Adoptio eli lapseksiotto[1] tarkoittaa lapsen vanhempien oikeuksien, vastuiden ja toimintojen siirtämistä ottovanhemmille. Adoptio voi olla virallinen tai epävirallinen, yksityinen tai julkinen, maan sisäinen tai kansainvälinen, tai suvun tai etnisyyden sisäinen tai välinen. Adoption yleisimpiä syitä ovat lapsen hyvinvointi ja adoptiovanhempien lapsettomuus.[2]
Varhaisin kirjallinen maininta adoptiosta on Vanhan testamentin kuvauksessa Mooseksen lapsuudesta. Adoption eri muodoista kirjoitettiin myös antiikin Kreikassa ja Roomassa, missä sen perusta oli perintölaeissa.[3]
1800-luvun länsimaissa adoptiossa oli kyse orpojen ja avioliiton ulkopuolisten lasten suojelemisesta työltä, jota heidät usein laitettiin tekemään vaarallisissa olosuhteissa. Adoptioperheet pitivät ottolapsista huolta kotitöissä auttamista vastaan. Näihin aikoihin laadittiin myös ensimmäiset länsimaiset adoptiolait.[3]
Toisen maailmansodan jälkeen adoptio muuttui aviottomien lasten uudelleensijoittamisesta ensisijaisesti lapsettomuuden hoidoksi. Adoptiolasta toivovien pariskuntien määrä alkoi samalla kasvaa. Aluksi adoptoitiin lähinnä ottovanhempien kaltaisia terveitä lapsia. 1980-luvulta alkaen lisääntyi vanhempien, vammaisten, ei-valkoisten ja sirarusryhmien adoptointi. Nykyisin adoptio on yksi ratkaisu sijaisperheisiin sijoitettujen, biologisten vanhempiensa kaltoinkohtelemien lasten tarpeisiin. Koska adoptiossa on kyse biologisten vanhempien oikeuksien poistamisesta, monessa Euroopan maassa adoptointia pidetään kuitenkin ihmisoikeuksien vastaisena, ja sijaisperheitä pidetään parempana ratkaisuna.[3]
Entisaikoina adoptointi oli luottamuksellista ja salailevaa. Nykyisin asiassa ollaan avoimempia, ja usein lapset sekä heidän biologiset ja adoptiovanhempansa saavat tietää toisistaan ja pitävät joskus toisiinsa yhteyttä. Jotkut adoptoidut lapset pyrkivät aikuisina etsimään biologiset vanhempansa oman identiteettinsä vuoksi.[3]
Epävirallinen adoptio on maailmassa hyvin yleinen adoption muoto. Monessa maassa lapsi voi viettää lapsuutensa muiden kuin biologisten vanhempiensa huostassa, eikä valtio puutu lasten siirtymiseen perheestä toiseen. Virallisessa eli laillisessa adoptiossa valtio valvoo lapsen siirtymistä adoptioperheeseen, ja adoptio virallistetaan oikeudessa tai valtion virastossa.[2]
Julkisessa adoptiossa lapsen huoltajuus siirtyy ottovanhemmille valtiolta, joka on sijoittanut lapsen sijaisperheeseen. Monesti lapsen adoptoivat virallisesti sijaisperheestä lapsen tutut, kuten sijaisvanhempi tai lapsen biologiset sukulaiset. Yksityisessä adoptiossa välittäjänä toimii joko yksityinen välitysliike, tai adoptio on kokonaan biologisen äidin ja ottovanhempien välinen.[2]
Kansainvälinen adoptio tapahtuu maasta toiseen. Se on ottovanhempien puolelta yksityinen. Uuteen maahan adoptoitava lapsi on maahanmuuttaja, jolle on usein hankittava samankaltaiset maahantuloluvat kuin muillekin maahanmuuttajille. Kansainvälisiä adoptioita säätelee Haagin sopimus vuodelta 1993. Kansainväliset adoptiot alkoivat yleistyä humanitaarisena hankkeena 1900-luvulla Euroopan ja Aasian sotien myötä, ja ne lähes kaksinkertaistuivat 2000-luvun taitteessa. Joihinkin kansainvälisiin adoptioihin on liittynyt ihmiskauppaa ja lapsityötä.[2]
Etnisten ryhmien tai rotujen väliset adoptiot ovat usein valkoisten vanhempien ja ei-valkoisten lasten välisiä. Moni lähtömaa viittaa kansainvälisissä adoptioissa YK:n lasten oikeuksien pykälään 20, jossa edellytetään lapsen etnisen, kulttuurisen ja kielellisen jatkuvuuden huomioimista hänen kasvatuksessaan.[2]
