From Wikipedia, the free encyclopedia
Tämän artikkelin aiheena on ammattikoulutus Suomessa. Suomessa ammatillinen oppilaitos (ammattiopisto, ammattikoulu) on toisen asteen oppilaitos, jonne on mahdollista pyrkiä suorittamaan oppivelvollisuutta peruskoulun suorittamisen jälkeen. Oppivelvollisuus jatkuu täysi-ikäisyyden saavuttamiseen asti. Ammatilliset oppilaitokset tarjoavat ammatillista peruskoulutusta ja ammatillista lisäkoulutusta. Oppilaitosmuotoisen ammatillisen peruskoulutuksen kesto on noin kolme vuotta, joskin nykyään opiskeluaika määräytyy osin osaamisperusteisesti[1].
| Koulutus Suomessa |
|---|
| Esiaste |
| - varhaiskasvatus |
| - esikoulu |
| Perusaste |
| - peruskoulu |
| Toinen aste eli keskiaste |
| - lukio |
| - ammattikoulutus |
| - ammatillinen aikuiskoulutus |
| - kaksoistutkinto |
| Korkea-aste |
| - ammattikorkeakoulu |
| - yliopisto |
| Historiallisia oppilaitosmuotoja |
| - kansakoulu |
| - oppikoulu |
| - opistoaste |
| - kouluaste |
Ammatilliset tutkinnot tuottavat yleisen jatko-opintokelpoisuuden ja tutkinnon suorittanut on hakukelpoinen ammattikorkeakouluihin sekä yliopistoihin. Ammatillisen perustutkinnon voi suorittaa oppilaitosmuotoisena, oppisopimuskoulutuksessa tai näyttötutkintona. Ammatti- ja erikoisammattitutkinnot suoritetaan näyttötutkintoina. Näyttötutkintoon valmistava koulutus voi tapahtua ammatillisessa oppilaitoksessa tai oppisopimuskoulutuksena.
Ammattiopistossa ammatillisen perustutkinnon opiskeluun kuuluu sekä teoriaa että käytäntöä. Teoreettiset opinnot jaottuvat pitkin opiskeluaikaa ja ne painottuvat alalle olennaisiin tietoihin. Esimerkiksi kielissä opiskellaan oman alan sanastoa. Kolmen vuoden opiskeluaikaan sisältyy noin viisi kuukautta työpaikalla järjestettävää koulutusta alaan liittyvissä työtehtävissä.
Osassa ammattiopistoista voi suorittaa perustutkinnon yhteydessä myös ylioppilastutkinnon niin sanottuna kaksoistutkintona, jolloin opiskelu kestää yleensä 3–4 vuotta. Tällöin osa opinnoista korvataan lukion oppimäärään sisältyvillä kursseilla.
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Ammattiopistot tarjoavat toisen asteen ammatilliseen perustutkintoon johtavia koulutuslinjoja, jotka jaetaan kahdeksaan pääalaan. Seuraavassa luettelossa on mainittu pääala ja kullekin alalle tyypillisiä perustutkintoja sekä tutkintonimike.
Edellä mainittujen opetusministeriön hallinnoimien alojen lisäksi sisäministeriön alaisuudessa annetaan sotilas- ja suojelualan ammattikoulutusta, johon luetaan vankila-alan, pelastusalan ja rajavartiolaitoksen ammattikoulutus.
Jokainen näistä pääaloista jakautuu alajaotuksiin, joihin kuuluvilla perustutkinnoilla on useita suuntautumisvaihtoehtoja oppilaitoksesta riippuen. Esimerkiksi sähköala on tekniikan ja liikenteen alan alajaotus, ja sillä voi erikoistua muun muassa tietotekniikkaan, elektroniikkaan, automaatiotekniikkaan tai sähkövoimatekniikkaan.
Ammatti- ja erikoisammattitutkinnot tehdään aina näyttötutkintoina, eli osaaminen osoitetaan alan työtehtävissä. Arviointi tehdään asteikolla hyväksytty - hylätty.
