lintulaji From Wikipedia, the free encyclopedia
Valkopäämerikotka (Haliaeetus leucocephalus), josta puhekielessä käytetään myös nimityksiä amerikankotka ja kaljupääkotka, on pääasiassa Pohjois-Amerikan mantereella elävä päiväpetolintu, joka tunnetaan ehkä parhaiten Yhdysvaltain kansallislintuna. Se kuuluu merikotkien (Haliaeetus) sukuun ja on merikotkan sisarlaji.
| Valkopäämerikotka | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Päiväpetolinnut Accipitriformes |
| Heimo: | Haukat Accipitridae |
| Alaheimo: | Accipitrinae[2] |
| Suku: | Merikotkat Haliaeetus |
| Laji: | leucocephalus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Haliaeetus leucocephalus |
|
 Valkopäämerikotka on levinnyt lähes koko Pohjois-Amerikan mantereelle. |
|
| Alalajit [3] | |
|
|
| Katso myös | |
|
|
|
Lajin suomenkielinen nimi on tieteellisen nimen suora suomennos. Se, että valkopäämerikotkaa kutsutaan Suomessa myös kaljupääkotkaksi, johtuu ilmeisesti linnun englanninkielisestä nimestä bald eagle, joka kirjaimellisesti käännettynä tarkoittaakin kaljua kotkaa. Sana bald ei kuitenkaan tässä yhteydessä viittaa kaljuuteen, vaan on lyhenne sanasta piebald. Se merkitsee väritystä, jossa on valkea läikkä mustalla pohjalla.[4] Tämä viitannee valkopäämerikotkan tummanruskeaan ja valkoiseen väritykseen. Nimen on myös ehdotettu olevan muunnelma vanhan englannin kielen valkoista tarkoittavasta sanasta balde.[5]
Nuoren valkopäämerikotkan höyhenpeite on kokonaan vaaleanruskea ja täplikäs. Sen pään, kurkun ja pyrstön tunnusomaiset valkoiset höyhenet nimittäin kehittyvät vasta muutaman vuoden iässä, hieman ennen kuin yksilöstä tulee sukukypsä. Nuorella valkopäämerikotkalla on myös aikuista yksilöä vaaleampi väritys, mikä näkyy erityisesti linnun ”kainaloiden” läheisyydessä. Myös sen nokka on aikuista valkopäämerikotkaa tummempi: joillakin yksilöillä jopa musta. Nuori valkopäämerikotka helposti sekoitetaankin väritykseltään samankaltaiseen maakotkaan.[6] Maakotkan kuitenkin erottaa valkopäämerikotkasta se, että osa sen höyhenistä ulottuu jopa sen jalkoihin asti, kun taas valkopäämerikotkalla höyhenet ovat lyhyempiä.
Aikuisilla valkopäämerikotkilla, sekä koirailla että naarailla, on tummanruskea väritys, joka peittää niiden rintaa ja selkää. Viiden ensimmäisen elinvuoden aikana pään, kurkun ja pyrstön ruskeat sulat kehittyvät valkoisiksi, ja näin muodostavat valkopäämerikotkalle ominaisen värityksen. Aikuisen linnun nokka ja jalat lisäksi vaihtavat väriä oranssinkeltaiseksi. Valkopäämerikotkan silmät ovat kellanruskeat. Naaraspuolinen valkopäämerikotka on hieman koirasta kookkaampi: noin 89–94 senttimetrin pituinen ja noin 5,8 kilogramman painoinen. Sen siipien väli voi olla jopa noin 2,3 metriä. Koiraspuolinen valkopäämerikotka on noin 76–86 senttimetriä pitkä ja painaa noin 4,1 kilogrammaa. Sen siipien väli vaihtelee yksilöittäin noin 1,8 metristä noin 2,1 metriin.[7]
.jpg)
