saksalainen heavy metal -yhtye From Wikipedia, the free encyclopedia
Accept on saksalainen metalliyhtye, joka perustettiin Solingenin kaupungissa 1970-luvulla. Yhtye oli 1980-luvulla heavy metalin kehityksen keskeisiä vaikuttajia. Sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä speed metal -yhtyeistä, ja se on vaikuttanut thrash metal -tyylilajin kehittymiseen albumillaan Restless and Wild.
| Accept | |
|---|---|
 |
|
 Accept esiintymässä Rock in the City -festivaalilla Kuopiossa 11. kesäkuuta 2022. |
|
| Tiedot | |
| Toiminnassa |
1976–1989 1991–1996 2004–2005 2009–[1] |
| Tyylilaji | heavy metal, speed metal, power metal |
| Kotipaikka | Solingen, Saksa |
| Laulukieli | englanti |
| Jäsenet |
Wolf Hoffmann, kitara (1976–1989, 1992–1997, 2005, 2009–) |
| Entiset jäsenet |
Peter Baltes, basso (1976–1989, 1992–1997, 2005, 2009–2018) |
| Levy-yhtiö |
Brain Records, 1979–1982 |
Accept teki läpimurtonsa vuonna 1983 julkaistulla Balls to the Wall -albumilla, joka on yhtyeen myydyin levy. Yhtye jäi tauolle ensimmäisen kerran vuonna 1989 ja palasi kolme vuotta myöhemmin. Julkaistuaan kolme levyä 1990-luvulla Accept hajosi vuonna 1996, mutta kitaristi Wolf Hoffmann ja basisti Peter Baltes kokosivat yhtyeen uudelleen vuonna 2009. Paluulevy Blood of the Nations (2010) sai hyvän vastaanoton, ja se sai useita kunniamainintoja. Paluun jälkeen Accept on tehnyt viisi muutakin studioalbumia, joista viimeisin on 2024 julkaistu Humanoid. Baltesin erottua yhtyeestä syksyllä 2018 Hoffmann jäi sen ainoaksi alkuperäisjäseneksi.
Ystävykset Udo Dirkschneider ja Michael Wagener perustivat 1960-luvun lopulla Band X -nimisen yhtyeen, joka uudelleennimettiin vuonna 1971 Acceptiksi. Nimi löytyi Chicken Shackin albumista Accept, joka Dirkschneiderin mielestä kuulosti kansainväliseltä.[2][3][4]
Yhtyeen kokoonpano muuttui alkuaikoina usein, ja se toimi harrastelijamaisesti. Yhtye alkoi toimia aktiivisemmin 1970-luvun loppupuolella ja sen katsotaan vakiintuneen vuonna 1976. Yhtyeen ensimmäiseen vakituiseen kokoonpanoon kuuluivat perustaja ja keskeinen hahmo Udo Dirkschneider, kitaristit Wolf Hoffmann ja Gerhard Wahl, basisti Peter Baltes ja rumpali Frank Friedrich.[5][4]
Accept osallistui Pop-Rhein – Festival -nimiseen kilpailuun syyskuussa 1977 ja sijoittui siinä kolmanneksi.[6] Kilpailun ansiosta Accept sai levytyssopimuksen saksalaiselta Brain Recordsilta. [5][7]
Yhtyeen esikoisalbumi Accept julkaistiin vuonna 1979. Wolf Hoffmannin mukaan albumi oli vain kokoelma eri musiikkityylien kappaleita, joita he olivat soittaneet yhtyeen ensimmäisten vuosien aikana.[7][8] Udo Dirkschneiderin mielestä oli hienoa olla ensimmäistä kertaa äänitysstudiossa, mutta itse albumi ja sen vähäinen myynti olivat pettymyksiä.[9] Levy oli kuitenkin tärkeä ensiaskel, jonka ansiosta yhtye pääsi soittamaan Saksan naapurimaihin Belgiaan, Alankomaihin ja Ranskaan. Wahl ja Friedrich jättivät yhtyeen sen ensimmäisen albumin jälkeen, koska eivät olleet kiinnostuneita ammattimuusikon urasta.[5][7][10][11]