Ammattitutkinnossa osoitetaan tietyn alan ammattityöntekijän taitojen hallinta. Tyypillinen tehtävänimike on alalla käytettävä ammattimiehen titteli, esimerkiksi sähköasentaja, veneenrakentaja. Kulttuurin alalla käytetään usein myös kisälli-sanaan päättyviä nimikkeitä.
Erikoisammattitutkinnossa osoitetaan puolestaan alan vaativimpien työtehtävien hallinta. Tehtävänimike on yleensä muotoa, joka tuo esille työntekijän hyvän ammattitaidon, esimerkiksi sähköyliasentaja, venemestari. Usein erikoisammattitutkintojen tarkoituksena on pätevöittää henkilö työnjohtotehtäviin. Tällöin erikoisammattitutkinnoilla pyritään korvaamaan vanhat opistoasteen tutkinnot.
Ammatti- ja erikoisammattitutkinnoilla (esim. Myynnin ammattitutkinto, Taloushallinnon erikoisammattitutkinto) ei ole sellaisia lyhyempiä tutkintonimikkeitä kuten ammatillisilla perustutkinnoilla: esim. merkonomi (liiketalouden perustutkinto) ja lähihoitaja (sosiaali- ja terveysalan perustutkinto).
Ammatti- ja erikoisammattitutkintojen koulutus järjestetään tutkintoon valmistavana koulutuksen tai oppisopimuskoulutuksena ammatillisissa oppilaitoksissa ja aikuiskoulutuskeskuksissa. Osaaminen osoitetaan aina näyttötutkintona, joka on osaamisen hankintatavasta riippumaton ja kaikille avoin tilaisuus näyttää ammatillinen osaaminen ja pätevöityä ammattiin. Näyttötutkinnon sisällön määrittää Opetushallitus.
Jokaiseen ammatilliseen perustutkintoon, ammattitutkintoon ja erikoisammattitutkintoon on laadittu Opetushallituksessa tutkinnon perusteet, joissa määritellään tutkinnossa vaadittava ammattitaito, tutkinnon osat ja mahdollisesti niistä muodostuvat osaamisalat, ammattitaidon osoittamistavat sekä tutkinnon arvioinnin yleiset perusteet.
Näyttötutkintona tai ammatillisissa oppilaitoksissa suoritettu laajuudeltaan vähintään kolmivuotinen ammatillinen perustutkinto tai sitä vastaavat aiemmat ammatilliset opinnot (opetussuunnitelmapohjaiset opinnot) antavat yleisen kelpoisuuden hakea ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opintoihin. Myös ammatti- ja erikoisammattitutkinto antavat yleisen kelpoisuuden korkeakouluopintoihin. [2][3]
|
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Ammatillisena peruskoulutuksena suoritettava ammatillinen perustutkinto (180 osaamispistettä) jakaantuu osiin seuraavalla tavalla:
| Ammatillinen tutkinto | 135 osp |
| Yhteiset tutkinnon osat (yht.35 osp) |
|
| Vapaasti valittavat tutkinnon osat | 10 osp |
| Tutkintoa yksilöllisesti laajentavat tutkinnon osat |
Ammatillisen tutkinnon 135 osaamispisteestä 15 osaamispistettä voi olla vapaasti valittavia tutkinnon osia. Yhteiset tutkinnon osat tukevat ammattitaidon saavuttamisessa. Niistä pakollisia tutkinnon osia on 19 osp ja valinnaisia 16 osp, yhteensä 35 osp. Yhteiset tutkinnot osat ovat:
Lisäksi vapaasti valittavia tutkinnon osia on oltava 10 osaamispistettä.
Perustutkinnossa voi olla useampia osaamisaloja. Eri osaamisalat valmistavat eri ammattinimikkeisiin tai suuntaavat erikoistumaan tiettyyn osa-alueeseen yhden ammattinimikkeen sisällä. Osaamisala valitaan ensimmäisen opintovuoden aikana tai jo koulutukseen hakemisen yhteydessä.
