presidentin murha Yhdysvalloissa 1865 From Wikipedia, the free encyclopedia
Abraham Lincolnin murha tapahtui 14. huhtikuuta 1865 Ford's Theatre -teatterissa Washington D.C.:ssa, kun hän oli katsomassa näytelmää yhdessä vaimonsa kanssa. Murhaaja oli Konfederaation kannattaja John Wilkes Booth, joka ampui Lincolnia kesken näytöksen ja pakeni paikalta. Booth löydettiin 10 päivää kestäneen takaa-ajon jälkeen, ja hän kuoli laukaustenvaihdossa liittovaltion joukkojen kanssa. Tämä oli ensimmäinen onnistunut Yhdysvaltain presidentin murhayritys. Se tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen, kun Yhdysvaltain sisällissota oli päättynyt Konfederaation tappioon.
| Abraham Lincolnin murha | |
|---|---|
 Taiteilijan näkemys Abraham Lincolnin salamurhasta |
|
| Paikka |
 Ford's Theatre, Washington D.C. |
| Kohde |
Presidentti Abraham Lincoln (Andrew Johnson & William H. Seward) |
| Ajankohta |
14. huhtikuuta 1865 22.15 (EST) |
| Iskutyyppi | murha |
| Kuolleita | Abraham Lincoln |
| Haavoittuneita | 4 |
| Epäilty/epäillyt |
John Wilkes Booth (Lisäksi 7 muuta tuomittiin murhaan liittyen) |
| Tekoväline |
Philadelphia Deringer -pistooli, veitsi |
Booth oli salaliitossa Lewis Powellin, George Atzerodtin ja David Heroldin kanssa. Heidän oli tarkoitus murhata samaan aikaan myös ulkoministeri William H. Seward ja varapresidentti Andrew Johnson ja ajaa näin Yhdysvaltojen hallitus kaaokseen. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, koska Powell onnistui ainoastaan haavoittamaan Sewardia ja Atzerodt luopui murhayrityksestä viime hetkillä.
Abraham Lincoln murhattiin pian sen jälkeen, kun Konfederaation pääkaupunki Richmond ja sen merkittävin armeijakunta, kenraali Robert E. Leen komentama Pohjois-Virginian armeija, olivat antautuneet. Leen antautuminen tarkoitti käytännössä pitkän ja verisen sisällissodan päättymistä.[1][2]
Lincolnin aikaan Yhdysvaltain presidentillä ei ollut lainkaan henkivartijoita valtion puolesta, vaan jokainen presidentti palkkasi sellaisia itse harkintansa mukaan. Lincoln ei sisällissodasta huolimatta uskonut henkensä olevansa vaarassa, eikä hän siksi juurikaan piitannut vartijoita. Lincolnin presidenttikauden alkaessa Valkoisen talon edustalla oli jalka- ja ratsuväkeä turvaamassa rakennusta, mutta vartioinnista luovuttiin Lincolnin pyynnöstä. Loppuvuodesta 1862 presidentin turvaksi kuitenkin koottiin kaksi ratsuväkikomppaniaa. Joukkojen tehtävä oli turvata Valkoista taloa ja järjestää presidentille saattue hänen liikkuessaan rakennuksen ulkopuolella. Vaikka Lincoln ei välittänytkään saattueista, hän piti talon lähelle majoittuneista sotilaista ja vieraili usein heidän luonaan. Sotilaista huolimatta Valkoisen talon vartiointi oli melko huonosti hoidettu: Kalifornian kongressiedustaja Cornelius Cole onnistui kokeeksi kävelemään kenenkään huomaamatta toimistoon, jossa Lincoln työskenteli. Kun Cole esitti Lincolnille huolensa presidentin turvallisuudesta, tämä vastasi: ”Olen huomannut, että jokaiselle oma elämä on yhtä rakas kuin toisen, eikä kukaan voi luulla pystyvänsä ottamaan minun elämääni ilman että menettäisi omaansa... Sitä paitsi, jos joku välttämättä haluaisi, hän voisi ampua minut jostakin ikkunasta, kun kuljen päivittäin Soldiers’ Homeen. Mutta en usko, että kohtaloni on kuolla niin.”[3][4]