Aikuisella valkopäämerikotkalla on noin 7 000 sulkaa. Ne ovat muiden lintujen sulkien tapaan onttoja ja kevyitä, mutta vahvoja ja taipuisia. Lintu säätelee ruumiinlämpötilaansa höyhenpeitteensä avulla vaihtelemalla sulkiensa asentoa. Sulat ja höyhenpeite suojaavat lintua sekä kylmyydeltä että kuumuudelta. Sulkien avulla se myös suojautuu sateelta ja muulta kosteudelta. Sulat ovat tärkeitä myös lentämisen kannalta. Valkopäämerikotkan siivet ovat pitkät ja leveät. Valkopäämerikotkan siivet soveltuvat hyvin lentämiseen, ja se onkin voimakas lentäjä. Lentäessään se säästää energiaansa käyttämällä hyväkseen termiikkivirtauksia. Sen siivet ovat hyvin sopeutuneet tähän lämpimien ilmavirtojen käyttöön. Turbulenssia vähentääkseen valkopäämerikotkan siivet ovat muodostuneet suipoiksi ja siipien kärkihöyhenet toisistaan erkaantuviksi. Valkopäämerikotkan pyrstö on pään ja kurkun tapaan väriltään valkoinen. Sen avulla lintu tasapainottaa itseään ja jarruttaa laskeutuessaan. Pyrstön levittäytyvät sulat lisäävät myös termiikin vaikutusta linnun lentäessä. Valkopäämerikotka voi lentäessään nousta noin kolmen kilometrin korkeuteen ja saavuttaa yli 50 kilometrin tuntinopeuden.[8]
Valkopäämerikotkan vahva ja terävä raatelunokka on tarkoitettu ravinnon nauttimiseen ja aseeksi. Lisäksi nokan kaartuva kärki sopii hyvin saaliin repimiseen. Lintu käyttää nokkaansa muun muassa myös itsensä ja parittelukumppaninsa sukimiseen ja poikastensa syöttämiseen. Naaraan nokka on koiraslinnun nokkaa suurempi. Myös valkopäämerikotkan kynnet on tarkoitettu saalistukseen ja itsepuolustukseen. Kotkat tappavatkin saaliinsa juuri kynsillään. Sekä nokka että kynnet ovat keratiinia ja kasvavat koko linnun eliniän. Vankeudessa elävän kotkan nokkaa on leikattava säännöllisesti, sillä se ei kulu samalla tavoin kuin vapaana elävällä yksilöllä. Valkopäämerikotkalla ei ole äänihuulia. Sen ääni syntyy alemmassa kurkunpäässä, joka on henkitorven alapäässä. Äänen on tarkoitus toimia muun muassa varoitus- ja soidinäänenä. Valkopäämerikotkan ääntä on usein kuvattu kimeäksi ja korkeaksi.[8]
Ei juurikaan tiedetä, kuinka vanhaksi valkopäämerikotkat yleensä elävät luonnossa. Rengastettujen valkopäämerikotkien avulla on saatu selville, että laji voi luonnossa elää jopa yli 30-vuotiaaksi; luultavimmin valkopäämerikotka kuitenkin elää noin 20–30-vuotiaaksi. Vankeudessa valkopäämerikotka sen sijaan saattaa elää jopa yli 40-vuotiaaksi.[9][10]
Valkopäämerikotka jaetaan kahteen alalajiin: Audubonin vuonna 1827 kuvaileman washingtoniensis-alalajin valkopäämerikotkat elävät pohjoisemmassa: Alaskassa, Aleuteilla, Kanadassa ja Yhdysvaltain pohjoisosissa, kun taas Carl von Linnén Etelä-Carolinassa vuonna 1766 kuvaileman leucocephalus-nimialalajin valkopäämerikotkat asustavat Yhdysvaltain eteläosissa ja Meksikossa. Nämä kaksi alalajia erottuvat toisistaan lähinnä kooltaan: Pohjoisessa elävät washingtoniensikset ovat huomattavasti eteläisiä lajitovereitaan suurempia. Suurimmat valkopäämerikotkat on tavattu Yhdysvaltain Alaskan osavaltiosta. Siellä naaraspuoliset linnut voivat painaa jopa seitsemän kilogrammaa ja niiden siipien väli voi yltää aina 2,4 metriin saakka. Pohjoisemmasta alalajista käytetään joskus myös nimeä alascanus.[11]
Ennen eurooppalaisten saapumista Pohjois-Amerikkaan valkopäämerikotkia arvellaan mantereella olleen noin puoli miljoonaa yksilöä, jotka olivat levittäytyneet suurimpaan osaan mannerta. Laajimmillaan niiden elinalue käsitti jopa lähes koko Pohjois-Amerikan lukuun ottamatta eteläistä Meksikoa. Ihmisten kasvava määrä mantereella johti valkopäämerikotkan ja ihmisen raakaan kilpailuun elintilasta ja ruuasta. Ihmiset veivät voiton, ja valkopäämerikotkakanta olikin pienentynyt jyrkästi jo 1800-luvun loppuun mennessä. 1900-luvun suojelutoimet elvyttivät lintua, mutta tuholaismyrkkyjen käyttö käänsi kannan jälleen laskuun. Pahimmillaan valkopäämerikotka luokiteltiin erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Myrkkyjen kieltäminen ja uudet suojelutoimet käänsivät kuitenkin kannan uuteen nousuun, ja nykyään laji luokitellaan elinvoimaiseksi. Maailman valkopäämerikotkakanta käsittää nykyään noin 100 000–1 000 000 yksilöä.[1]