Ammattilaiseksi kasvaminen tapahtui 1600-luvulta ainakin 1800-luvun alkuun asti täysin käytännön työelämässä. Usein ammatti periytyi isältä pojalle.[5] Perinteisiä käsityöläisammatteja olivat mm. suutari, räätäli, kultaseppä ja kirvesmies. Myös tulevat kauppiaat hankkivat ammattitaitonsa työhön tutustuen kauppiastalouksissa.[6]
Maaseudulla ei käsityöläisten ammattitaidosta ollut määräyksiä, mutta kaupungin käsityöläiseksi pääsi vain mestarin ohjauksessa tämän taloudessa. Uusi tulokas aloitti opintonsa oppipoikana, keskimäärin 19-vuotiaana. 4–5 vuotta opiskeltuaan oppipoika saattoi antaa työnäytteen eli kisällinäytteen taidoistaan, jonka hyväksynnän jälkeen hän sai kisällin arvonimen.[6]
Tämän jälkeen kisällin tuli opiskella vähintään kolmen vuoden ajan ennen mestarinäytteen antamista.[6] Joillakin aloilla ammatinoppimiseen vaadittiin kisällivaellusta eli toimimista useamman mestarin opissa monipuolisten ammatillisten taitojen hankkimiseksi.[5] Läheskään kaikki eivät opiskelleet mestareiksi asti vaan noin puolet ammatinharjoittajista jäi kisälleiksi.[6]
Mestariksi eli itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi pääsi suorittamalla mestarinäytteen, jonka ammattikunnan täytyi hyväksyä ja katsoa, että kaupungissa oli tilaa uudelle mestarille.[5]
Suomeen haluttiin kehittää elinkeinoja ymmärtävää virkamieskuntaa ja maatalouden neuvontatoimintaa, vaihtoehtona uskonnollisesti ja akateemisesti kasvatetulle eliitille.[7] Ammattikasvatus alkoi kehittyä omaan erityiseen suuntaansa 1800-luvulta lähtien. Perinteinen ammattikuntapohjainen oppilaskasvatus ja elinkeinoelämän käynnistämä ammattikasvatus alkoi vähitellen muuttua yhteiskunnan kustantamiksi, valtion ohjaamiksi ja kontrolloimiksi koulumaisiksi järjestelmiksi. 1800-luvun alkupuolella syntyivät ensimmäiset sunnuntaikoulut, kauppakoulut, tekniset reaalikoulut ja maanviljelyskoulut. 1800-luvulla jotkin teollisuushallituksen tarkastajat totesivat, että on välttämätöntä erottaa ammatillisesti suuntautunut kasvatus ja yleissivistävä kasvatus toisistaan.[8]
Ammattikasvatuksen pioneerivaihetta elettiin 1820–1830-luvuilta aina 1860–70-luvuille.[7] Maaseudun käsityöläisten ammattitaidosta ei ollut mitään määräyksiä, mutta kaupunkien käsityöläiseksi esim. suutariksi, räätäliksi, kultasepäksi, kirvesmieheksi, muurariksi tai verankutojaksi pääsi keskiaikaiseen tapaan mestarin ohjauksessa ja taloudessa ensin oppipojasta kisälliksi ja kisällistä lopulta mestariksi.[9] Koulutetun hoitohenkilökunnan tarve tuli Suomessa ajankohtaiseksi ensin maaseudulla ja sittemmin taajamien hoitolaitoksissa. Kätilöt, diakonissat ja kiertävät sairaanhoitajat olivat ensimmäisiä koulutettuja naisammattilaisia.[7] Miesten institutionaalisen ammattikasvatuksen varhaisin alue, merenkulkualan koulutus alkoi Suomessa 1813 kolmessa oppilaitoksessa ja liittyi läheisesti kauppiaskoulutukseen, sillä alusten päälliköt harjoittivat kauppaa ulkomaan satamissa käydessään.[9]
1840–1880 oli perinteisen käsityöläisyyden elpymisen aikaa. Talouden vapauttaminen lisäsi maaseudun käsityön ja teollisuuden merkitystä. Maaseudun omavaraisuus ja epämuodollisen oppimisperinteen jakaminen oli kuitenkin käsityössä ja teollisuudessa vallitsevaa. 1880–1910 teollisuus-Suomen ohjelma voimistui. Suomeen alettiin rakentaa teollista infrasstruktuuria. Rauta- ja maanteiden, vesivoiman sekä sähköistämisen rakentamiseen tarvittiin ammattitaitoista työvoimaa. Töitä alettiin ammatillistaa sekä työnjaollisia hierarkioita oikeuttaa koulutuksella.[7]