Armeijan turvamiesten lisäksi Lincoln oli palkannut itselleen henkivartijan, Ward Hill Lamonin, joka toimi samalla liittovaltion sheriffinä Washingtonissa. Lamon oli, kuten monet muutkin Lincolnille läheiset ihmiset, huolissaan presidentin välinpitämättömästä asenteesta omaa turvallisuuttaan kohtaan. 11. huhtikuuta 1865, kolme päivää ennen salamurhaa, Lincoln lähetti Lamonin asioille Richmondiin ja jäi itse vaille vartiota. Lamon yritti vielä suostutella Lincolnia jäämään pois teatteriesityksestä, joka osoittautui myöhemmin kohtalokkaaksi.[3]
Lincolnin oli pelätty joutuvan murhatuksi jo kauan ennen Ford’s Theatren tapahtumia. Hänet oli juuri valittu presidentiksi, kun hän matkusti helmikuussa 1861 junalla Yhdysvaltain halki Washingtoniin. Allan Pinkerton, joka oli aikansa kuuluisimpia salapoliiseja, palkattiin turvaamaan Lincolnin matka. Pinkerton uskoi, että Lincoln yritettäisiin murhata Baltimoressa 23. helmikuuta. Murhayrityksen estämiseksi Pinkerton määräsi Baltimoreen kulkeneet lennätinlinjat katkaistavaksi ja siirsi Lincolnin erikoisjunaan, joka kulki Baltimoren läpi keskellä yötä. Lehdistö ja pilapiirtäjät irvailivat pitkään Lincolnin salaiselle matkalle Baltimoren läpi.[5] Valtaosa historioitsijoista uskoo nykyisin, ettei Pinkertomin epäilemää, niin kutsuttua Baltimoren salaliittoa ollut todella olemassa.[5]
Abraham Lincolnin murhaaja John Wilkes Booth syntyi Marylandissa vuonna 1838. Hän asui sisällissodan aikaan pohjoisvaltioiden alueella mutta tuki silti Konfederaatiota. Booth toimi sisällissodan ajan näyttelijänä ja tuli tunnetuksi erityisesti Shakespearen näytelmistä. Kun Lincolnista tuli presidentti, Booth ilmoitti avoimesti kannattavansa orjuutta ja vihaavansa Lincolnia. Talvella 1864–1865 hän ryhtyi värväämään muita salaliittolaisia. Kun sisällissota läheni loppuaan, Booth ja muut salaliittolaiset aikoivat kaapata Lincolnin ja kuljettaa hänet Richmondiin, Konfederaation pääkaupunkiin. Booth ja kuusi muuta salaliittolaista olivat valmiina sieppaamaan Lincolnin sotasairaalassa, jossa hänen oli määrä vierailla 30. maaliskuuta 1865. Lincoln ei kuitenkaan tullut paikalle, joten suunnitelma epäonnistui.[6][2][7][8]
Kaksi viikkoa myöhemmin Unionin joukot valtasivat Richmondin. Konfederaation kukistuminen näytti selvältä, mutta Booth laati epätoivoisen suunnitelman sen pelastamiseksi. Yhdysvaltain kolme poliittisesti tärkeintä henkilöä – ulkoministeri William H. Seward, varapresidentti Andrew Johnson ja presidentti Lincoln – murhattaisiin yhtä aikaa. Salaliittolaiset uskoivat, että murhat ajaisivat Yhdysvaltain hallinnon nopeasti kaaokseen.[6]
Murhapäivänä Lincoln oli varannut yksityisen aition Ford’s Theatresta, jossa esitettiin näytelmää Our American Cousin. Hän oli aitiossa yhdessä vaimonsa Maryn, nuoren upseerin Henry Rathbonen ja tämän kihlatun Clara Harrisin kanssa. Booth oli käsitellyt aition ovea, jotta sen pystyisi tarvittaessa sulkemaan niin, ettei sitä saisi auki ulkopuolelta. Lincolnit saapuivat teatteriin vasta näytelmän alettua. Näytelmä keskeytettiin, orkesteri soitti Yhdysvaltain presidentin virallisen hymnin ”Hail to the Chiefin” ja yleisö osoitti suosiotaan seisten. Vaikka näytelmän alku jäi Lincolnilta näkemättä, hänen kerrotaan pitäneen esityksestä.[6][2][8][9]
