From Wikipedia, the free encyclopedia
Suomen yliopistolaitos muodostuu pääosin yliopistoista sekä joistakin niihin rinnastettavista korkeakouluista.
| Koulutus Suomessa |
|---|
| Esiaste |
| - varhaiskasvatus |
| - esikoulu |
| Perusaste |
| - peruskoulu |
| Toinen aste eli keskiaste |
| - lukio |
| - ammattikoulutus |
| - ammatillinen aikuiskoulutus |
| - kaksoistutkinto |
| Korkea-aste |
| - ammattikorkeakoulu |
| - yliopisto |
| Historiallisia oppilaitosmuotoja |
| - kansakoulu |
| - oppikoulu |
| - opistoaste |
| - kouluaste |
Suomessa on useiden yhdistämisten jälkeen 14 yliopistoa. Vuonna 2004 suoritettiin yhteensä noin 18 300 tutkintoa, joista 3 100 oli alempia korkeakoulututkintoja, 12 600 ylempiä korkeakoulututkintoja ja 1 400 tohtorintutkintoa. Yliopistoista kaksi on ruotsinkielisiä ja kolme kaksikielisiä. Suomen yliopistolaitos laajeni huomattavasti 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin perustettiin seitsemän uutta yliopistoa ja vanhoja yliopistoja valtiollistettiin. Vuoden 2010 alusta kaikki opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaan kuuluvat yliopistot muuttuvat itsenäisiksi juridisiksi yksiköiksi. Kaksi yliopistoa, Aalto-yliopisto ja Tampereen yliopisto, toimivat säätiöinä, muut yliopistot ovat julkisoikeudellisia yksiköitä. Maanpuolustuskorkeakoulu kuuluu Puolustusvoimiin.
Yliopiston muodostavat opettajat ja opiskelijat, jotka ovat jakautuneet opintoaloittain perinteisissä yliopistoissa tiedekuntiin, jotka ovat edelleen jakautuneet laitoksiin. Jos tiedekunta on suuri tai yliopistossa on vain yksi tiedekunta, sen ja laitoksen välissä voi olla myös osastotaso; tämä on ollut aiemmin tyypillinen ratkaisu teknillisellä alalla. Suomen yliopistoissa opettajina ovat professorit, dosentit, yliopistolehtorit, lehtorit ja apulaisopettajat, tunti- ja erikoisopettajat, yliassistentit, assistentit, opettavat tutkijat ja yliopisto-opettajat. Yliopiston henkilöstön palvelussuhde on työsuhde (vuoden 2009 loppuun asti valtaosa oli virkasuhteessa).
Opiskelijoina ovat yliopiston kirjoihin hyväksytyt henkilöt, joilta vaaditaan tietty perustietomäärä. Suomessa edellytyksenä on, että hakija on suorittanut ylioppilastutkinnon, ammattikorkeakoulututkinnon, ammatillisen korkea-asteen tutkinnon, ammatillisen opistoasteen tutkinnon, vähintään kolmivuotisen ammatillisen tutkinnon tai sellaisen ulkomaisen koulutuksen, joka asianomaisessa maassa antaa kelpoisuuden vastaaviin korkeakouluopintoihin. Yliopisto voi ottaa opiskelijaksi myös henkilön, jolla se muutoin katsoo olevan opintoja varten riittävät tiedot ja valmiudet. Kaikkien yliopiston opiskelijoiden on kuuluttava ylioppilaskuntaan.