1900-luvun alussa maatalouden modernisointiin kuului isäntien ja emäntien koulutusta ja työtehovalistusta. Tällöin perustettiin myös komiteoita suunnittelemaan ammattikasvatusta, koska tarvittiin lisää ammattimiehiä. Lisäksi tyttöjen ammattikoulutuksesta käytiin keskustelua. 1910-luvulla perustettiin myös ensimmäiset teknilliset opistot Suomeen.[7]
1917–1918 Suomen itsenäistymisen ja kansalaissodan aikaan Suomi-ohjelmien sisäiset ja keskinäiset ristiriidat kärjistyivät ja hyvinvointi-Suomen ohjelma itsenäistyi. Ammattikasvatuksen taustalla oli luotettavan ydintyövoiman kouluttaminen. Lisäksi työvoimien luokittelut ja hierarkiat olivat tärkeitä. Tämän vuoksi 1920-luvulla työnantajajärjestöt ryhtyivät järjestämään työnjohtajakursseja ja useat työnantajat ja yritykset perustivat ammattioppilaitoksia, jotka olivat lähes kaikki pojille tarkoitettuja käsityön ja teollisuuden ammattitaidon edistämiseen tarkoitettuja laitoksia. Tytöt sijoittuivat pääasiassa valmistaviin ammattikouluihin, joissa valmisteltiin tyttöjä perheenemännyyteen ja kodinhoitamiseen. Sama tehtävä oli myös kansakoulua seuraavilla 1–2-vuotisilla jatkokouluilla, jotka olivat alussa lähinnä tyttöjen kouluja. Jatko-opetuksen syntymisellä oli yhteys ajankohtaan, jolloin yhteiskunnallista integraatiota korostettiin sisäisesti vahvan kansallisvaltion rakentamiseksi. 1920-luvulla ammattikasvatus alkoi laajentua, mutta ongelmia tuotti sen liittäminen muuhun koulujärjestelmään. 1923 säädettiin oppisopimuslaki, jonka perusteella kaikkien oppisopimuskoulutuksessa olevien täytyi opiskella iltaisin yleisissä ammattikouluissa.[7]
1930-luvulla yliopisto-opiskelijoiden osuus oli kasvanut niin suureksi, että puhuttiin ylioppilastulvasta. Tämän vuoksi perustettiin 1934 ylioppilastulvan vastustamiskomitea, jonka tehtävänä oli puhua ammatillisen koulutuksen laajentamisen puolesta.[7] Ammattiopetuksen laajeneminen käynnistyi voimakkaasti vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sotakorvaukset ja jälleenrakennus vauhdittivat varsinkin metalliteollisuutta ja siihen liittyvää koulutusta. Useat ammattikoulut onkin perustettu 1950–1960-luvuilla.[10] Yhteiskunta koostui rationalisoitavista tehtävistä, jotka kuului järjestää tiedon hallintaan perustuvaksi hierarkkiseksi työnjaoksi. Työ myös ammatillistui ja ammattiyhdistykset aktivoituivat erityisesti suurteollisuudessa ja julkisissa töissä.[7]
Suomalainen yhteiskunta alkoi muuttua 1960-luvulla. Teollisuus- ja palveluelinkeinojen osuus kasvoi koko ajan. Maatalous koneellistui ja vapautti työvoimaa. Ihmiset alkoivat hakeutua Etelä-Suomen kaupunkeihin ja moni suuntasi myös ulkomaille, erityisesti Ruotsiin. Uusista kasvatus- ja koulutusarvoista keskusteltiin kulttuuriradikalismin voimistumisen seurauksena. Myös toisen maailmansodan jälkeinen sotakorvausten maksaminen vaikutti ammatillisen koulutuksen laajenemiseen. Meritokraattinen koulutus- ja työvoimapolitiikka oli vallitseva eetos 1960- ja 70-luvuilla. Tavoitteena oli tietopuolisen opetuksen lisääminen. Näillä kaikilla tekijöillä oli vaikutusta ammatillisen koulutuksen kehittämiseen.[11][12]