Valkopäämerikotkan elinalue kattaa lähes koko Pohjois-Amerikan mantereen, sillä sitä on tavattu niin Kanadasta, Manner-Yhdysvalloista, Alaskasta kuin Pohjois-Meksikostakin. Kanadassa sitä esiintyy lähes koko maassa, mutta kanta on keskittynyt Brittiläiseen Kolumbiaan, missä lintuja on noin 20 000 yksilöä. Lintua on tavattu myös pohjoisesta Meksikosta. Suurin osa valkopäämerikotkakannasta keskittyy kuitenkin Yhdysvaltain puolelle. Sitä esiintyy maan jokaisessa osavaltiossa lukuun ottamatta Havaijin saaria, mutta erityisen runsas kanta on Floridassa, Wisconsinissa, Washingtonissa, Minnesotassa, Oregonissa ja Michiganissa. Alaskan osavaltiossa elää kuitenkin maailman suurin valkopäämerikotkakanta: lähes puolet maailman valkopäämerikotkista. Vaikka linnun kanta keskittyy pääasiassa Pohjois-Amerikkaan, on joitakin yksilöitä tavattu myös Euroopan ja Aasian puolelta. Yleensä nämä linnut ovat lähtöisin Alaskasta ja vain vierailevat muilla mantereilla.[12][13][14]
Valkopäämerikotkat elävät yleensä lähellä avovesiä ja korkeita puita. Avovedet, kuten järvet ja joet, tarjoavat kotkalle mahdollisuuden metsästää tärkeää ravinnonlähdettään kalaa. Korkeat puut ovat turvallisia pesimistä ja yöpymistä varten. Vaikka kalaisat avovedet ja eläinrikkaat, korkeat metsät ovat valkopäämerikotkille ihanteellisin ympäristö, on laji kuitenkin sopeutunut elämään melkein kaikkialla aavikoista havumetsiin. Talvella on tärkeää, että valkopäämerikotkan elinympäristöstä löytyy jäätymätön vesialue tai muita ravinnonlähteitä. Jos alue ei tarjoa tarpeeksi ravintoa valkopäämerikotkalle, se muuttaa talvehtimaan toiselle alueelle ja palaa takaisin vasta kevään tullessa.[15]
Valkopäämerikotka on ravintoketjun huipulla, mikä merkitsee, että sillä ei ole juurikaan luontaisia vihollisia. Ihminen on kuitenkin toiminnallaan muodostunut lajin pahimmaksi viholliseksi. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat eivät vielä olleet vakava uhka valkopäämerikotkakannalle. Heitä oli vähän, eivätkä he vaatineet paljon elintilaa. Vaikka intiaanit metsästivätkin valkopäämerikotkia, eivät he saaneet aikaiseksi merkittävää kannan vähenemistä, sillä heidän metsästysvälineensä olivat alkeelliset ja lintujen metsästäminen erittäin vaikeaa. Eurooppalaisia uudisasukkaita sen sijaan oli huomattavasti enemmän, ja he vaativat enemmän elintilaa. Raivatessaan luontoa tieltään he tulivat tuhonneeksi kotkien pesimä- ja saalistusalueita. Lisäksi eurooppalaisten aseet olivat kehittyneempiä; tuliaseiden käyttö teki valkopäämerikotkien metsästyksestä helppoa. Jo 1800-luvun loppupuolella valkopäämerikotkakanta oli pienentynyt murto-osaan entisestä. Suojelutoimet auttoivat lintua elpymään, mutta 1900-luvun puolivälin torjunta-aineiden tehokäyttö sai lajin määrän jälleen jyrkkään laskuun. Nykyään ympäristölle vahingollisten torjunta-aineiden käyttö on kiellettyä, suojelutoimintaa on tehostettu ja valkopäämerikotkien määrä on tämän seurauksena jälleen kasvussa.[12]