Ammattikorkeakoulujen vakinaistamisen yhteydessä sanalla korkeakoulu alettiin tarkoittaa sekä yliopistoja että ammattikorkeakouluja. Pian tämän jälkeen osa entisistä korkeakouluista vaihtoi nimensä yliopistoksi. Valtioneuvoston asetuksen mukaan ammattikorkeakoulut määritellään korkeakouluiksi, kun yliopistot ja yliopistoja vastaavat korkeakoulut määritellään yliopistoiksi.[1]
Yliopistoihin kuuluu varsinaisten opetuksesta ja tutkimuksesta vastaavien laitosten lisäksi erillislaitoksia, joista yleisimmät ovat kirjasto ja kielten opetusta antava kielikeskus. Lisäksi joillakin yliopistoilla on muun muassa sairaaloita lääketieteen opetusta ja harjoittelu- eli normaalikouluja opettajankoulutusta varten.
Suomalaisissa yliopistoissa luennot alkavat yleensä 15 minuuttia yli tasan. Tästä käytännöstä käytetään nimitystä akateeminen vartti.
Opiskelijat valitaan koulutusohjelmiin valintakokeiden sekä opintosuoritusten ja eräiden muiden ansioiden perusteella, jotka ovat erilaisia eri tieteenaloilla ja yliopistoissa. Yliopistoissa voi suorittaa kandidaatintutkintoja (180 opintopistettä, kuvataiteen ja sotatieteen alalla 210 opintopistettä) ja näiden päälle rakentuvia maisterintutkintoja (120 opintopistettä, psykologian ja musiikin aloilla 150 opintopistettä); yhteensä perustutkinnon laajuus on näin 300 tai 330 opintopistettä. Lääketieteen aloilla perustutkinto on lisensiaatin tutkinto (360 opintopistettä). Perustutkinnon jälkeen voidaan yliopistossa suorittaa tieteellisiä, taiteellisia tai ammatillisia jatkotutkintoja.
Tutkinnoista kandidaatin tutkinto on alempi korkeakoulututkinto ja maisterin tutkinto ylempi korkeakoulututkinto. Varsinaisessa tutkintonimikkeessä ei aina ole mukana sanaa maisteri. Esimerkiksi tekniikan maisteria ei ole, vaan tutkintonimike on diplomi-insinööri tai arkkitehti.
Tieteellisiä jatkotutkintoja ovat lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot. Poikkeuksen tekevät lääketieteen, hammaslääketieteen ja eläinlääketieteen lisensiaatin tutkinnot, jotka lasketaan ylemmiksi korkeakoulututkinnoiksi.
Vuonna 1995 Eläinlääketieteellinen korkeakoulu liitettiin Helsingin yliopistoon, jolloin siitä tuli Helsingin yliopiston eläinlääketieteellinen tiedekunta. Kuvataideakatemia muuttui korkeakouluksi vuonna 1993 ja vuonna 1998 siitä tuli yliopisto[2]. Myös Sibelius-Akatemiasta tuli yliopisto vuonna 1998[3].
Opetusministeriön työryhmä esitti joulukuussa 2001 eräiden Helsingin ja Tampereen seudun korkeakoulujen vähittäistä yhdistämistä.[4] Ehdotuksen mukaan pääkaupunkiseudulla olisivat yhdistyneet kaikki neljä taidealojen korkeakoulua eli Taideteollinen korkeakoulu, Kuvataideakatemia, Sibelius-akatemia ja Teatterikorkeakoulu.[4] Tampereella työryhmä olisi yhdistänyt Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen korkeakoulun.[4] Myös osan ammattikorkeakouluista nähtiin yhdistyvän, erityisesti Tampereella ja Pirkanmaalla.[4] Tällä erää yksikään ei kuitenkaan toteutunut. Esimerkiksi Tampereen yliopiston ja TTKK:n yhdistämisajatuksessa nähtiin ”levyn jääneen päälle”, sillä saman ajatuksen nosti esille jo 1990-luvun alussa Yrjö Pessin yhden miehen komitea.[4][5]