Jörg Fischer ja Stefan Kaufmann tulivat Wahlin ja Friedrichin tilalle[7], ja yhtye julkaisi vuonna 1980 toisen albuminsa, I’m a Rebel, joka toi lisää julkisuutta. Acceptin jäsenten mukaan heitä painostettiin tekemään hittikappaleita.[9] Levy-yhtiö tarjosi yhtyeelle albumin nimikappaleen ”I’m a Rebel”, jonka oli säveltänyt ja sanoittanut peitenimeä George Alexander käyttänyt Alex Young. Se oli AC/DC:ltä julkaisematta jäänyt kappale, jonka Young oli omistanut veljelleen Angus Youngille. ”I’m a Rebelistä” tuli Acceptin ensimmäinen hitti, ja sille kuvattiin yhtyeen ensimmäinen musiikkivideo.[12][13]
Accept julkaisi vuonna 1981 albumin Breaker. Udo Dirkschneider on kertonut, että I’m a Rebelin tekemisestä saadun kokemuksen avulla yhtye oli päättänyt tehdä albumin omilla ehdoillaan ilman, että kukaan muu vaikuttaisi siihen, miltä heidän musiikkinsa kuulostaa.[9] Wolf Hoffmann on sanonut Breaker-albumista, ”etteivät he enää yritä olla ketään muita, eivätkä yritä tehdä enää hittejä”.[14] Dirkschneiderin mielestä Breaker on Acceptin parhaita albumeja, ja se aloitti yhtyeen menestyskauden.[9] Accept palkkasi vuonna 1981 managerikseen Gaby Hauken ja pääsi mukaan Judas Priestin World Wide Blitz -kiertueelle.[15][16]
Restless and Wild -albumi julkaistiin lokakuussa 1982. Kitaristi Jörg Fischer oli lähtenyt yhtyeestä juuri ennen nauhoitusten alkamista,[13] ja hänen tilalleen palkattiin Jan Koemmet. Herman Frank kuitenkin korvasi Koemmettin ennen levyn julkaisua.[17] Restless and Wild oli Acceptin ensimmäinen levy, joka nauhoitettiin Dieter Dierksin studiossa.[18] Albumin miksasi Michael Wagener, joka oli 1960-luvulla soittanut Udo Dirkschneiderin kanssa myöhemmin Acceptiksi muodostuneessa Band X:ssä.[19]
Breakerin ja Restless and Wildin aikoihin kehittyivät Acceptin soundin keskeiset elementit, joita olivat laulaja Dirkschneiderin murisevan kimeä ääni, nopeat riffit, tiukka rytmiryhmä ja mahtipontiset kertosäkeet.[20][21] Yhtyettä onkin pidetty eräänä eurooppalaisen power metalin sekä speed metalin luojista.[22][23] Restless and Wild -levyllä olevan kappaleen ”Fast as a Shark” on nähty toimineen esikuvana joillekin thrash metal -yhtyeille, kuten Slayerille ja Anthraxille.[24]
Acceptin menestyskautena pidetään yleisesti vuosia 1983–1986, jolloin yhtye nousi levyillään maailmanmaineeseen. Vuonna 1983 julkaistiin Balls to the Wall, josta tuli yhtyeen menestynein albumi ja jonka nimikkokappaleesta tuli suosittu.[25] Nimikappale ”Balls to the Wallin” sanoittajaksi on merkitty nimimerkki Deaffy, jonka henkilöllisyys säilyi tuntemattomana 1990-luvun lopulle asti. Deaffy paljastui Gaby Haukeksi eli Acceptin manageriksi ja Wolf Hoffmannin vaimoksi.[26]
Kotikaupungissaan Solingenissa järjestetyssä konsertissa vuoden 1983 lopulla Jörg Fischer tapasi jälleen Acceptin jäsenet, jotka ottivat hänet takaisin yhtyeeseen Herman Frankin tilalle. Accept kiersi Balls to the Wall -kiertueella, joka päättyi vuonna 1984 Saksan Monsters of Rock -festivaaliin. Vuoden lopulla Accept siirtyi studioon ja aloitti Metal Heart -albumin nauhoittamisen.[7]