Vaikka valkopäämerikotkan kenties vaikeimmat ajat ovatkin jo takana, sillä on tänäkin päivänä vielä uhkia. Ihmiset, lähinnä karjatilalliset, ampuvat yhä valkopäämerikotkia, joiden he uskovat käyneen tai käyvän karjansa kimppuun. Myös jonkin verran varsinaista valkopäämerikotkan metsästystäkin esiintyy; sen sulkia ja kynsiä kaupataan mustassa pörssissä. Lisäksi ihminen jatkaa lajin elinympäristön hävittämistä laajentaessaan omaa elinaluettaan. Ihminen on epäsuorasti vastuussa myös sähköjohdoista, joihin törmätessään lintu saattaa saada sähköiskun ja sen seurauksena sydänhalvauksen tai vahingoittua muulla tavoin. Ihmisen toiminnan seurauksena luontoon leviää lisäksi lyijyä ja myrkytettyä lihaa. Lyijy leviää luontoon yleensä luotien ja haulien mukana, kun ihminen ampuu jonkin eläimen, joka kuitenkin pääsee pakenemaan. Myöhemmin eläin kuolee vammoihinsa, ja raadonsyöjävalkopäämerikotka nauttii sen ravinnokseen, jolloin lyijy pääsee linnun elimistöön ja aiheuttaa lyijymyrkytyksen. Myrkytettyä lihaa ihminen jättää joskus esimerkiksi susia varten, ja valkopäämerikotka saattaa erehtyä syömään sitä. Valkopäämerikotka voi menehtyä nälkään, jos ravinto on vaikeasti löydettävissä tai jos sitä ei ole alueella ollenkaan. Lintu voi myös paleltua kuoliaaksi jouduttuaan liian suuren saaliskalan vetämänä kylmään veteen ja noustuaan sitten yhtä lailla kylmään ilmastoon.[12][16]
Yhdysvalloissa on 1930-luvulta lähtien yritetty suojella valkopäämerikotkia. Vuonna 1940 säädettiin laki, jolla kiellettiin lajin metsästäminen. Vuonna 1953 kotkien ampuminen julistettiin kokonaan laittomaksi, ja vajaat kaksi vuosikymmentä myöhemmin kiellettiin ympäristöä vahingoittavien tuholaismyrkkyjen käyttö. Viimeistään uhanalaisten lajien suojelusäädös vuodelta 1973 lopetti valkopäämerikotkan hävittämisen. Sittemmin on sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa kielletty myös vahingollisten lyijyluotien käyttö metsästyksessä. Kieltotoimien lisäksi valkopäämerikotkakantaa on pyritty elvyttämään lukuisten suojeluohjelmien avulla. Esimerkiksi Yellowstonen kansallispuisto on ottanut tavoitteekseen kasvattaa valkopäämerikotkakantaansa. Laji on kansallispuistossa yhä vaarantunut, mutta tilanteen odotetaan paranevan.[17][12]
Myös Kanadassa on tehty säädöksiä suojaamaan valkopäämerikotkaa. Koska lintu on Kanadassa melko yleinen ja koska sillä ei ole maalle symbolista merkitystä, ei sitä ole koskaan suojeltu siellä samalla tavoin kuin Yhdysvalloissa. Valkopäämerikotkaa kohdellaan Kanadassa samanveroisena muiden lajien rinnalla, kun taas Yhdysvalloissa laji on saanut jonkin verran niin sanottua erityiskohtelua. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Yhdysvallat on katsonut kansallislintunsa valkopäämerikotkan suojelun kansalliseksi tehtäväkseen.[18]
Aina ei ole suojelutoimistakaan ollut tarpeeksi hyötyä, sillä valkopäämerikotka oli pitkään erittäin uhanalaisten lajien listalla. Hiljalleen se saavutti vaarantuneen lajin aseman, mutta vasta aivan viime aikoina se on kohonnut jälleen elinvoimaiseksi lajiksi. Vuonna 2007 se poistettiin vaarantuneiden lajien listalta.[19]
.jpg)
