi erityisesti slide-kitaran soittamiseen. Gregg siirtyi soittamaan Hammond B3 -urkuja ja laulamaan. Heidän ensimmäinen yhtyeensä oli nimeltään Allman Joys. Allman Joysin äänityksiä julkaistiin myöhemmin Allman Brothersin menestyksen myötä albumilla Allman Joys - Early Allman vuonna (1973).[3] Yhtyeen musiikki oli blues- ja soul-vaikutteista
Vuonna 1967 Duane ja Gregg perustivat uuden yhtyeen nimeltä The Hour Glass. Uusi yhtye sai levytyssopimuksen Liberty-merkille ja vaikutti Los Angelesissa esiintyen Whisky a Go Gossa. Hour Glass levytti albumit Hour Glass (1967) sekä Power Of Love (1968). Yhtye äänitti myös kolmannen albumin Muscle Shoalsissa Alabamassa, mutta levy-yhtiö ei ollut vakuuttunut siitä eikä suostunut julkaisemaan sitä. Liberty toivoi Gregg Allmanin levyttävän sooloalbumin, joka ei kuitenkaan valmistunut.
Syksyllä 1968 Hour Glassin hajottua Duane Allman muutti Jacksonvilleen, Floridaan ja liittyi paikalliseen 31st Of February-nimisen folk-yhtyeeseen, jossa oli mukana rumpali Butch Trucks. Duane päätti valita musiikin ammatikseen ja aloitti työskentelyn studiomuusikkona. Gregg Allman asui vielä jonkin aikaa Los Angelesissa ja aikoi opiskella hammaslääkäriksi.[3]
Studiomuusikkona toimiessaan Duane Allmanin lahjakkuus huomattiin ja hän pääsi mukaan studiosessioihin lähinnä Fame-studiolle Muscle Shoalsissa Alabamassa. Tunnettuja artisteja joiden levytyksillä Duane soitti ovat Derek and the Dominos, Boz Scaggs, Aretha Franklin, Wilson Pickett ja Otis Rush. Duanen slide-kitaralla soittama soolo Derek and the Dominosin "Layla" -kappaleessa on hänen tunnetuimpia levytyksiään. Hän levytti myös omaa sooloalbumiaan, mutta se ei valmistunut hänen elinaikanaan. Albumin materiaalia on kuitenkin julkaistu kokoelmilla Duane Allman An Anthology I (1972) ja An Anthology II (1974).[3] Duanen slide-kitaran soitto toi erityistä huomiota hänelle. Slide-kitara oli myös yksi The Allman Brothers Bandin tavaramerkeistä koko uran ajan.
Duane tahtoi myös perustaa oman yhtyeen ja kutsui veljensä Greggin muuttamaan Jacksonvilleen, sillä ei voinut kuvitella ketään muuta solistikseen. The Allman Brothers Bandia olivat perustamassa Duane Allman (kitara), Gregg Allman (urut ja laulu) sekä Butch Trucks (rummut). Lisäksi alkuperäiseen kokoonpanoon liittyivät Second Coming-yhtyeessä aiemmin soittaneet Dickey Betts (kitara) ja Berry Oakley (basso). He olivat tunteneet toisensa jo pitkään oltuaan yhteisillä keikoilla. Yhtyeen ensimmäiset harjoitukset pidettiin huhtikuussa 1969, joissa Duane totesi heidän löytäneen jotain säilyttämisen arvoista. Kokoonpanoon liittyi myös toinen rumpali Jaimoe, joka oli aiemmin soittanut Otis Reddingin yhtyeessä ja myös Duanen kanssa.[3] Muut jäsenet eivät aluksi ymmärtäneet Duanen tahtoa hankkia kaksi rumpalia. Duane selitti haluavansa yhtyeeseen samanlaisen grooven kuin kahta rumpalia käyttäneet Otis Redding ja James Brown.[4]
Capricorn -levy-yhtiön perustanut Phil Walden oli pitänyt Duanen soitosta kuultuaan häntä studiosessioissa ja teki levytyssopimuksen The Allman Brothers Bandin kanssa. Pitkällisen harjoittelun jälkeen yhtye matkusti New Yorkiin äänittämään ensimmäistä studioalbumiaan, joka ilmestyi marraskuussa 1969 nimellä The Allman Brothers Band. Albumi äänitettiin ja miksattiin kahdessa viikossa ja se on saanut hyviä arvioita. Ilmestyessään debyyttialbumi myi kuitenkin vaatimattomasti. Albumi sisältää tanakkaa bluesvaikutteista soittoa. Siltä muodostuivat klassikoiksi kappaleet "Whipping Post" ja "Dreams".[3]
Yhtye muutti asumaan Maconin kaupunkiin Georgiaan. Berry Oakley osti vaimonsa kanssa suuren maalaistalon, jonne koko yhtye muutti roudareineen ja ystävineen asumaan. Taloa kutsuttiin nimellä "Big House". The Allman Brothers Band piti majaa talossa ja harjoitteli siellä. Yhtye piti myös moottoripyöräilystä kaupungissa, H&H Restaurant -ravintolasta, psykedeelien käyttämisestä sekä Maconin hautausmaalla oleskelusta, jossa he kirjoittivat kappaleita.