Metal Heart julkaistiin vuonna 1985. Albumin tuotti Scorpions-yhtyeen tuottajana mainetta saanut Dieter Dierks. Levyllä on ensimmäistä kertaa Acceptin historiassa otteita klassisen musiikin kappaleista: nimikkokappaleen introssa kuullaan Tšaikovskin Slaavilaisesta marssia ja soolossa Beethovenin Für Eliseä. Yhtye pyrki albumilla myös hienovaraisesti aiempaa suurempaan melodisuuteen.[27] Albumi menestyi hyvin, ja sen julkaisun jälkeen Accept aloitti uuden maailmankiertueen. Kiertueelta julkaistiin Japanissa tallennettu live-EP Kaizoku-Ban.[28][29][30]
Albumi Russian Roulette ilmestyi vuonna 1986. Kaupallisemman Metal Heartin jälkeen Accept halusi palata aggressiivisempaan tyyliinsä.[24] Wolf Hoffmann totesi levystä, että Russian Roulettella he palasivat aggressiivisella tavalla Balls to the Wallin aiheisiin. Yhtye halusi tehdä siitä vähemmän suoraviivaisen levyn kuin Metal Heartista. Hoffmanin mukaan se ei tarkoita, että levy olisi parempi kuin Metal Heart, mutta se näyttää enemmän siltä, mitä Accept on.[31]
Laulaja Udo Dirkschneider erosi yhtyeestä musiikillisten erimielisyyksien vuoksi ja perusti uuden yhtyeen nimeltä U.D.O. Ero tapahtui yhteisymmärryksessä, ja jäsenet pysyivät hyvissä väleissä. Gaby Hauke jatkoi molempien yhtyeiden managerina. Accept luovutti ensimmäistä sooloalbumia varten materiaalia, jonka U.D.O. julkaisi vuonna 1987 nimellä Animal House.[26][32][33][34]
Accept alkoi etsiä yhtyeeseen uutta laulajaa, ja vuonna 1987 se esitteli Dirkschneiderin seuraajaksi Rob Armitagen.[35] Armitage ehti antaa muutamia haastatteluja ja osallistumaan promokuvauksiin sekä nauhoittamaan muutaman demojulkaisun,[36] kunnes hänet korvattiin David Reecellä, joka lauloi vuonna 1989 julkaistulla Eat the Heat -albumilla. Wolf Hoffmann soitti jälleen levyn kaikki kitaraosuudet, ja kiertuetta varten toiseksi kitaristiksi palkattiin Jim Stacey.[37][38] Levyn menestys ei kuitenkaan vastannut yhtyeen odotuksia. Accept kiersi Yhdysvaltoja W.A.S.P:n kanssa. Kesken kiertueen Stefan Kaufmann joutui lähtemään selkäkipujen takia, ja hänet korvasi Ken Mary. Kiertue keskeytettiin yhtyeen hajottua vuonna 1989.[7]
Tauon aikana vuonna 1990 julkaistiin vuoden 1985 kiertueella äänitetty livelevy Staying a Life. Albumista tuli suosittu, ja se lisäsi entisestään fanien toiveita yhtyeen paluusta.[39][7]
Yhteen palannut Accept julkaisi vuonna 1993 albumin Objection Overruled. Yhtyeeseen kuuluivat tuolloin Udo Dirkschneider, Wolf Hoffmann, Peter Baltes ja Stefan Kaufman. Yhtye harjoitteli kiertuetta varten alankomaalaisen kitaristin Arjen Lucassenin kanssa, mutta hän vetäytyi kiertueelta, koska halusi keskittyä omiin projekteihinsa. Tämän jälkeen Accept päätti jatkaa ilman toista kitaristia.[36] Levyä seurannut kiertue kuljetti yhtyeen Yhdysvaltoihin, Japaniin, Etelä-Amerikkaan, Venäjälle ja eri puolille Eurooppaa.[40]
Vuonna 1994 Accept julkaisi levyn Death Row, jonka tekovaiheessa rumpalin Stefan Kaufmannin vanha selkävaiva palasi ja hänet korvasi aiemmin U.D.O:ssa ja Running Wildissa soittanut Stefan Schwarzmann. Hänen kanssaan nauhoitettiin albumin loput kappaleet, ja yhtye teki menestyksekkään maailmankiertueen. Levy muutti Acceptin tyyliä aikakaudelle tyypillisesti groove metalin suuntaan. Death Row’ta pidetäänkin yhtenä Acceptin aggressiivisimmista ja synkimmistä albumeista. Levy on myös ensimmäinen, jossa yhtye sävelsi kappaleita yhdelle kitaristille.[41][39]