Yleinen adoptoimisen syy on pariskunnan kyvyttömyys saada omaa lasta. Usein tämä johtuu pariskunnan korkeasta iästä. Samansukupuolinen pariskunta voi valita adoption muiden lapsenhankkimisen keinojen sijaan. Samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus ei tosin ole yleismaailmallinen. Jotkut adoptoivat lapsen saadakseen monikulttuurisen perheen tai auttaakseen puutteessa elävää lasta. Sijaisperheestä tai sukulaisperheestä adoptoidaan usein siksi, että lapseen on jo valmiiksi jokin suhde. Jotkut sijaisvanhemmat adoptoivat kasvattilapsensa lujittaakseen suhdettaan tähän. Jotkut adoptoivat saadakseen biologisille lapsilleen seuraa tai apua kotitöihin. Tämän hyödyllisyysnäkökulman vuoksi lapset adoptoitiin entisaikoina usein vanhempina kuin nykyisin, mutta lapsen hyödyllisyys ei enää ole adoptoinnissa yhtä tärkeää. Adoptoinnin takana voi myös olla halu osoittaa laupeutta.[2]
Ottovanhemmat toivovat usein nuorta ja tervettä lasta, jolla on haluttu etnisyys ja sukupuoli. Kansainväliset adoptiot ovat yleistyneet osittain siksi, koska monessa maassa ei ole saatavilla tarpeeksi paljon oikeanlaisia lapsia. Tähän on vaikuttanut abortin ja ehkäisyn yleistyminen, jolloin epätoivottuja lapsia ei enää synny entisissä määrin. Nykyisin naisten on myös aiempaa hyväksyttävämpää kasvattaa avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta, kun entisaikaan aviottomat lapset annettiin usein adoptoitaviksi. Lisäksi vähemmistöjen, kuten afroamerikkalaisten, intiaanien, Australian aboriginaalien ja Uuden-Seelannin maorien, lapsia on suhteellisesti enemmän sijaiskodeissa kuin valkoisia lapsia.[2]
Joissain maissa kansainväliseen adoptioon tarjottavia lapsia on runsaasti sotien, katastrofien tai HIV-epidemian seurauksena. Kiinasta on tarjottu paljon tyttövauvoja, joita valtion politiikan seurauksena vanhemmat eivät ole halunneet pitää. Useimmat kansainvälisiin adoptioihin tarjottavat lapset eivät kuitenkaan ole orpoja, vaan heillä on kotimaassaan eläviä sukulaisia, joilla ei kuitenkaan ole varaa huoltaa kaikkia lapsiaan. Tarjonnan vähenemisen myötä kansainväliset adoptiot esimerkiksi Kiinasta ja Venäjältä ovat laskeneet vuodesta 2004 alkaen.[2]
Laissa
Suomessa kotimaiset adoptiot ovat olleet peruuttamattomia eli vahvoja adoptioita' 'vuodesta 1980 lähtien, jolloin tuli voimaan nykyinen laki lapseksiottamisesta, ja kansainväliset adoptiot vuodesta 1985 alkaen.[4]
Lapseksioton jälkeen adoptoija on huoltajuusvelvollinen ja vastuussa lapsesta. Suomen laki ei tee eroa adoptoidun ja biologisesti saadun lapsen välille, vaan katsoo lapsen huoltajien olevan hänen viralliset vanhempansa. Suomen laissa on myös adoptiolaki, joka määrää missä olosuhteissa lapsen voi adoptoida. Suomessa on tullut voimaan uudistettu adoptiolaki (22/2012) 1.7.2012. Edellinen adoptiolaki tuli voimaan vuonna 1985, ja siinä säädettiin ensimmäistä kertaa kansainvälisestä adoptiosta. Ensimmäinen kotimaan lapsia koskenut adoptiolaki säädettiin jo vuonna 1925.
Sosiaalietuudet
Adoptiovanhempien sosiaalietuudet ovat vuosien varrella lähentyneet biologisten vanhempien etuja. Vuonna 2022 voimaan astuva perhevapaauudistus huomioi adoptioperheitä entistä paremmin.[5] Vanhemmilla on (30.7.2022 asti) oikeus yhteensä 233 vanhempainrahapäivään lapsen hoitoon ottamisesta alkaen. Vanhempainrahat voidaan jakaa vanhempien kesken heidän toivomallaan tavalla. Isällä on lisäksi oikeus 54 päivän isyysrahaan, josta 18 päivää voidaan käyttää samaan aikaan toisen vanhemman vanhempainrahan kanssa. Uudistuksen jälkeen (eli jos adoptiolapsi saadaan hoitoon 31.7.2022 tai sen jälkeen) molemmilla adoptiovanhemmilla on oikeus 160 vanhempainrahapäivään lapsen hoitoon ottamisesta alkaen. Vanhemmat voivat luovuttaa toisilleen omasta kiintiöstään 63 päivää.