Seuraava studioalbumi Idlewild South (1970) äänitettiin juuri Maconissa. Dickey Betts alkoi säveltää kappaleita Gregg Allmanin ohella. Idlewild South sisältää Bettsin kirjoittamat hittikappaleet "In Memory Of Elizabeth Reed" ja "Revival". Gregg Allmanin kirjoittamista kappaleista "Midnight Riderista" tuli The Allman Brothersin tunnetuimpia hittejä. Idlewild South menestyi debyyttialbumia paremmin ja nousi myyntitilastoissa Top-40:een.
Idlewildin Southin myötä The Allman Brothers Bandin suosio kasvoi ja yhtye esiintyikin yli 300 kertaa vuonna 1970. Yhtyeen maine kasvoi huomattavasti ja konserttien yleisömäärät suurenivat. Keikkailu oli raskasta yhtyeelle ja jäsenet alkoivat käyttää lääkkeitä ja päihteitä keventääkseen kiertue-elämän varjopuolia.
Huhtikuussa 1970 The Allman Brothers Bandin kiertuemanageri Twiggs Lyndon ajautui konsertin jälkeen riitaan sen järjestäjän kanssa, joka ei ollut maksanut yhtyeen keikkapalkkiota kokonaan. Lyndon puukotti konsertin järjestäjän kuoliaaksi. Oikeudessa hänet tuomittiin maksamaan korvaukset tämän perheelle. Lyndon selitti olleensa niin uupunut kiertuemanagerin työstä, että oli sen ja päihteiden käytön seurauksena psykoosissa surmatessaan järjestäjän. Lyndon tuomittiin vankeuteen eikä hän työskennellyt enää yhtyeen kanssa. Hän kuoli laskuvarjo-onnettomuudessa vuonna 1979.