Vuonna 1996 julkaistiin albumi Predator, joka on toistaiseksi viimeinen albumi Dirkschneiderin kanssa. Rumpuja soittaa Damn Yankees -yhtyeen Michael Cartellone. Albumin nauhoitusten aikana syntyneet erimielisyydet ja vuokrarumpalin käyttö johtivat toistamiseen yhtyeen lopettamiseen. Accept teki Predator-albumin myötä vielä maailmankiertueen, joka päättyi Tokioon heinäkuussa 1996.[7]
Accept teki kesällä 2005 joitakin festivaalikonsertteja, mutta muuten yhtye ei ollut aktiivinen vuosina 1997–2008. Yhtye esiintyi vuonna 2005 Suomessakin Tuska-festivaalin sunnuntain pääesiintyjänä. Kiertueella olivat mukana Udo Dirkschneider, Wolf Hoffmann, Peter Baltes, Herman Frank ja Stefan Schwarzmann.[42]
Accept teki vuonna 2009 paluun kitaristi Wolf Hoffmannin ja basisti Peter Baltesin sekä uuden laulajan Mark Tornillon kanssa. Yhtyeeseen tulivat mukaan aikaisemmista kokoonpanoista tutut kitaristi Herman Frank ja rumpali Stefan Schwarzmann.[28] Albumi Blood of the Nations oli ensimmäinen Accept-albumi neljääntoista vuoteen, ja se julkaistiin Euroopassa 20. elokuuta ja Yhdysvalloissa 14. syyskuuta 2010. Levy tehtiin tuottaja Andy Sneapin kanssa. [43] Albumi sai useita kunniamainintoja vuoden albumina ja paluulevynä.[44][45][46][47][48]
Uusi kokoonpano esiintyi ensimmäisen kerran livenä 10. toukokuuta 2010 New Yorkissa.[49] Se oli Acceptin ensimmäisen konsertti Yhdysvalloissa 15 vuoteen. Blood of the Nations -kiertue käsitti toistasataa keikkaa. Accept esiintyi muun muassa AC/DC:n lämmittelijänä Saksan Hannoverissa.[50]
Acceptin 13. studioalbumi Stalingrad julkaistiin 6. huhtikuuta 2012. Levyn nimikkokappale ”Stalingrad” kertoo kahdesta vastapuolilla taistelevasta haavoittuneesta sotilaasta, jotka ennen kuolemaansa tutustuvat ja huomaavat olevansa enemmän veljiä kuin vihamiehiä. Levyllä on useita sotaan liittyviä kappaleita, mutta se ei kuitenkaan ole varsinainen teema-albumi. Wolf Hoffmann kertoi Soundi-lehdessä: Esimerkiksi Shadow Soldiers, Hellfire ja Flash To Bang Time ovat varsin sotaisia biisejä, mutta Stalingradilta löytyy paljon muutakin. Ajatus kokonaisesta teemalevystä tuntui lopulta liian tutulta ja turvalliselta.[50]
Albumi Blind Rage julkaistiin 15. elokuuta 2014. Levyn mukana oli saatavissa yli kaksituntinen live-DVD, joka oli nauhoitettu Stalingrad-albumin kiertueella Chilessä vuoden 2013 huhtikuussa.[51] Maailmankiertue sisälsi lähes sata konserttia. Yhtyeen kokoonpano vaihtui 28. joulukuuta 2014, kun kitaristi Herman Frank ilmoitti jättävänsä Acceptin ja samana päivänä myös rumpali Stefan Schwartzmann kertoi aikovansa lähteä yhtyeestä. Accept ilmoitti seuraavan vuoden huhtikuussa, että uudet jäsenet ovat kitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Williams.[52]
Alkuvuodesta 2017 Accept keikkaili Sabatonin kanssa Euroopassa.[53] Wolf Hoffmann kertoi, että kiertue Sabatonin kanssa oli seurausta yhtyeiden välisestä erittäin hyvästä yhteistyöstä. Accept odotti innolla kiertuetta oltuaan studiossa jonkin aikaa.[54]