Vuonna 2006 tulleen lakiuudistuksen myötä vanhempien oikeus hoitovapaaseen ja kotihoidontukeen muuttui niin, että adoptiovanhemmalla on oikeus hoitovapaaseen ja kotihoidontukeen kunnes lapsi täyttää kolme vuotta tai kunnes lapsi on ollut perheessä kaksi vuotta; oikeus hoitovapaaseen ja kotihoidontukeen päättyy, kun lapsi menee kouluun.
Ulkomailta tapahtuvaan adoptioon, joka aiheuttaa yleensä tuhansien eurojen kulut, saa Kelalta adoptioavustusta, joka vaihtelee adoption kohdemaan mukaan 5 000 ja 9 000 euron välillä.[6] Adoption todelliset kustannukset voivat olla paljonkin suuremmat.
Adoptioneuvonta
Adoption edellytyksenä on adoptioneuvonta, joka on lakisääteistä sekä adoptiolasta haluaville vanhemmille että lapsen adoptioon antamista harkitsevalle äidille tai vanhemmille. Aikuisadoptiossa adoptioneuvonta on pakollinen myös adoptoitavalle henkilölle itselleen. Adoptioneuvonnan voi antaa joko oman kunnan sosiaalitoimisto tai kunta voi ostaa palvelun Pelastakaa Lapset ry:ltä. Adoptioneuvonta on maksutonta.
Kotimaisia adoptioita välittää kuntien sosiaalitoimistojen lisäksi Pelastakaa Lapset ry. Kotimaisia lapsia adoptoidaan nykyään muutamia kymmeniä vuosittain. Interpedia, Pelastakaa Lapset ry ja Helsingin kaupungin sosiaalitoimisto välittävät kansainvälisiä adoptioita.
Kansainvälinen adoptio
Suomeen adoptoitiin aikaisemmin vuosittain noin 200 lasta ulkomailta.[7] Vuonna 2005 saapuneita adoptiolapsia oli 308.[8] 2010-luvulta eteenpäin kansainvälisen adoption kautta tulevien lasten määrä on vähentynyt monista eri syistä.[9]
Vuonna 2012 Suomeen adoptoitiin lapsia eniten Kiinasta (64 lasta), Etelä-Afrikasta (32 lasta) ja Venäjältä (23 lasta).[10] Muita adoptiomaita olivat Filippiinit, Thaimaa, Kenia, Kolumbia ja Intia.[11] Vuosina 2015–2016 adoptointi Venäjältä, Keniasta ja Etiopiasta Suomeen lopetettiin.[8]
Vuonna 2016 Suomeen saapui kansainvälisten adoptiopalvelunantajien eli Interpedian ja Pelastakaa lapset ry:n kautta 58 lasta.[8] Tilastokeskuksen sivuilta saa vuosittaiset lukumäärät adoptioista.[12]
Adoptio Suomesta ulkomaille
Suomesta on annettu lapsia adoptioon etenkin Ruotsiin ja Tanskaan, mutta myös muualle Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Suomesta annettiin lapsia adoptoitavaksi sotien jälkeen etenkin 1950–1960-luvuilla. Myös monet Ruotsiin tai Tanskaan sotalapsina lähetetyistä jäivät Ruotsiin tai Tanskaan ja adoptoitiin kasvatusperheisiinsä. Suomesta ei ole annettu lapsia ulkomaille adoptoitavaksi 1970-luvun jälkeen.
Aikaisemmin adoptoitiin lähinnä suomalaisia adoptioon annettuja tai orpolapsia. Nykyisin useimpien kotimaan adoptiolasten vanhemmista ainakin toinen on elossa.