Valkopäämerikotka on lihansyöjä, joka käyttää ravinnokseen lihaa lähes laidasta laitaan. Se saalistaa ravinnokseen esimerkiksi pienempiä lintuja, matelijoita ja jyrsijöitä. Sen tärkein ravinnonlähde on kuitenkin kala, jota se pyydystää asuma-alueensa avovesistä. Erityisesti lohet ovat valkopäämerikotkan suurta herkkua. Vaikka lintu saalistaakin itse, osaa se käyttää hyväkseen myös toisten saalistajien (yleensä toisten lintujen) saaliita. Useimmiten valkopäämerikotka seuraa sivusta, kuinka jokin toinen saalistaja sieppaa saaliin, ja sitten ”varastaa” sen itselleen. Sen lisäksi valkopäämerikotka syö raatoja, joita toiset eläimet ja linnut ovat jättäneet jälkeensä. Sen tiedetään myös nauttineen ravinnokseen ihmisten jätteitä ja ruuantähteitä, joita nämä ovat jättäneet esimerkiksi leiripaikoille. Valkopäämerikotka ei tarvitse ravintoa päivittäin. Liian pitkäaikainen paastoaminen voi kuitenkin johtaa siihen, että lintu heikentyy niin paljon, ettei pysty enää tehokkaasti metsästämään. Talviaikaan, jolloin ravintoa on muutenkin vaikeata löytää, tämä voi johtaa jopa linnun nälkäkuolemaan.[20]
Kalastaessaan valkopäämerikotka ei syöksy vedenpinnan alle, vaan sieppaa lähinnä kuolleita tai kuolemaisillaan olevia kaloja pinnalta ja pinnan läheltä. Se pudottautuu korkeuksista, liukuu vedenpinnan tuntumassa ja ottaa saaliin kynsiinsä, minkä jälkeen se kohoaa ylemmäs ja rusentaa terävillä kynsillään uhrinsa hengiltä. Joskus saalis voi kamppailla vastaan; jos kyseessä on kookas ja voimakas kala kuten lohi, saattaa se jopa onnistua kiskomaan valkopäämerikotkan mukanaan pinnan alle. Valkopäämerikotka osaa uida, mutta kylmä vesi ja pitkä uintimatka saattavat silti koitua sen kohtaloksi. Lintu pystyisi halutessaan irrottamaan otteensa saaliskalastaan, mutta useimmiten se on haluton tätä tekemään esimerkiksi nälän vuoksi, ja joutuu siksi kiskotuksi veteen. Kalastuksessaan onnistunut kotka sen sijaan vie saaliinsa tähystyspaikalleen, jossa se vahvaa koukkunokkaansa käyttäen repii saaliistaan mieleisiä lihakimpaleita ateriakseen. Toisia lintuja, matelijoita ja jyrsijöitä se metsästää lähes samoin kuin kaloja. Joskus valkopäämerikotkien on nähty metsästävän pareittain tai jopa parvissa.[20][21]
Valkopäämerikotka tyytyy usein sellaiseen ravintoon, jota on tarjolla ja joka on helposti hankittavissa. Siksi se saattaa joskus ”varastaa” muiden saalistajien saaliita. Valkopäämerikotka tarkkailee toisen saalistajan toimia ja odottaa kunnes tämä on saanut saaliinsa kiinni. Sen jälkeen se nousee siivilleen ja lentää ahdistamaan toista saalistajaa, joka on yleensä jokin toinen lintu kuten sääksi tai jokin muu valkopäämerikotkaa pienempi laji. Pienempi lintu joutuu häirinnän takia pudottamaan saaliinsa, jolloin valkopäämerikotka saa siepattua sen. Jos häirintä ei ole riittävää, jotta toinen lintu pudottaisi saaliinsa, hyökkää valkopäämerikotka linnun kimppuun. Viimeistään tässä tilanteessa pienempi lintu joutuu hylkäämään saaliinsa.[22] [20][21]
Valkopäämerikotka saavuttaa sukukypsyyden noin 4–5-vuotiaana. Tämän jälkeen lintu alkaa etsiä itselleen kumppania, jonka kanssa se voi pariutua. Valkopäämerikotkat pariutuvat koko eliniäkseen saman yksilön kanssa. Pari kasvattaa poikasensa ja huolehtii niistä yhdessä. Jos valkopäämerikotkat muuttavat talvikaudeksi etelään, saattavat ne tällöin erota toisistaan. Yhteen ne palaavat kuitenkin viimeistään ennen seuraavaa pesimäkautta. Koko vuoden samalla alueella elävät yksilöt pysyttelevät yhdessä ympäri vuoden. Vaikka valkopäämerikotka on yksiavioinen, etsii se vanhan kumppaninsa kuoltua uuden yksilön kumppanikseen.[23]