Accept ilmoitti 16. huhtikuuta 2017 uudesta The Rise of Chaos -nimisestä albumista, joka ilmestyi 4. elokuuta. Accept juhlisti uutta levyä esittämällä ”Night to Remember” -erikoiskonsertin 3. elokuuta Wacken Open Air -festivaalilla Saksassa. Konsertti nähtiin suoratoistona festivaalin kotisivuilla. Konsertti jakautui kolmeen osaan: Ensimmäisessä osassa kuultiin uusia aiemmin kuulemattomia kappaleita seuraavana päivänä julkaistavalta The Rise of Chaos -albumilta ja yhtyeen tunnettuja hittejä, toisessa osassa ensimmäistä kertaa kitaristi Wolf Hoffmannin soololevyn Headbangers Symphony kappaleita yhdessä Tšekin sinfoniaorkesterin kanssa. Kolmannessa osassa Accept esiintyi orkesterin kanssa.[55][56] Konsertista julkaistiin marraskuussa Symphonic Terror - Live At Wacken 2017 -livealbumi.[57]
Wolf Hoffmann kertoi lokakuussa 2018, että yhtye on alkanut pikkuhiljaa keikkailun ohessa tekemään uutta albumia.[58] Yhtyeen pitkäaikainen basisti Peter Baltes ilmoitti marraskuussa jättävänsä yhtyeen.[59][60]
Peter Baltesin jätettyä yhtyeen, Danny Silvestri soitti bassoa 70000 Tons of Metal -risteilyllä 31. tammikuuta – 4. helmikuuta 2019[61]. Yhtye sai lukuisia yhteydenottoja avoimesta basistin paikasta, ja huhtikuussa 2019 se ilmoitti Martin Motnikin liittymisestä yhtyeeseen.[62][63]
Accept julkaisi uuden kappaleen ”Life’s a Bitch” vinyylisinglenä yhtyeen Saksasta 20. huhtikuuta 2019 käynnistyneen Symphonic Terror -kiertueen aattona. Kiertueella oli mukana sinfoniaorkesteri sekä sooloviulisti Rebekah Rahman. Kiertueella Accept esitti sinfoniaorkesterin kanssa yhtyeen tunnettuja hittejä, harvemmin konserteissa kuultuja kappaleita sekä Wolf Hoffmannin soololevyjen materiaalia.[64][65] Marraskuussa yhtye kasvoi kuusihenkiseksi kokoonpanoksi, kun kitaristi Philip Shousesta tuli yhtyeen kolmas kitaristi ja pysyvä jäsen. Shouse oli aiemmin Symphonic Terror kiertueella sijaistanut Uwe Lulista. [66][67]
Yhtye aloitti uuden levyn nauhoitukset maaliskuussa 2020. Koronasulkujen takia työ jouduttiin keskeyttämään keväällä hetkeksi, kunnes sitä jatkettiin etäyhtyeksien avulla. Yhtye julkaisi uudelta albumilta Too Mean To Die ensimmäisen kappaleen, "The Undertaker" ja tähän tehdyn videon lokakuussa 2020.[68][69][69][70] Albumi julkaistiin 29. tammikuuta 2021.[71][72] Kiertuetta jouduttiin siirtämään pandemian takia kaksi kerta kunnes tammikuussa 2023 yhtye aloitti Too Mean to Die -kiertueen Euroopasta. [73][74]
Accept teki uuden levytyssopimuksen Napalm Records levy-yhtiön kanssa helmikuussa 2022.[75][76] Kesällä kitaristi Hoffmann kertoi yhtyeen aloittaneen keräämään ideoita uutta levyä varten, ja albumin kappaleet sävellettiin Too Mean to Die kiertueen jälkeen. [77][78] Humanoid, yhtyeen seitsemästoista studioalbumi, julkaistiin 26. huhtikuuta 2024. Yhtye aloitti Humanoid kiertueen toukokuussa Etelä-Amerikasta. Joel Hoekstra (Whitesnake) sijaisti Philip Shousea yhtyeen Etelä-Amerikan kiertueella ja Euroopan kesäfestivaaleila vuonna 2024. [79][80][81][82]