Kello 22.15, kolmannen näytöksen aikana, Booth ryntäsi aitioon ja ampui Lincolnia takaraivoon kertalaukeavalla, suustaladattavalla Philadelphia Deringer -pistoolilla.[10] Ampuessaan Boothin kerrotaan huutaneen joko ”kosto Etelän puolesta” tai ”vapaus”. Aitiossa ei ollut lainkaan henkivartijoita. Rathbone ryntäsi Boothin kimppuun, mutta Booth onnistui puukottamaan häntä olkapäähän. Tämän jälkeen Booth hyppäsi aitiosta alas ja huusi: ”Sic semper Tyrannis! The South is avenged!” (”Sic semper tyrannis! Etelän puolesta on kostettu!”) Sitten hän juoksi näyttämön halki ulos teatterista. Rathbone oli Boothin hypätessä onnistunut tarttumaan hänen vaatteisiinsa, minkä takia Booth putosi näyttämölle hallitsemattomasti ja mursi vasemman jalkansa. Hän onnistui silti pakenemaan Washingtonista hevosen avulla. Näyttämöavustaja Edmund Spangler avasi Boothille teatterin takaoven, ja hänet tuomittiin myöhemmin vankeuteen Boothin avustamisesta, vaikka todisteet olivat melko kiistanalaisia. Osa yleisöstä luuli hetken aikaa tapahtumien kuuluneen näytelmään.[6][2][11][8][9]
Esitystä katsomassa ollut lääkäri Charles Leale ryntäsi heti laukauksen kuultuaan aitioon selvittääkseen presidentin tilan. Lincoln lojui tuolissaan halvaantuneena ja hengitti vaivalloisesti. Luoti oli tunkeutunut päähän vasemman korvan kohdalta ja jäänyt oikean silmän taakse. Ryhmä sotilaita kantoi Lincolnin Tenth Streetin toiselle puolelle, teatteria vastapäätä sijaitsevaan rakennukseen, jossa hänet asetettiin makaamaan sängylle. Paikalle kutsuttiin kirurgi, joka totesi Lincolnin haavoittuneen kuolettavasti ja todennäköisesti kuolevan seuraavan yön aikana. Varapresidentti Johnson, kaikki hallituksen jäsenet ja monet läheiset ystävät valvoivat Lincolnin vuoteen ääressä koko yön. Murhasta pahasti järkyttynyt Mary Lincoln vietti yön viereisessä huoneessa yhdessä vanhimman poikansa Robertin kanssa. Presidentti Lincoln kuoli seuraavana aamuna kello 7.22.[6][11]
Lincolnin ruumis asetettiin tilapäiseen ruumisarkkuun, joka verhoiltiin Yhdysvaltain lippuun. Arkku kuljetettiin aseistettujen ratsuväkijoukkojen saattamana Valkoiseen taloon, missä Lincolnille tehtiin ruumiinavaus. Leski pyysi kirurgeja leikkaamaan muistoksi kiehkuran miehensä hiuksista.[6]
Tieto Lincolnin kuolemasta levisi Yhdysvalloissa nopeasti, ja sodan päättymisen juhliminen muuttui suruksi. Useimmat kaupat suljettiin ja koko maassa järjestettiin suruliputus. Lincolnin ruumis kuljetettiin 18. huhtikuuta Valkoisesta talosta United States Capitolin rotundaan ja sijoitettiin katafalkin päälle. Kolme päivää myöhemmin ruumis kuljetettiin hautajaisjunalla Lincolnin kotiseudulle Springfieldiin, Illinoisiin. Juna kulki yhteensä noin 1 700 mailia (noin 2 740 kilometriä) 14 kaupungin ja lukuisten pikkukylien läpi. Kymmenet tuhannet ihmiset kerääntyivät hautajaisjunan reitin varrelle osoittaakseen kunnioitusta kuolleelle presidentille.[6][2]