1950-luvulla alettiin pohtia suomalaisen koulujärjestelmän kokonaisuudistusta. 1960-luvulla luotiin suomalainen yhtenäiskoulujärjestelmä, jonka mukainen yhdeksän vuoden mittainen peruskoulutus antaisin hyvän perustan ammatinvalinnalle.[13][14]
1960-luvun mietinnöt konkretisoituivat 1970-luvulla. Yleissivistävän koulutuksen ohella myös ammatillinen koulutus kiinnosti koulutussuunnittelijoita. Keskiasteen koulutuksen ongelmana pidettiin 1970-luvulla yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen erillisyyttä. Ongelmana nähtiin myös ylioppilaiden määrän kasvun vaikutukset ylioppilastutkintoa suorittamattomien opiskelumahdollisuuksiin sekä ammatillisen koulutuksen arvostukseen. Ammatillisen koulutuksen yleissivistävyyttä haluttiin lisätä. Ammattikoulutuksesta haluttiin lukion kanssa kilpailukykyinen väylä, josta voisi jatkaa korkeakouluopintoihin, ottaen huomioon työelämän asettamat vaatimukset ja niissä tapahtuvat muutokset. Ammatillisen koulutuksen tavoitteena oli ammattitaito, sen ylläpitäminen ja laaja-alaistaminen. Valtioneuvosto teki asiasta periaatepäätöksen 1974, joka vahvistettiin lailla 1978.[13][14][11]
Ammattikasvatusneuvosto oli vuonna 1947 hyväksynyt ammattikasvatuksen kehittämisen 10-vuotissuunnitelman. Vuonna 1958 vahvistettu laki ammattioppilaitoksista vahvisti osan suunnitelman tavoitteista. Suunnitelman päätavoitteet olivat:
Monet näistä tavoitteista toimeenpantiin 1960-luvulla. Koulutuksen järjestämisellä pyrittiin myös nostamaan ammattikuntien arvostusta. Myös ammatillisen koulutuksen hallinnossa tapahtui kehitystä ja uudistuksia. Ammatillisen koulutuksen valvonta siirtyi tiukasti valtiolle.[11]
Kauppaoppilaitosten määrä ja sen myötä oppilasmäärä lisääntyivät voimakkaasti 1960-luvulla. 1960-luku oli myös teknillisen ammatillisen koulutuksen voimakkaan kasvun aikaa. 60-luvulla perustettiin yhdeksän uutta teknillistä oppilaitosta ja oppilaiden määrä yli kaksinkertaistui. Suuret ikäluokat, tietoisuus koulutuksesta, tihentynyt oppilaitosverkosto, arvostus, ylioppilaiden kiinnostus ja yleissivistävän koulutuksen tasonnousu vaikuttivat ammatillisen koulutuksen suosion kasvuun. Myös merimiesten ammattikoulutus tuli pakolliseksi vuonna 1961.[11]
1960- ja 70-luvuilla ammattikoulutus lisääntyi kaupallisen ja teknillisen alan lisäksi metsä-, kotitalous- ja hoiva-alalla. Ammattikoulutus vähentyi ainoastaan maatalousalalla. Oppisopimuskoulutuksen asema vähentyi laitosmaisen koulutuksen laajenemisen myötä.[11]
1980-luvun alkupuolella taloudellinen kasvu oli kiihtyvää ja Suomi eli nousukauden aikaa. Etenkin ulkomaankauppa ja tieteellis-tekninen kehitys olivat vilkkaita. Työttömyys laski jopa alle kuuden prosentin, ja sekä bruttokansantuote että palkat olivat nousussa.[13]
Vuonna 1986 tapahtuneen Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikoihin Suomen talouskasvu kääntyi kuitenkin laskuun. Erityisesti itärajan taakse suuntautuva kauppa väheni. Yritykset pyrkivät irtautumaan yhteiskunnan valvonnasta ja lopulta kaikki johti egoismin kasvuun. Yhteiskunnallinen arvomaailma oli kokenut kolauksen, joka näkyi pikkuhiljaa myös koulutuksessa.[13] Myös 1990-luvun alun lamalla oli vaikutuksensa ammattikoulutukseen.