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Aluksi Accept soitti Deep Purplen, AC/DC:n ja myöhemmin Judas Priestin innoittamaa hard rockia. Judas Priestin vaikutuksesta Acceptin musiikkityyli muuttui 1980-luvun alussa vähitellen radikaalimmaksi ja raskaammaksi.[28] Breaker-albumin myötä vuonna 1981 yhtyeen musiikki muuttui lopulta heavy metaliksi,[28] ja yhtye alkoi keskittyä riffeihin ja melodioihin, aggressiiviseen lauluun sekä taustalauluihin, kuten kappaleessa ”Balls to the Wall”.[83] Tuohon aikaan Acceptin musiikki kehittyi yhä aggressiivisempaan suuntaan, mutta yhtye on pitänyt kiinni siitä, ettei musiikki rajoitu ainoastaan siihen. Joidenkin kappaleiden tummasta ja synkästä luonteesta huolimatta yhtye ei ole halunnut tulla rinnastetuksi Venomin kaltaisiin satanistisiin yhtyeisiin. Kitaristi Wolf Hoffmann on kommentoinut, että yhtyeelle melodia on aina merkityksellinen.[84]
Eräs Acceptin musiikin piirteistä on sävellysten sovitus kahdelle kitaralle tavalla, jolla nämä täydentävät toisiaan – esimerkiksi käyttämällä erilaisia sointukappaleita tai harmonisoitua melodiaa. Helsingin yliopiston musiikkitieteen dosentti Esa Lilja on huomauttanut, että monet 1970-luvun yhtyeet soittivat yhdellä kitaralla ja kahden kitaran kokoonpanoista tuli standardi vasta 1980-luvulla esimerkiksi Acceptin, Iron Maidenin ja Judas Priestin myötä.[85] Accept hyödynsi kahden kitaran ja kitaristin käyttöä myös konserteissa sekä visuaalisesti levyn kansissa.[28]
1980-luvun lopulla Accept kevensi musiikkiaan ja pyrki siirtymään kohti helpommin lähestyttävää ja siihen aikaan suosittua glam metalia. 1990-luvun puolivälissä Nirvanan, Rage Against the Machinen ja Panteran kaltaisten yhtyeiden menestys vaikutti myös Acceptin musiikkiin. 2000-luvulla yhtye on palannut musiikissa juurilleen ja tyyliin, joka nosti sen 1980-luvulla menestykseen.[43] Acceptin tuotannossa on ollut monia viittauksia klassisen musiikin säveltäjien, kuten Beethovenin, Tšaikovskin, Hatšaturjanin, Elgarin, Griegin, Bizet’n ja Ravelin teoksiin. Kitaristi ja pääsäveltäjä Wolf Hoffmann onkin tunnustanut olevansa klassisen musiikin ihailija.[86]
Yhtyeen alkuvuosina kukaan sen jäsenistä ei osannut hyvin englantia. Ensimmäisissä konserteissa esitetyissä kappaleissa sanat eivät välttämättä olleet edes englantia vaan jotakin, mikä laulaja Dirkschneiderin mielestä kuulosti englannilta. Ensimmäisiä albumeitansa tehdessään yhtye etsi sopivia sanoja saksa–englanti-sanakirjasta. Neljän ensimmäisen albumin kappaleet kertoivat tyypillisistä rock-teemoista kuten rakkaudesta, rockista ja kapinasta. Kun Gaby Hauke aloitti yhtyeen managerina, hän järjesti yhdysvaltalaisen R. A. Smith-Dieselin auttamaan yhtyettä Restless and Wild -albumin sanoituksissa. Hauke osallistui myös itse, salanimellä Deaffy, sanoittamiseen muutamassa albumin kappaleissa.[13][87][88]
Yhtyeen sanoitusten teemat muuttuivat, kun Hauke otti niiden tekemisestä vastuun Balls to the Wall (1983) -albumista alkaen. Hänen sanoituksensa käsittelivät metallimusiikissa epätyypillisiä aiheita kuten kylmän sodan jännitteitä, sodan manipuloivaa politiikkaa, uskonnollisten instituutioiden tekopyhyyttä, eutanasian moraalista dilemmaa ja seksuaalista hämmennystä. Ideat sanoituksiin tulivat yhtyeen yhteisistä keskusteluista, televisio-ohjelmista, sanomalehdistä ja todellisista historiallisista tapahtumista.[89][90][91]