Ollessaan kiertueella vuonna 1971 The Allman Brothers Band ymmärsi yleisön olevan tärkeä osa esiintymistään. He päättivät seuraavan albuminsa olevan konserttitaltiointi, sillä studiossa levyttäessä heistä oli tuntunut jotain olennaista puuttuvan. Heinäkuussa 1971 ilmestyi neljä LP:tä mutta vain seitsemän kappaletta sisältänyt livealbumi At Fillmore East. Kappaleiden vähyys johtuu yhtyeen harrastamasta improvisaatiosta ja jamittelusta, joita ei suunniteltu etukäteen. Kappaleet venyivät niiden seurauksena jopa puolituntisiksi. At Fillmore East sai loistavia arvioita sekä yleisöltä että kriitikoilta ja on edelleen yksi arvostetuimmista livealbumeista. Erityisesti arvostettiin Duane Allmanin ja Dickey Bettsin virtuoosimaisia kitarasooloja.[3] Vuonna 2004 albumi valittiin mukaan Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -kokoelmaan, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä.[5]
The Allman Brothers Band oli lyönyt itsensä läpi ja noussut Yhdysvalloissa kansansuosikeiksi. Seuraavalle albumille äänitettiin syksyllä 1971 kolme kappaletta. Yhtye päätti pitää taukoa kovan keikkailun ja työnteon jälkeen. Kitaristi Duane Allman, basisti Berry Oakley sekä roudarit Robert Payne ja Red Dog Campbell joutuivat menemään huumevieroitukseen lokakuussa 1971. Päivä vieroituksensa pääsyn jälkeen 29. lokakuuta 1971 Duane Allman lähti ajamaan moottoripyörällä käydäkseen Oakleyn vaimon syntymäpäivillä. Ajaessaan hän törmäsi tukkirekkaan jääden kaatuneen moottoripyörän alle. Duane oli elossa törmäyksen jälkeen mutta kuoli pian sairaalan leikkauspöydälle pää- ja vatsavammoihin.[3]
Yhtye järkyttyi ja masentui johtajansa kuolemasta mutta päätti jatkaa toimintaansa viisimiehisenä. Duanen tilalle ei otettu uutta kitaristia, koska muiden jäsenten mielestä kukaan ei voinut korvata häntä. Johtohahmon roolin oletettiin siirtyvän Gregg Allmanille, mutta sen ottikin itselleen Dickey Betts, joka tunnettiin dominoivana persoonana.
Helmikuussa 1972 julkaistiin studioalbumi Eat a Peach, joka sisälsi viimeiset Duanen kanssa äänitetyt kappaleet sekä Fillmore Eastissa äänitettyä live-materiaalia keväältä 1971. Albumin tunnettuja kappaleita ovat Duanen suosikkikappale "Melissa" sekä Bettsin kirjoittama "Blue Sky", josta tuli radiohitti. Eat a Peach myi myöhemmin platinaa. Myöhemmin samana vuonna Allman Brothers Bandiin liittyi kosketinsoittaja Chuck Leavell, joka oli aiemmin soittanut Dr. Johnin kanssa.[3]
Kesken seuraavan albumin äänitysten Berry Oakley joutui moottoripyöräonnettomuuteen 11. marraskuuta 1972, kun hän törmäsi linja-autoon Maconissa lähellä Duanen onnettomuuspaikkaa, muutaman kadunkulman päässä. Oakley oli onnettomuuden jälkeen vielä elossa ja palasi kotiinsa, mutta hän kuoli muutaman tunnin kuluttua saamaansa päävammaan. Oakley ei koskaan toipunut hyvän ystävänsä Duanen kuolemasta ja oli viimeisen vuotensa hyvin masentunut sekä vakavasti päihderiippuvainen.[3]
Oakleyn tilalle basistiksi liittyi rumpali Jaimoen kanssa aiemmin soittanut Lamar Williams. Viides albumi Brothers and Sisters valmistui ja se julkaistiin elokuussa 1973. Chuck Leavell otti yhtyeessä suuren roolin kapellimestarina studiossa ja tuottajana. Brothers and Sisters sisältää muun muassa yhtyeen suurimmaksi hitiksi nousseen kappaleen "Ramblin' Man" sekä instrumentaalikappaleen "Jessica". Bettsin laulamaa "Ramblin' Mania" soitettiin paljon radiossa ja se nousi Billboard Hot 100 -listan sijalle 2. Albumin sisäkansi sisälsi kuvan yhtyeestä läheisineen ja taustajoukkoineen, yhteenkuuluvuutta haluttiin korostaa olevan jäljellä Duanen ja Oakleyn kuolemien jälkeen.[3]