Peruskoulututkintoon pohjautuva ammatillinen koulutus uudistettiin vuoden 1974 valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaisesti. Opinnot organisoitiin laaja-alaisiksi peruslinjoiksi, joissa yhteisen perusjakson jälkeen jatkettiin opiskelua omilla erikoistumislinjoilla. Myös valintaprosessi ammatilliseen koulutukseen muuttui kaksivaiheiseksi, jossa peruskoulun päätösvaiheessa valittiin peruslinja ja erikoistumisopinnot valittiin peruslinjan aikana.[14][15] Ammatillinen koulutus uudistettiin vuosina 1982–88. Koulutuksen rakenteeseen ja opetussuunnitelmaan tehtiin muutoksia, jotka saatiin kirjattua lakiin vuonna 1987. Lakiuudistus avasi mahdollisuuden siirtyä kouluasteelta opistoasteelle ja sitä kautta myös korkeakouluopintoihin. Vuosina 1987–88 valtioneuvosto linjasi ammatillisen koulutuksen tehtäväksi perus-, täydennys- ja jatkokoulutuksen, johon sisältyi muun muassa työnantajien ja työntekijäjärjestöjen avustuksella henkilöstökoulutus. Myös kansalais- ja työväenopistojen suosio oli kasvussa.[13]
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. Tarkennus: Nuorisokoulukokeilusta ei ole viitteitä. |
1980-luvun koulu-uudistusten johdosta koulutustaso nousi, mikä vaati lisää paikkoja jatkokoulutukseen. Tämä synnytti nuorisokoulukokeilun 1990-luvun alussa. Nuorisokoulun tavoitteena oli yhdistää koulutuksessa nuorten koulutustoiveita ja työelämän tarpeita. Vuonna 1991 alkoi ammattikorkeakoulukokeilu ja vuonna 1995 tuli voimaan ammattikorkeakoululaki.[16] Ammattikorkeakoulukokeilulla pyrittiin hankkimaan kokemuksia, joiden avulla peruskoulun jälkeisiä koulutuksia voitaisiin kehittää. Työelämäyhteistyö sekä monipuoliset ja joustavat koulutusmahdollisuudet olivat erityisesti kehityksen alla. Tavoitteena oli luoda opiskelijoille resursseja kilpailla kansainvälisilläkin työmarkkinoilla.[17]
Sekä nuorisoasteen koulutuskokeilun että ammattikorkeakoulukokeilun tarkoituksena oli selvittää, miten peruskoulun ja lukion jälkeista opiskelua voitaisiin tasollisesti nostaa, tyydyttää työelämän ja yhteiskunnan tieto-taidollisia vaatimuksia, monipuolistaa koulutusmahdollisuuksia sekä parantaa muuten Suomen koulutusjärjestelmää. Nuorisokoulu oli ns. ammattilukion kokeilu, sillä siinä opiskelija pystyi yhdistelemään yhdestä tai useammasta oppilaitoksesta tarjottavia kursseja ja kokonaisuuksia. Opiskelija suorittin näin joko ammatillisen tutkinnon tai ylioppilastutkinnon sisältäen myös toisen oppilaitoksen oppeja. Ammattikorkeakoulukokeilu aloitettiin väliaikaisilla ammattikorkeakouluilla, joiden tarkoitus oli opistoasteen ja ammatillisen korkea-asteen yhteistyö korkeakoulututkinnon järjestämiseksi. Väliaikainen ammattikorkeakoulu sai myös järjestää aikuiskoulutusta sekä koulutusta tukevaa tutkimus-, palvelu- ja kehittämistoimintaa. Väliaikaisessa ammattikorkeakoulussa tutkintoajat säädettiin kestämään 3–4 vuotta ja opinnot suunniteltiin ammatillisen tutkinnon sekä lukion pohjalle, kuitenkin kohottamalla opintojen teoreettista tasoa.[18]