Toisinaan Hauken sanoitukset aiheuttivat väärinymmärryksiä. Balls to the Wall -albumi nostatti kohun homoseksuaalisuusaiheisiksi tulkituista sanoituksista, vaikka albumin teemana oli yleisemmin sorrettujen asema eikä niinkään homoseksuaalisuus. Homoseksuaalisuus oli vain yksi sanoitusten aiheista, kuten laulussa ”Love Child”, jonka sanat kertovat henkilöstä, joka on epävarma omasta seksuaalisuudestaan. Kappale ”London Leatherboys” oli yleisesti väärinymmärretty. Kappale kertoo Lontoon motoristeista, mutta sitä tulkittiin kappaleeksi homoseksuaaleista. Myös Russian Roulette -albumi aiheutti väärinkäsityksiä. Sanoitukset oli tarkoitettu sodanvastaisiksi, mutta jotkut toimittajat kritisoivat yhtyettä sotaa kannattavista sanoituksista.[89][13]
Hauke teki kaikki sanoitukset aina albumiin Death Row (1994) saakka, ja Predatorilla hänet on merkitty sanoittajaksi osassa kappaleista. Vuoden 2010 paluun jälkeen Acceptin uusi laulaja Mark Tornillo on vastannut teksteistä jatkaen sanoituksissa yhtyeen tutulla linjalla.[90][92][93]
Acceptin on todettu vaikuttaneen thrash metalin, speed metalin ja power metalin syntyyn.[94][21][95][96][97][98][99] Etenkin kappaleet ”Fast as a Shark” – jota on pidetty yhtenä ensimmäisistä speed metal -kappaleista ja thrash metallin esiasteena – ja ”Balls to the Wall” ovat vaikuttaneet useiden artistien ja yhtyeiden, kuten Guns N’ Rosesin, Mötley Crüen, Metallican, Megadethin, Slayerin, Anthraxin, Exodusin, Testamentin, Overkillin, Helloweenin, Metal Churchin, Panteran, Skid Row’n, Soundgardenin, Alice in Chainsin, Celtic Frostin, Kreatorin, Sodomin, Destructionin, Blind Guardianin, Iced Earthin, Grave Diggerin, Doron, HammerFallin ja Gamma Rayn musiikkiin.[97][96][100][101][102][103][104][105][106][107]
Albumilla Restless and Wild julkaistu ”Fast as a Shark” toimi esikuvana uusille rumpaleille, ja se edusti aikanaan standardia tuplabasarin soittamisessa.[108] Anthraxin rumpali Charlie Benante on kertonut haastattelussa, että ”Fast as a Shark” oli nopeinta, mitä oli kuullut, ja hän halusi tehdä samaa.[109]
Kitaristeista Testamentin Alex Skolnick on kertonut, että nimenomaan ”Fast as a Shark” sai hänet soittamaan thrash metalia.[110] HammerFallin kitaristin Oscar Dronjakin mukaan Accept on määritellyt sitä, millaiseksi heavy metal muodostui, ja että se on ollut HammerFallin suurimpia vaikuttajia.[111][104] Suomalaisista kitaristeista Accept on vaikuttanut muun muassa Amorphis-kitaristi Tomi Koivusaareen, jonka ensimmäisiä yhtyeitä oli Accelerate, nimiväännös Acceptista.[112] Panteran kitaristi Dimebag Darrell on nostanut Balls to the Wallin kymmenen suosikkilevynsä joukkoon.[113]
Acceptia on pidetty yhtenä Saksan parhaista metalliyhtyeistä Scorpionsin, Rammsteinin, Helloweenin ja Kreatorin ohella.[114][115] [116][117][118][119][120] Yhtyeelle on julkaistu kaksi tribuuttialbumia: A Tribute to Accept I (1999) ja II (2001). Levyillä omat versionsa Acceptin kappaleista esittävät muun muassa Tarot, Therion, Dimmu Borgir, Hammerfall, Atrocity, Sodom, Darkseed ja U.D.O.[121][122][123]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