Allman Brothers Band oli suositumpi kuin koskaan ja aloitti suuren kiertueen, jossa yhtye esiintyi suurissa konserttihalleissa ja ulkoilma-areenoissa. Kiertue oli suurmenestys, mutta yhtyeen jäsenet alkoivat riidellä keskenään ja heidän ystävyytensä rikkoutui. Yhtyettä rasittivat myös päihdeongelmat. Riidat kärjistyivät yhtyeen esiintyessä Grateful Deadin kanssa Washingtonissa. Konsertin jälkeen yhtyeellä ja sen roudareilla oli tappelu keskenään, joka päättyi kolmen pitkäaikaisen roudarin erottamiseen. Yhtye matkusti Boeing 720B -lentokoneella, joka oli ollut aiemmin Led Zeppelinin ja The Rolling Stonesin kanssa. Gregg Allman sanoi myöhemmin lentokoneen aloittaneen yhtyeen loppuajat.[3]
Jäsenten välien rakoilun myötä he alkoivat kiinnostua soolourille siirtymisestä. Gregg Allman julkaisi sooloalbumin Laid Back vuonna 1973 ja Dickey Betts country rockia sisältäneen albumin Highway Call (1974) oikealla nimellään Richard Betts. Gregg myös keikkaili soolona oman taustayhtyeen kanssa.[3] Hän oli muuttanut Los Angelesiin ja seurusteli pop-tähti Cherin kanssa. Heidän suhde sai mediassa enemmän huomiota Greggin musiikillinen ura.[3]
Allman Brothers Band kokoontui kuitenkin äänittämään kuudennen studioalbumin Win, Lose Or Draw, joka ilmestyi kesäkuussa 1975. Jäsene eivät enää työskennelleet yhdessä vaan kävivät äänittämässä osuutensa yksinään. Albumi ei saanut hyviä arvosteluja eikä siltä löytynyt uusia hittikappaleita. Sen tunnetuin kappale on lähes koko B-puolen pituinen Bettsin kirjoittama instrumentaali "High Falls".[3]
Win, Lose Or Draw -albumia seurasi suuri konserttikiertue. Yhtyeen jäsenet eivät viettäneet enää aikaa keskenään, eivätkä juuri harjoitelleet tai tehneet soundcheckejä. Yhtye oli mukana tukemassa Jimmy Carterin valintaa presidentiksi ja esiintyi Carterin vaalikampanjaan liittyvissä tilaisuuksissa.[3]
Yhtyeen ura päättyi vuonna 1976, kun Gregg todisti oikeudessa yhtyeen turvamiestä Scooter Herringiä vastaan, jota syytettiin kokaiinin hallussapidossa ja välittämisestä. Muut Allman Brothers Bandin jäsenet, erityisesti Betts, syyttivät Greggiä vasikaksi ja jättivät yhtyeen. Herring tuomittiin 75 vuodeksi vankeuteen, mutta ennen tuomion käytäntöönpanoa presidentti Jimmy Carter armahti hänet. Gregg on myöhemmin sanonut kuitenkin olleensa Herringin puolella tapauksessa. Allman Brothers Band hajosi ja jäsenet vannoivat julkisuudessa, etteivät enää soita koskaan yhdessä. Hajoamisen jälkeen ilmestyi vielä livealbumi Wipe The Windows, Check The Oil, Dollar Gas.[3]
Dickey Bettsin esiintyessä Great Southern -yhtyeensä kanssa New Yorkissa elokuussa 1978 Gregg Allman nousi lavalle mukaan soittamaan. Allman ja Betts hylkäsivät vihanpidon, sopivat riitansa ja alkoivat suunnitella Allman Brothers Bandin paluuta. Alkuperäisistä jäsenistä mukana olivat Allman, Betts, Trucks ja Jaimoe. Lisäksi mukaan otettiin Great Southernin kitaristi Dan Toler ja basisti David Goldflies.[3]
Allman Brothers Band levytti comeback-albumin Enlightened Rogues, joka ilmestyi helmikuussa 1979. Albumilta nousi hitiksi kappale "Crazy Love". Yhtyeen paluu sai hyvän vastaanoton ja yhteishenki oli hyvä. Dickey Betts oli tässä vaiheessa yhtyeen pääasiallinen säveltäjä.[3]
Seuraava albumi Reach For The Sky (1980) sisälsi jälleen Bettsin instrumentaalin "From The Madness Of The West". Capricorn Records oli mennyt konkurssiin ja albumin julkaisi Arista Records. Albumin jälkeen Jaimoen tilalle liittyi uusi rumpali, Great Southernissa soittanut Dan Tolerin veli David Toler. Samalla Allman Brothers Bandiin liittyi kosketinsoittaja Mike Lawler.[3]