Valkopäämerikotkapariskunta rakentaa pesän joko maahan, kalliolle, pensaaseen tai havupuuhun. Molemmat sukupuolet osallistuvat pesän rakentamiseen. Yleisin pesän paikka on korkeassa puussa, joka on sekä turvallinen että rauhallinen paikka pesiä. Maassa on riskialtista pesiä, koska silloin munat ja poikaset ovat monien saalistajien ulottuvilla, vaikka valkopäämerikotkat vahtivatkin pesäänsä tarkoin. Pesimäpaikan lähellä on yleensä avovesiä tai muita sopivia metsästysalueita, jotta ravinnonsaanti olisi pesinnän aikana mahdollisimman turvattu. Pesän muoto määräytyy sen sijainnin mukaan. Puussa pesä on yleensä lieriömäinen tai kulhomainen; sen sijaan maassa pesä on usein kiekkomainen. Pesä rakennetaan tukevaksi, ja sen rakennusaineina ovat muun muassa oksat ja sammalet. Tavallisesti pesän halkaisija on noin 1,5 metriä. Koska valkopäämerikotkat tapaavat käyttää samaa pesää joka vuosi, voi se ajan mittaan kasvaa suureksikin. Monivuotinen pesä voi olla halkaisijaltaan 2,7-metrinen, sen reunat saattavat yltää neljän metrin korkeuteen ja pesä voi painaa jopa kaksi tonnia. Jos pesä jostakin syystä tuhoutuu, rakentavat linnut yleensä uuden lähes samalle paikalle tai ainakin entisen pesän läheisyyteen.[23][24]
Valkopäämerikotkan parittelukausi vaihtelee alueittain. Etelässä se kestää suunnilleen syyskuusta marraskuuhun. Pohjois-Amerikan länsialueilla se puolestaan kestää tammikuusta maaliskuuhun, kun taas pohjoisessa parittelukausi on maalis-huhtikuussa. Valkopäämerikotka parittelee pesänsä läheisyydessä. Usein sen soidinlento sekoitetaan paritteluun ja siksi monet uskovat linnun parittelevan ilmassa; tosiasiassa se kuitenkin parittelee joko puussa tai maassa. Parittelu tapahtuu siten, että koiras ja naaras asettavat kloaakkiensa, eli yhteissuoliensa, aukot vastakkain. Koiraan siittiöt ovat jo aiemmin siirtyneet kloaakkiin, josta ne nyt kulkeutuvat naaraan elimistöön ja hedelmöittävät sen. Parittelu itsessään on lyhyt tapahtuma, mutta se toistuu parittelukauden aikana useita kertoja. Valkopäämerikotkat eivät välttämättä parittele joka vuosi.[23][25]
Noin 5–10 viikkoa onnistuneen parittelun jälkeen naaras munii ensimmäisen munan. Valkopäämerikotka munii yhdestä kolmeen munaa, tavallisesti kaksi. Munintaväli voi vaihdella kahdesta viiteen, joskus jopa seitsemään päivään. Valkopäämerikotkan munat ovat valkoisia, mutta viikkoja kestävän haudonnan aikana ne likaantuvat ruskehtaviksi.[26] Seuraavat 34–35 päivää kotkapariskunta hautoo munia; hautomiseen osallistuu sekä koiras että naaras, enimmäkseen kuitenkin naaras. Välillä koiras vapauttaa naaraan nauttimaan ravintoa ja asettuu itse hautomaan. Pesää ei jätetä hetkeksikään yksin, jotta toiset eläimet eivät pääse vahingoittamaan munia. Kun 35 päivää on kulunut, alkavat poikaset kuoriutua. Ensimmäiseksi munittu kuoriutuu ensimmäisenä ja toisena munittu seuraa perässä. Poikasella kestää 12–48 tuntia kuoriutua kokonaan.[23]