Lincoln haudattiin 4. toukokuuta 1865 Oak Ridgen hautausmaalle, samaan hautaan 1862 kuolleen poikansa Willien kanssa [6]
Boothin kumppani Lewis Powell yritti murhata Yhdysvaltain ulkoministerin William Henry Sewardin lähes yhtä aikaa Lincolnin murhan kanssa. Seward oli toipumassa vuoteessaan hevosvaunuonnettomuudesta, ja Powell onnistui pääsemään sisälle, kun hän väitti tuovansa Sewardille lääkärin määräämiä lääkkeitä. William Sewardin poika Frederick yritti estää Powellia pääsemästä isänsä luo, mutta Powell löi häntä ja viilsi veitsellä Sewardia kaulaan kaksi kertaa. Paetessaan Powell joutui käsirysyyn Sewardin toisen pojan, armeijan lääkintäjoukoissa palvelleen Augustus Sewardin, sekä ulkoministeriön lähetin kanssa.[11] David Herold odotti Powellia ulkopuolella hevosen kanssa.[9] Seward onnistuttiin pelastamaan leikkauksella.[11]
George Azterodtin oli tarkoitus murhata samaan aikaan varapresidentti Andrew Johnson, joka oleskeli tuolloin hotellissa Washingtonissa. Azterodt meni hotelliin aseen ja veitsen kanssa, mutta hän menetti kuitenkin rohkeutensa ja poistui paikalta hyökkäämättä lainkaan Johnsonin kimppuun.[12]
Heti Lincolnin murhan jälkeen Unionin tiedustelu ja sotilaat ryhtyivät ajamaan Boothia takaa. Monet silminnäkijät olivat tunnistaneet Boothin tämän juostessa lavan poikki. Vain 15 minuuttia Lincolnin ampumisen jälkeen Booth ylitti Anacostiajoen Navy Yard -siltaa pitkin. Sillalla oli vartiomies, jolle Booth kertoi olevansa matkalla kotiinsa. David Herold ylitti saman sillan 5–10 minuuttia myöhemmin ja tapasi Boothin sen lähellä. Miehet lähtivät yhdessä kohti Marylandia. Puolenyön aikoihin he saapuivat Surrattsvilleen ja pysähtyivät hetkeksi majataloon, jota piti John Lloyd. Lloyd antoi heille karbiinit, jotka Herold, John Surratt (Mary Surrattin poika) ja Atzerodt olivat tuoneet viisi kuusi viikkoa aiemmin.[6][2][9]
Aamuyöllä neljän maissa Booth ja Herold menivät lääkäri Samuel Muddin luokse hoitamaan Boothin murtunutta jalkaa. Sen jälkeen Konfederaation agenttina toiminut Thomas A. Jones järjesti heille turvallisen laivamatkan Potomacjoen poikki Virginiaan.[6][2] Takaa-ajajat saapuivat Muddin luokse 18. huhtikuuta ja kyselivät tältä Boothista. Mudd myönsi hoitaneensa Boothia mutta kielsi tunteneensa tätä ja valehteli salaliittolaisten pakoreitistä. Viranomaiset palasivat kolme päivää myöhemmin Muddin asunnolle. He löysivät kotietsinnässä vahvat todisteet Muddin osallisuudesta salaliittoon ja pidättivät hänet.[9]
Boothia ja Heroldia jäljittäneet viranomaiset saivat tärkeitä tietoja, kun he kuulustelivat 26. huhtikuuta Willie Jettiä, joka asui Bowling Green -hotellissa. Jett myönsi kuljettaneensa salaliittolaiset Rappahannockjoen yli, vaikka he olivat kertoneet olleensa osallisia presidentin murhassa. Lisäksi Jett kertoi miesten olleen matkalla kohti Garretin tilaa, joka sijaitsi Port Royalissa.[9]