Rakenteelliseen kehittämiseen palattiin vuosikymmenen puolivälissä. Taideteollisen korkeakoulun rehtori Yrjö Sotamaa ehdotti Taideteollisen korkeakoulun lukuvuoden avajaisissa 2005, että Taideteollinen korkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin kauppakorkeakoulu pitäisi yhdistää kolmen kampuksen innovaatioyliopistoksi.[6] Tuolloin Teknillisen korkeakoulun hallitus koki mainittujen kolmen alan tutkimusyhteistyön hedelmälliseksi, mutta suositteli ensi alkuun vain yhteistyön tiivistämistä. [7]
Valtioneuvosto määritteli koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelman 2007–2012 yhteydessä korkeakoululaitoksen rakenteellisen kehittämisen tavoitteet. Vuoden 2012 korkeakoululaitoksen määriteltiin koostuvan duaalimallin mukaisesti yliopistoista ja ammattikorkeakouluista. Kunkin yliopiston ja ammattikorkeakoulun profiili painottuu eri tavalla opetuksen, tutkimuksen, työelämäkytkentöjen ja aluekehitystehtävän suhteen.[8]
Valtioneuvoston suunnitelman pohjalta opetusministeriö linjasi, että "korkeakoululaitosta kehitetään yliopistoista, ammattikorkeakouluista ja niiden välisistä yhteistyösopimuksiin perustuvista uusista yhteenliittymistä muodostuvana kokonaisuutena. Korkeakoulujärjestelmä uudistetaan tämän mukaiseksi vuoteen 2012 mennessä."[8]
Taideteollisen korkeakoulun, Teknillisen korkeakoulun ja Helsingin kauppakorkeakoulun yhdistämishankkeen tavoitteena oli muodostaa maailmanluokan tutkimusyliopisto, jonka toiminnassa ensi sijalla on yliopiston tutkimus- ja opetustehtävä. Hanke lähti etenemään opetusministeriön suunnitteluryhmän helmikuussa 2007 opetusministerille jättämästä esityksestä, ja yhdistämisen toteuttamisesta sovittiin hallitusohjelmassa huhtikuussa 2007.[9] Heinäkuussa 2007 opetusministeri asetti johtoryhmän ohjaamaan "innovaatioyliopistoprojektin" valmistelutyötä.[10] Suomen hallitus teki aluksi Aalto-korkeakouluksi ja myöhemmin Aalto-yliopistoksi kutsutun innovaatioyliopiston perustamisesta periaatepäätöksen marraskuussa 2007. [11]
Vuonna 2008 opetusministeriö toi julki korkeakoulujen määrätavoitteen, enintään 15 yliopistoa (vähintään 3 000 kokopäiväopiskelijaa) ja 18 ammattikorkeakoulua vuonna 2020 (vähintään 2 500 kokopäiväopiskelijaa). Lisäksi määriteltiin strategiseen liittoumaan perustuvan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyön tavoitekooksi noin 8 000 kokopäiväistä opiskelijaa. Tavoite edellyttää yhdistymiskehityksen jatkuvan voimakkaana.[8] Korkeakoulujen määrän lisäksi myös tutkintoon johtava koulutus tulee vähenemään merkittävästi vuoteen 2020 mennessä.[8]
1. tammikuuta 2010 aloittivat toimintansa Espoossa Aalto-yliopisto[11] sekä Kuopion yliopiston ja Joensuun yliopiston muodostama Itä-Suomen yliopisto. Myös Turun kauppakorkeakoulu liitettiin Turun yliopistoon vuonna 2010. Vuoden 2013 alusta Kuvataideakatemia, Sibelius-Akatemia ja Teatterikorkeakoulu yhdistyivät Taideyliopistoksi.