7-miehinen kokoonpano levytti vuonna 1981 studioalbumin Brothers of the Road. Albumin musiikissa oli enemmän poppia kuin aiemmin. Albumin tunnetut kappaleet ovat versio Elvis Presleyn "I Beg Of You"-kappaleesta sekä "Maybe We Can Go Back To Yesterday". Samalla Brothers Of The Road -nimellä ilmestyi konserttitallenne lokakuulta 1980.[3]
Yhtyeen jäsenistä tuntui kuitenkin innon ja luovuuden kadonneen. Albumit myivät odotettua vähemmän, joten Allman Brothers Band hajosi vuonna 1982, hyvässä ilmapiirissä toisin kuin kuusi vuotta aiemmin.[3]
Allman Brothers Band esiintyi heinäkuussa 1986 Charlie Danielsin Volunteer Jam -tapahtumassa sekä saman vuoden lokakuussa Madison Square Gardenissa. Allmanin, Bettsin, Trucksin ja Tolerin lisäksi kokoonpanossa olivat takaisin palannut Jaimoe, Chuck Leavell kosketinsoittajana sekä Bruce Waibel basistina.[3]
Yhtyeen varsinainen paluu tapahtui vuonna 1989, kun julkaistiin laaja kokoelmaboksi Dreams. Samalla yhtye palasi keikkailemaan. Uudessa kokoonpanossa olivat mukana alkuperäiset jäsenet Allman, Betts, Trucks ja Jaimoe. Lisäksi mukaan valittiin Dickey Bettsin yhtyeessä soittaneet kitaristi Warren Haynes ja kosketinsoittaja Johnny Neel sekä Artimus Pylen sekä Peter Crissin yhtyeissä soittanut basisti Allen Woody.[3]
Heinäkuussa 1990 ilmestyi albumi Seven Turns, jolle sisältyivät hittikappaleet "Good Clean Fun" ja "Seven Turns". Albumi sekä uusi kokoonpano saivat hyvän vastaanoton. Johnny Neel lähti yhtyeestä seuraavana vuonna. Kokoonpanoon liittyi tuolloin lyömäsoittaja Marc Quinones. Kesällä 1991 julkaistiin studioalbumi Shades of Two Worlds, jonka hitit olivat "End Of The Line" ja "Nobody Knows".[3]
Loppukesällä 1993 Dickey Betts pidätettiin hänen vastustettuaan virkavaltaa ja hän joutui hetkeksi vankilaan. Bettsiä tuurasi yhden esityksen ajan Ozzy Osbournen kitaristina tunnettu Zakk Wylde sekä myöhemmin Jimmy Herring, David Grissom sekä Jack Pearson. Betts pääsi palaamaan kokoonpanoon lokakuussa 1993.[3]
Toukokuussa 1994 julkaistiin albumi Where It All Begins, jolla yhtye esitti aikuisrockia. Albumin tunnetuin kappale on Haynesin sävellys "Soulshine". Elokuussa 1994 Allman Brothers Band esiintyi Woodstock II -festivaaleilla. Esiintyminen on julkaistu DVD:nä, joka sisältää myös yhtyeen MTV Unplugged -esityksen marraskuulta 1990.[3]
Allman Brothers Band valittiin Rock and Roll Hall of Fameen tammikuussa 1995 Willie Nelsonin esittelemänä. Alkoholiongelmasta kärsinyt Allman osallistui valintaseremoniaan humalassa eikä kyennyt pitämään kiitospuhettaan. Hän järkyttyi nähtyään seremonian televisiosta ja päätti lähteä vieroitushoitoon.[3]
Warren Haynes ja Allen Woody olivat aloittaneet Gov’t Mule -sivuprojektin ja päättivät keskittyä siihen täysipainoisesti vuonna 1997, jolloin he jättivät Allman Brothers Bandin. Tilalle liittyivät kitaristi Jack Pearson ja basisti Oteil Burbridge. Yhtye ei levyttänyt tällä kokoonpanolla. Tinnituksesta kärsinyt Pearson jätti yhtyeen vuonna 1999, jolloin rumpali Butch Trucks soitti veljenpojalleen Derek Trucksille.[3] Derek oli vasta 20-vuotias, eikä ollut edes syntynyt kun Allman Brothers Band perustettiin. Hän oli nuoresta iästään huolimatta lahjakas kitaristi ja hänelle oli suuri kunnia olla osa yhtyettä. Derek Trucksia on kutsuttu Duane Allmanin ensimmäiseksi varsinaiseksi korvaajaksi.