Unionin joukot saapuivat vielä samana päivänä Garrettin tilalle ja kuulustelivat isäntää. Garrett valehteli kuulustelijoille Boothin ja Heroldin karanneen metsään. Kuulustelua johtanut Everton Conger ei kuitenkaan uskonut tätä, vaan uhkasi hirttää Garretin, ellei hän puhuisi totta. Silloin yksi Garrettin pojista murtui ja kertoi salaliittolaisten piilottelevan tupakkaladossa, jonka Unionin joukot pian piirittivät. Sotilaat sytyttivät ladon palamaan savustaakseen kaksikon ulos, mutta vain Herold suostui antautumaan. Booth haavoittui kaulaan Boston Corbettin ampumasta luodista, ja kuoli kolme tuntia myöhemmin. Hänen viimeisten sanojensa kerrotaan olleen ”useless, useless” (suom. Hyödytöntä, hyödytöntä)[6][2] tai ”kertokaa äidilleni, että kuolen maani puolesta”[13]. Boothin ruumis haudattiin salaa sen jälkeen, kun sen oli tunnistanut eräs lääkäri, joka oli hoitanut Boothia vuotta aiemmin.[8][9]
Lincolnin ampumisesta ei ollut kulunut kuuttakaan tuntia, kun sotaministeri Edwin Stantonin johtamat tutkijat kiinnittivät huomionsa Mary Surrattin asuntoon, jossa Boothin tiedettiin käyneen usein. Tutkijat hakivat Surrattin kuulusteluihin neljältä seuraavana aamuna mutta eivät pidättäneet häntä. Illalla 17. huhtikuuta ryhmä armeijan tutkijoita saapui uudelleen Surrattia luo kuulustelemaan häntä ja etsimään todisteita osallisuudesta salaliittoon. Kesken kotietsinnän paikalle saapui Sewardia puukottanut Lewis Powell, joka koputti Surrattin oveen kivihakulla tietämättä sisällä olevista tutkijoista. Powellin erikoinen vierailuaika herätti tutkijoiden epäilykset, ja nämä alkoivat kuulustella Powellia. Powell kertoi tulleensa kaivamaan katuojaa, mutta Surratt väitti, ettei ollut koskaan nähnytkään häntä. Kotietsinnässä tutkijat löysivät piilosta Boothin kuvan ja päättivät pidättää sekä Surattin että Powellin. Myöhemmin Sewardin palvelija William Bell tunnisti Powellin tämän puukottajaksi.[9]
Surattin ja Powellin lisäksi poliisi pidätti 17. huhtikuuta kolme muuta ihmistä salaliitosta epäiltynä. Boothille takaoven avannut näyttelijäavustaja Edman Spangler pidätettiin, kun poliisi sai useita tiedonantoja, joiden mukaan hän oli keskustellut Boothin kanssa ennen murhaa. Lisäksi Spanglerin väitettiin kieltäneen toista teatterityöntekijää kertomasta viranomaisille, mihin suuntaan Booth pakeni. Boothin hotellihuoneista löytyi Samuel Arnoldin kirjoittamia kirjeitä, ja Arnold pidätettiin Virginiassa. Hän teki yhteistyötä viranomaisten kanssa ja antoi paljon tietoa muista salaliittolaisista. Hän kertoi muun muassa, että salaliittolaiset olivat aiemmin suunnitelleet kaappaavansa presidentin ja kuljettavansa tämän Konfederaation pääkaupunkiin Richmondiin. Lisäksi Arnold nimesi kolme salaliittolaisten kokouksiin osallistunutta henkilöä, Michael O’Laughlenin, George Atzerodtin ja John Surrattin. O’Laughlen antautui Baltimoressa poliisille samana päivänä. Virallisen näkemyksen mukaan O’Laughlen oli käynyt Lincolnin murhaa edeltäneenä iltana sotaministeri Edwin Stantonin luona saadakseen tietoa ministerin ohjelmasta. O’Laughlen oli kuitenkin Lincolnin murhan aikaan hotellissa eikä edes yrittänyt uhata ministerin henkeä. O’Laughlenin lakimiehet kiistivät jyrkästi päämiehensä käyneen sotaministerin kotona, eikä asiasta ole edelleenkään varmuutta.[9]