Poikanen on aluksi harmaauntuvainen, pieni ja pehmeä. Kuoriutuessaan se on vielä melko heikko, mutta se kasvaa ja vahvistuu nopeasti. Ensimmäisten elinpäivien ajan emo vahtii poikasia, kun taas uros käy hankkimassa niille ravintoa. Poikasiaan valkopäämerikotka ruokkii muiden lintujen tapaan nokallaan. Ensimmäisten kuuden viikkonsa aikana poikanen kasvaa nopeasti kokoa, ja on pian lähes vanhempiensa kokoinen. Sen untuvapeite kehittyy suliksi, ja nokka ja jalat vahvistuvat. Tässä vaiheessa vanhemmat suojelevat yhä poikasia ulkomaailman vaaroilta, mutta pesän sisällä poikaset itse saattavat käydä kilpailua ja vahvempi poikanen usein jopa tappaa heikomman. Noin 10–13 viikon ikäisenä poikanen on valmis aloittamaan lentämisen. Lentämisessä on vaaransa, ja noin 40 prosenttia valkopäämerikotkista ei selviydy hengissä ensilennostaan: se saattaa joko murskautua maahan tai joutua saalistajan sieppaamaksi. Lennostaan selviytyneille poikasille vanhemmat tarjoavat yhä ravinnon, mutta viisi viikkoa myöhemmin poikaset ovat oppineet saalistamaan ja joutuvat sen jälkeen selviytymään omillaan.[23]
Valkopäämerikotka ei ole varsinaisesti muuttolintu. Höyhenpeite suojaa lintua kylmyyttä vastaan, minkä takia sen ei ole tarpeen muuttaa talveksi lämpimämmille asuinalueille. Osa yksilöistä kuitenkin muuttaa talveksi etelämmäksi, sillä talviaikaan lajin asuinalueilta löytyy heikosti ravintoa, jota etelässä taas on runsaammin. Ei ole kuitenkaan tavatonta, että lintu jää pesimäalueilleen koko talvikaudeksi. Yleensä valkopäämerikotkat muuttavat lähinnä Meksikon rajoille – eivät sen etelämmäs – ja pysyttelevät koko ajan Pohjois-Amerikan mantereella. On myös havaittu, että joskus eteläisen alueen linnut muuttavat kesän kuumimmiksi kuukausiksi hieman pohjoisemmaksi.[27][28]
Valkopäämerikotka muuttaa päiväsaikaan, jolloin se voi käyttää hyväkseen lämpimiä ilmavirtauksia. Muuttaminen voi olla hidastakin, sillä lintu saattaa pysähtyä matkan varrelle viikkojenkin ajaksi. Yleensä syysmuutto on kevätmuuttoa hitaampi. Aikuiset valkopäämerikotkat tapaavat muuttaa parvissa, johon ei nuoria yksilöitä kelpuuteta. Nuoret valkopäämerikotkat muuttavatkin yleensä hieman aikuisia yksilöitä aikaisemmin. Niiden vanhemmat eroavat muuton ajaksi, mutta palaavat yhteen jälleen pesimäkauden koittaessa.[28]
Valkopäämerikotka erosi sisarlajistaan merikotkasta omaksi lajikseen luultavasti viimeistään mioseenikaudella noin 10 miljoonaa vuotta sitten. Fossiililöydöt ovat kuitenkin antaneet olettaa, että merikotkat saattoivat erota valkopäämerikotkista jo oligoseenikaudella noin 25–30 miljoonaa vuotta sitten. Niiden uskotaan eronneen toisistaan pohjoisella Tyynellä valtamerellä, minkä jälkeen valkopäämerikotka levisi itään, Pohjois-Amerikkaan, ja merikotka länteen, Euraasiaan. Tässäkin merikotkasisarlajiparissa toisella lajilla on valkoinen ja toisella ruskea pää. Kummallakin lajilla nokka, jalat ja silmät ovat keltaiset.[29]
_01.jpg)
Kotkat ovat kautta aikain esiintyneet monien kulttuurien legendoissa, uskonnoissa ja taiteessa. Valkopäämerikotka on kuitenkin muita kotkia huomattavasti vähemmän käytetty aihe. Tämä johtuu siitä, että kun kotkat ovat levinneet ympäri maapalloa ja ovat olleet monelle kansalle tuttuja jo pitkään, valkopäämerikotka on keskittynyt vain Pohjois-Amerikkaan ja tullut laajalti tutuiksi vasta eurooppalaisten uudisasukkaiden asutettua uuden mantereen. Perinteisesti valkopäämerikotka on siksi esiintynyt lähinnä vain alkuperäisamerikkalaisissa kulttuureissa ja mytologioissa. Kuitenkaan edes nämä intiaanikansat eivät aina tee eroa sen suhteen, kuvaavatko esimerkiksi myytit nimenomaan valkopäämerikotkaa vai kotkia yleisesti.