Perheen sisäinen adoptio
Perheen sisäisessä adoptiossa yleensä äidin tai isän uusi aviopuoliso adoptoi puolisonsa jo olemassa olevan lapsen. Tällöin lapsen toiselta biologiselta vanhemmalta tarvitaan suostumus adoptioon[13], sillä hänen juridinen huoltajuutensa lakkaa adoption myötä. Vuosittain tehdään myös jonkin verran aikuisadoptioita, joissa adoptoitava on täysi-ikäinen ja voi itse antaa suostumuksen adoptioon. Täysi-ikäisen (yli 18-vuotiaan) adoptointi edellyttää, että adoptoivan ja adoptoitavan välillä on ollut vanhemmuuteen verrattavissa oleva suhde adoptoitavan ollessa alaikäinen.[14]
Adoptiovanhempien arviointiperusteet
Suomessa tulee adoptiota haettaessa olla täyttänyt 25 vuotta. Uusi laki toi myös yläikärajat lakiin. Lapsen ja adoptiovanhemman ikäero tulee olla 18–45 vuotta. Lapsiesityksen saadessaan adoptiohakija saa pääsääntöisesti olla korkeintaan 49-vuotias. Adoptiovanhemmiksi haluavien tulee käydä läpi sosiaalityöntekijöiden antama adoptioneuvonta ja saada Valviran alaiselta adoptiolautakunnalta haettava adoptiolupa.[15] Adoptioneuvonnassa selvitetään adoptiohakijoiden soveltuvuus adoptiovanhemmiksi. Adoptiomotiivien ja iän lisäksi selvitetään muun muassa rikosrekisteri, terveydentila, asuminen ja taloudellinen tilanne. Adoptioneuvonnassa keskustellaan elämänhistoriasta, parisuhteesta, sosiaalisesta tukiverkostosta, kasvatusperiaatteista ja adoptiovanhemmuuden mukanaan tuomista erityisistä asioista. Näin halutaan varmistaa adoptiovanhemmaksi haluavan/haluavien edellytykset huolehtia adoptiolapsesta, sillä Suomi on sitoutunut noudattamaan kansainvälistä Haagin lastensuojelusopimusta, jossa lapsen adoptio on määritelty lastensuojelulliseksi toimenpiteeksi. Toisin sanoen lapsen adoptoinnin tarkoituksena on aina ensisijaisesti se, että lapsi saa vanhemmat ja vasta toissijaisesti se, että aikuiset pääsevät lapsen vanhemmiksi eli saavat lapsen – lapsen adoptio on toimintaa aina ensisijaisesti lapsen hyväksi[16] ja vasta toissijaisesti aikuisten. Toisaalta on usein painotettu, ettei adoptio ole hyväntekeväisyyttä eli adoption motiivina pitää ensisijaisesti olla toive vanhemmuudesta.
Paitsi Suomen valtion ja adoptiolautakunnan kriteereitä kansainväliseen adoptioon vaikuttavat myös kohdemaan lait ja käytännöt. Eri maissa on eri säännökset esimerkiksi adoptiovanhemmiksi hyväksyttävien parien iästä.
Vuonna 2014 Suomessa aiheutti keskustelua kysymys samaa sukupuolta edustavien parien oikeudesta adoptoida. Asia on herättänyt paikoin kiivasta keskustelua, joka on ulottunut koskemaan laajemmin kulttuurissa vallitsevaa perhekäsitystä. Lain mukaan avioliitossa elävät henkilöt voivat yhdessä hakea adoptiota, kun taas rekisteröidyssä parisuhteessa elävät henkilöt eivät voi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestö Seta ajaa samaa sukupuolta edustavien parien oikeutta adoptoida myös perheen ulkopuolelta. Ulkomailta adoptoitaessa ongelmana on myös se, että kaikki maat eivät luovuta lapsia samaa sukupuolta edustaville pareille.[17] Pohjoismaiden kontakteista vain Etelä-Afrikka ja Kolumbia sallivat samaa sukupuolta olevien parien adoptiot.
Adoptoitujen kokemukset
Adoptoituja ja heidän kokemuksiaan on vaikea tiivistää ja yleistää, sillä kaikkien tarinat ovat yksilöllisiä. On kuitenkin nähtävissä selkeää muutosta esimerkiksi avoimuuden suhteen. Vanhemmat ikäpolvet ovat saattaneet saada vasta perunkirjoituksen yhteydessä tietää olevansa adoptoituja, tai ovat tienneet asiasta, mutta eivät koskaan saaneet puhua aiheesta kenenkään kanssa.[18] Joitakin oma tausta tai biologiset vanhemmat kiinnostavat vähän tai eivät ollenkaan.[19]
Taustan selvittäminen[20] tai adoptoidun identiteetin muuten työstäminen saattavat tulla ajankohtaisiksi eri-ikäisinä tai erilaisissa elämänvaiheissa. Adoptoidulla on oikeus milloin tahansa ottaa yhteyttä adoptioneuvontaan[21] ja saada nähtäväksi omat paperinsa, keskustelutukea asioiden käsittelyyn ja edelleenohjausta muihin palveluihin.
Kansainvälisesti adoptoiduilla on hyvin erilaiset lähtökohdat selvittää taustaansa kuin suomalaisten. Tällöin adoptiota hoitanut palvelunantaja (Interpedia ry, Pelastakaa Lapset ry ja Helsingin kaupunki) auttavat kontakteissa lähtömaahan, mutta kustannuksia voi syntyä papereiden käännöksistä, paikallisen avun palveluista tai paikan päälle matkustamisesta. Vaikka Suomessakin on paljon vaihtelua asioiden kirjaamisesta, on tietoja ja asiakirjoja Suomessa lähtökohtaisesti paljon paremmin saatavilla kuin ulkomailla. Sosiaalinen media on tuonut uusia mahdollisuuksia etsimiseen.[22]
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