Toinen Arnoldin ilmiantama salaliittolainen, varapresidentin murhaan värvätty George Atzerodt, pidätettiin kotonaan Marylandissa 20. huhtikuuta. Atzerodt oli ollut samassa hotellissa kuin varapresidentti ja kysellyt baarimikolta varapresidentin tekemisistä. Baarimikon epäilykset heräsivät, ja Lincolnin murhaa seuraavana päivänä hän ilmoitti asiasta poliisille. Sotilaspoliisi John Lee teki kotietsinnän Atzerodtin hotellihuoneessa ja löysi muun muassa ladatun revolverin, veitsen, Virginian kartan sekä Boothin pankkikirjan.[9]
| Nimi | Tuomio | Rangaistus | Huomioitavaa |
|---|---|---|---|
| Mary Surratt | Salaliittoon osallistuminen | Kuolemantuomio hirttämällä | Teloitettiin 7. heinäkuuta 1865 |
| David Herold | Salaliittoon osallistuminen | Kuolemantuomio hirttämällä | Teloitettiin 7. heinäkuuta 1865 |
| Lewis Powell | Salaliittoon osallistuminen | Kuolemantuomio hirttämällä | Teloitettiin 7. heinäkuuta 1865 |
| George Atzerodt | Salaliittoon osallistuminen | Kuolemantuomio hirttämällä | Teloitettiin 7. heinäkuuta 1865 |
| Michael O’Laughlin | Salaliittoon osallistuminen | Elinikäinen vankeus pakkotyössä | Kuoli keltakuumeeseen vankilassa vuonna 1867. Sai presidentin armahduksen kuolemansa jälkeen vuonna 1869. |
| Samuel Arnold | Salaliittoon osallistuminen | Elinikäinen vankeus pakkotyössä | Sai presidentin armahduksen vuonna 1869 |
| Samuel Mudd | Salaliittoon osallistuminen | Elinikäinen vankeus pakkotyössä | Oli merkittävässä roolissa vankilassa riehuneen keltakuumeen pysäyttämisessä ja sai presidentin armahduksen vuonna 1869 |
| Edman Spangler | Salaliittolaisten avustaminen | 6 vuoden vankeustuomio | Sai presidentin armahduksen vuonna 1869 |
"Salaliittoon osallistuminen" tarkoittaa, että sotilaskomissio katsoi henkilön syyllistyneen vähintään yhteen salaliitoksi luokiteltuun syytekohtaan. Kriteerin täyttäneitä syytekohtia oli useita erilaisia. Syytetyistä ainoastaan Spanglerin ei todettu osallistuneen salaliittoon.
Kun useita salaliittolaisia oli saatu kiinni, alettiin suunnitella oikeudenkäyntiä. Vaihtoehtoja oli kaksi: sotaministeri Edwin Stanton kannatti nopeaa käsittelyä sotaoikeudessa ja syytettyjen teloittamista, mutta laivastoministeri Gideon Welles normaalia oikeudenkäyntiä. Wellesin lisäksi muun muassa Lincolnin entinen oikeusministeri Edward Bates vastusti sotaoikeudessa tuomitsemista, koska hänen mielestään se olisi ollut perustuslain vastaista. Uuden oikeusministerin James Speedin kanta kuitenkin oli, että presidenttiä vastaan tehty hyökkäys kapinan aikana voitiin katsoa sodanjulistukseksi Yhdysvaltoja vastaan. Speedin mielipide ratkaisi käytännössä sen, että oikeudenkäynti järjestettiin sotaministeriön alaisuudessa.[9]
Kahdeksan salaliitosta epäiltyä olivat ennen oikeudenkäyntiä vangittuina eri paikoissa. Mary Surratt ja Samuel Mudd olivat Old Capitolin vankilassa, kun taas loput kuusi epäiltyä oli sijoitettu Montauk ja Saugus-nimisille Ironclad-laivoille. Myöhemmin kaikki epäillyt siirrettiin omiin selleihinsä Old Arsenal Penitentiary -vankilaan ja neljä heistä (Herold, Powell, Spangler, ja Atzerodt) kahlittiin rautapalloihin. Näiden neljän päät myös peitettiin kangashupuilla oikeudenkäynnin puoleenväliin asti.[9]