Marraskuussa 2000 Allman Brothers Band julkaisi livealbumin Peakin' at the Beacon. Ennen albumin julkaisua Dickey Betts erotettiin yhtyeestä kesällä 2000. Bettsin päihteiden käyttö aiheutti riitoja sekä hänen soittotaitonsa olivat heikentyneet. Betts haastoi myöhemmin yhtyeen oikeuteen vastavetona erottamiselleen. Hän jatkoi soittamista perustamalla Great Southern -yhtyeensä uudelleen. Bettsin lähtö vaikutti yhtyeeseen kuitenkin positiivisesti ja yhteishenki oli erittäin hyvä.[3]
Bettsin tilalle liittyi väliaikaisesti Jimmy Herring, joka soitti yhtyeessä vain vuoden 2000 ajan. Lopulta Warren Haynes palasi yhtyeeseen. Allen Woody kuoli elokuussa 2000, jolloin Gov't Mule jäi tauolle, mutta teki paluun myöhemmin. Allman Brothers Bandin keikkailu jatkui tiiviisti, ja maaliskuussa 2003 ilmestyi studioalbumi Hittin' the Note. Albumi otettiin erittäin hyvin vastaan sekä sitä pidetään yhtyeen uran parhaimmistoon kuuluvana. Haynes ja Trucks soittavat molemmat slide-kitaraa Duane Allmanin tyylillä. Derek Trucks tunnetaan taitavana sliden soittaja ja hän opettelikin lapsena soittamaan sitä juuri Duane esikuvanaan.[3]
Vuonna 2009 Allman Brothers Band teki 40-vuotisjuhlakiertueen, jolla vieraili muun muassa Eric Clapton. Allman sanoi kiertueen olleen hauskin yhtyeen kanssa tekemänsä työ.[3]
Vuonna 2010 Gregg Allman oli maksansiirtoleikkauksessa. Hän sairasti C-tyypin hepatiittia, mutta keikkaili ja levytti siitä huolimatta. Hän kärsi myös epäsäännöllisistä sydämenlyönneistä.[3] Häneltä ilmestyi sooloalbumi Low Country Blues alkuvuonna 2011.
Tammikuussa 2014 Derek Trucks ja Warren Haynes ilmoittivat eroavansa Allman Brothers Bandista vuoden 2014 jälkeen. Myös Allman ilmoitti yhtyeen lopettavan lokakuussa 2014 sovittujen keikkojen jälkeen.[3] Yhtye soitti viimeisen konserttinsa New Yorkin Beacon Theatressa 28. lokakuuta 2014.
Rumpali Butch Trucks teki itsemurhan 69-vuotiaana tammikuussa 2017.[6] Gregg Allman kuoli maksasyöpään saman ikäisenä 27. toukokuuta 2017.[7] Hänen viimeinen sooloalbuminsa Southern Blood ilmestyi postuumisti syyskuussa 2017.
| Alkuperäinen 1969–1971 |
|
|---|---|
| 1971–1972 |
|
| 1972 |
|
| 1972–1976 |
|
| 1978–1980 |
|
| 1980–1982 |
|
| 1986 |
|
| 1989–1991 |
|
| 1991–1997 |
|
| 1997–1999 |
|
| 1999–2000 |
|
| 2000 |
|
| Viimeinen 2000–2014 |
|
Lähde: [1]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