1990-luvulla ja Suomen liityttyä Euroopan unioniin koulutuspolitiikan päätavoite EU:ssa on ollut elinikäisen oppimisen edistäminen. Käänne liittyi ylikansallisen koulutuspalveluklusterin rakentamiseen; ammatin ja kasvatuksen sijasta keskeisiksi tulevat työllistyvyys ja asiantuntijuus, elinikäinen ja työssäoppiminen tietoyhteiskunnassa [7]. Samalla koulutuspolitiikan luonne on muuttumassa, tietyille ammateille ominaisten taitojen ja osaamisen sijasta elinikäisen oppimisen tavoitteena ovat alati vaihtuviin työtehtäviin päivittymisen mahdollistavat taidot, kuten tiimityötaidot, sosiaaliset ja komminikointitaidot, oppimaan oppimisen sekä ongelmanratkaisu- ja monikulttuurisuustaidot [7]. Tavoitteena on siis pyrkiä vastaamaan suoraan työelämän jatkuviin muutoksiin. Uusi työelämään suoraan suuntautuva koulutuspolitiikka näkyy myös ammattikorkeakoulujen tavoitteissa. Vuonna 1997 Opetusministeriö aseitti tavoitteeksi, että suomalaiset ammattikorkeakoulut asettuisivat eurooppalaisen ammattikorkeakoulujen kärkeen vuosituhannen vaihteessa. Tämä tarkoitti laadun parantamista, niin että ammattikorkeakoulut ovat kansallisesti ja kansainvälisesti kilpailukykyisiä. Ammattikorkeakoulun laatutaso liittyy pitkälti sen yhteyksiin työ- ja elinkeinoelämään. Tarkoituksena oli, että työelämän ja koulutuksen välillä olisi mahdollisimman paljon yhtäläisyyksiä, kuitenkin siten, että koulutus samalla kehittäisi ja uudistaisi työelämää.[19]
Koulutuksen laajentaminen on jatkuvasti lisännyt koulutuksen mahdollisuuksia. Peruskoulun jälkeisen toisen asteen koulutuksen opiskelupaikka on periaatteessa ja yhä selvemmin myös käytännössä turvattu koko ikäluokalle. Lisäksi toisen asteen ammatillisen koulutuksen tasoa ja kilpailukykyä on pyritty nostamaan lukioon nähden. Vuoteen 2001 mennessä kaikki toisen asteen koulutus muuttui kolmivuotiseksi, kun aikaisemmin oli mahdollisuus käydä ammatillinen koulutus kahdessa vuodessa.[19]
1.8.2015 tulivat voimaan uudistetut lait ja asetukset ammatillisesta koulutuksesta sekä Opetushallituksen uudet tutkintojen perusteita koskevat määräykset. Kaikki jo opintonsa aloittaneet siirtyivät jatkamaan opintojaan uusien perusteiden mukaan. Tällöin ammattitaitoa täydentävien tutkinnon osien eli ATTO-aineiden tilalle tuli yhteiset tutkinnon osat (YTO). Pitkään valmisteltu ammatillisen koulutuksen reformi astui voimaan vuonna 2018. Uudistuksen tavoitteena oli muun muassa lyhentää opiskeluaikoja ottamalla käyttöön osaamisperustaisuus eli henkilön aikaisemman osaamisen hyväksilukeminen.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