Korkeakoulujen rakenteen kehittäminen oli yksi Sipilän hallituksen vuoden 2015 hallitusohjelman kärkihankkeista. Tavoitteena oli muun muassa päällekkäisyyksien purkaminen, profiloituminen, keskittyminen valittuihin tavoitteisiin sekä kansallisten ja kansainvälisten kumppanuuksien kehittäminen. Korkeakoulurakenteen pohjana on jatkossakin duaalimalli, mutta rajat ylittävät uudet yhteenliittymät ovat mahdollisia.[12]
Lappeenrannan–Lahden teknillinen yliopisto on hankkinut omistukseensa Saimaan ja Lahden ammattikorkeakoulut. Kolme korkeakoulua muodostavat nykyisin LUT-konsernin. Lapin yliopisto on puolestaan ostanut Lapin ammattikorkeakoulun osake-enemmistön ja korkeakoulut muodostavat korkeakoulukonsernin. Tampereella vuodesta 2016 valmisteilla olleessa fuusiossa Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistyivät vuoden 2019 alussa uudeksi Tampereen yliopistoksi. Uudesta yliopistosta tuli myös Tampereen ammattikorkeakoulun pääomistaja. Vuonna 2018 Oulun yliopistosta tuli Oulun ammattikorkeakoulun pääomistaja.[13] Uusissa konserniratkaisuissa yliopistot ja ammattikorkeakoulut toimivat opetus- ja kulttuuriministeriön erillisen ohjauksen alla. Yliopistot toimivat yliopistolain ja ammattikorkeakoulut oman lainsäädäntönsä puitteissa. Myös rahoitus- ja tutkintojärjestelmät ovat yhä erilliset.
Vuosina 1969–1973 Suomen hallitus esitti useasti opiskelijaliikkeen ja presidentti Urho Kekkosen ajaman mies ja ääni -periaatteen käyttöönottoa yliopistojen hallinnossa, mutta professorien ankaran jarrutuskampanjan myötä päädyttiin kompromissina kolmikantamalliin, jossa kolmannes äänivallasta tuli opiskelijoille, kolmannes professoreille ja kolmannes muulle henkilökunnalle. 1990-luvun lopulla tullut vielä uudempi lainsäädäntö puolestaan sai yliopistot kutsumaan ulkopuolisia jäseniä hallituksiinsa.[14][15]
Nobel-palkitun Bengt Holmströmin mukaan pohjoismaiset yliopistot ovat katastrofaalisia, koska niissä sallitaan vapautta, vaikka "luovuus syntyy haasteista, rajoituksista ja kysymyksistä." Hän seuraa opiskelijoittensa työntekoa tiukasti, vaatii näitä valitsemaan ideoistaan vain yhden ja määrää keskittymään vain siihen. Tämä on osoittautunut hyvin tehokkaaksi. Hän myös pakottaa heidät ylittämään rajansa aivan kuten huippu-urheilijoidenkin pitää tehdä. Eurooppalainen käytäntö on lepsumpi, kiinalainen vielä paljon tiukempi. Holmströmin mukaan Suomella ei myöskään ole varaa pitkiin opiskeluaikoihin. Hänen yliopistonsa MIT:n tutkijat ovat saaneet 63 Nobel-palkintoa, Suomi 5.[16]
Tieteenfilosofian ja tutkimusetiikan yliopistonlehtori Tuomas K. Pernun mukaan ongelmana on yliopistojen byrokratia, kuten resurssien tuhlaus hakemuksiin ja raportteihin, jollaisilla yritykset eivät henkilöstöään kuormittaisi.[17]
2000-luvulla Suomessa on huolestuttu maan tieteen englanninkielistymisestä, sillä kun vuonna 2011 Suomen yliopistoista hyväksytyistä kandidaatintöistä englanninkielisiä oli 8 prosenttia, määrä oli kymmenen vuotta myöhemmin jo 30 prosenttia. Pro gradu -tutkielmista 30 prosenttia oli englanninkielisiä vuonna 2011, mutta kymmenen vuotta myöhemmin osuus oli jo 38 prosenttia. Väitöskirjojen perusteella Suomessa voidaan puhua englannista tieteen kielenä: vuonna 2021 Suomen yliopistoissa tarkastetuista väitöksistä oli englanninkielisiä peräti 86 prosenttia.[18]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