Kaikkiaan kahdeksan henkilöä sai syytteen Lincolnin murhasta. Kenraali John Hantranft kertoi syytetyille heitä koskevat syytteet 9. toukokuuta 1865, ja asian käsittely sotaoikeudessa alkoi 12. toukokuuta 1865. Syylliseksi toteamiseen riitti, että vähintään viisi sotilaskomission yhdeksästä jäsenestä oli samaa mieltä, ja kuolemantuomioon tarvittiin vähintään kuuden jäsenen kannatus. Oikeudenkäynnin aikana kuultiin yhteensä 371:tä todistajaa. 29. kesäkuuta 1865 sotilaskomissio piti salaisen tapaamisen, jossa se äänesti syytettyjen tuomioista. Seitsemän syytettyä – Mary Surratt, David Herold, Lewis Powell, George Atzerodt, Edman Spangler, Michael O’Laughlin, Samuel Arnold ja Samuel Mudd – tuomittiin syyllisiksi salaliittoon. Lisäksi kahdeksas syytetty, Edman Spangler, tuomittiin salaliittolaisten avustamisesta kuuden vuoden vankeusrangaistukseen. Tuomituista neljä, Powell, Atzerodt, Herold ja Surratt, tuomittiin kuolemaan[6][11] ja loput elinikäiseen pakkotyöhön.[7][9]
Mary Surattin kuolemantuomio herätti paljon vastustusta hänen sukupuolensa takia, ja viisi sotilaskomission jäsentä suosittelikin presidentti Andrew Johnsonille, että hän muuttaisi Surattin tuomion elinkautiseksi vankeudeksi. Johnson kuitenkin vahvisti syytettyjen tuomiot 5. heinäkuuta 1865. Seuraavana päivänä kenraali John F. Hartranft tiedotti tuomioista vangeille ja ilmoitti, että kuolemaantuomitut teloitettaisiin jo seuraavana päivänä. Surattin lakimiehet yrittivät kumota hänen tuomionsa ja vetosivat perustuslailliseen habeas corpus -oikeuteen, mutta tuloksetta. Tuomitut teloitettiin iltapäivällä 7. heinäkuuta.[9]
Lincolnin murhan jälkeen presidentiksi nousi murhayrityksestä selvinnyt varapresidentti Andrew Johnson. Hän oli ainoa etelävaltioiden senaattori, joka pysyi lojaalina Unionille sisällissodan aikana, mutta hän kannatti kuitenkin osavaltioiden itsemääräämisoikeutta ja orjuutta. Presidentti Johnson pyrki viivästyttämään erityisesti orjuuden lakkauttamista ja käytti useasti veto-oikeuttaan kongressin päätösten estämiseksi. Lisäksi mustien vapautumista hidastivat entisten Etelävaltioiden luomat niin kutsutut Black Codes -lait. Lakien varjolla esimerkiksi mustien omistusoikeutta kavennettiin ja heitä pakotettiin työskentelemään alipalkkaisina valkoisten maatiloilla. Vaikka kongressi onnistuikin kumoamaan nämä lait vuoteen 1870 mennessä, mustien oikeuksia vastustettiin näkyvästi vielä yli sadan vuoden ajan.[14][15]
Lincolnia pidetään yhä yhtenä Yhdysvaltain parhaimmista presidenteistä. Murhatuksi joutuminen on yksi syy hänen hyvään maineeseensa. Vuosi ennen sisällissodan loppumista ja murhaa Lincoln ei ollut kansan keskuudessa kovinkaan suosittu, ja hän pelkäsi jopa häviävänsä uudet presidentinvaalit. Kuitenkin jo muutama päivä murhan jälkeen Lincolnille oli syntynyt lähes myyttinen maine orjien vapauttajana ja Yhdysvaltain pelastajana. Lincolnia verrattiin jopa Jeesukseen ja hänelle annettiin kutsumanimiä kuten ”oikeudenantaja” ja ”Jumalan mestariteos”.[16]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