Valkopäämerikotkan on usein katsottu symboloivan muun muassa voimaa, rohkeutta, urhoollisuutta, sulokkuutta ja itsenäisyyttä, joita monet aina Yhdysvaltain presidenteistä lähtien ovat ihailleet. Erityisesti vastasyntyneen Yhdysvaltain valtion valtiomiehet ihailivat aikoinaan näitä valkopäämerikotkan ominaisuuksia jopa niin paljon, että valitsivat sen maansa kansallislinnuksi. Linnun ominaisuuksien katsottiin edustavan hienosti juuri itsenäistyneen valtion ihanteita ja olevan siksi täydellinen valinta maan kansallislinnuksi. Nykyään valkopäämerikotka onkin vakiintunut vahvasti kuvaamaan Yhdysvaltoja. Myös toisenlaisia tulkintoja valkopäämerikotkasta on kuitenkin nähty; toiset ovat nähneet valkopäämerikotkan saastaisena lintuna, joka alentuu varastamaan oman ravintonsakin. Kaikkein tunnetuin jälkimmäisistä lienee Benjamin Franklin, joka piti valkopäämerikotkaa halveksittavana ja häpeällisenä lintuna. Valkopäämerikotkan maine raadon- ja jätteensyöjänä on ollut omiaan vahvistamaan sen negatiivista julkisuuskuvaa. Nykyään valkopäämerikotkasta on lisäksi tullut yksi ihmisen luonnolle aiheuttaman vahingon symboleista.[22][30][31]
Useiden alkuperäiskansojen myyteissä kotka oli taivasten valtias ja jumalien sanansaattaja, joka yksin ja ainoana saattoi katsoa aurinkoon sokaistumatta. Esimerkiksi athabaska-intiaaneille kotka oli lintu, joka auttoi nälänhädässä olevia kantamalla näille ruokaa. He kertoivat tarinaa, jonka mukaan eräs prinssi kerran auttoi nälässä olevaa kotkaa ruokkimalla sitä lohella. Kotka maksoi kiitollisuutensa prinssille tuomalla vastapalvelukseksi tälle kalaa, merileijonia ja jopa valaita. Navaho-intiaanien myytti puolestaan kertoi kotkan olevan suuren taistelijan ja soturin Nayenezganin surmaaman hirviön jälkeläinen, jonka taistelija säästi ja muutti kansaansa hyödyttäväksi kotkaksi, jonka sulkia saatettiin käyttää erilaisiin riitteihin ja seremonioihin.[32]
Useat myytit kuvasivat kotkan myönteisesti, mutta päinvastaisiakin tarinoita esiintyi. Esimerkiksi Kwakiutl-kansan legendan mukaan kotkalla oli kerran ollut huono näkö. Se kykeni kuitenkin lentämään korkealle puunlatvoihin ja sieltä tarkkailemaan ympäristöään. Kerran erään kylän päällikkö pyysi sitä vartioimaan kylään saapuvia vieraita kanootteja. Tehdäkseen työnsä paremmin kotka vaihtoi silmiä etanan kanssa, jolla tuolloin oli vielä erinomainen näkö. Vartionsa päätyttyä kotka kuitenkin kieltäytyi vaihtamasta etanan silmiä takaisin ja piti ne itsellään. Toisaalta myytti kuvasi kotkan innokkaana auttajana, mutta myös petollisena eläimenä, johon ei ollut luottamista. Toinen esimerkki kertoo tarinan valkopäämerikotka Owikista, joka eli lähellä Tulare-järveä. Se ryösti miesten vaimoja ja tappoi miehiä. Tarinan sankari on preeriahaukka, jonka vaimon Owik myös vei. Linnut taistelivat keskenään kunnes preeriahaukka lopulta tarttui kiveen ja iski valkopäämerikotkan kuoliaaksi. Legendan mukaan valkopäämerikotkasta valunut veri ja sen aivot värjäsivät Tulare-järven läheisen maan puna-valkoiseksi.[32][33]
Valkopäämerikotka oli aikoinaan monille Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille pyhä lintu, jonka ne uskoivat olevan jumalien sanansaattaja ja jota ne kunnioittivat. Vielä tänäkin päivänä jotkin jäljellä olevista heimoista pitävät lintua rituaaliensa keskeisenä hahmona. Niiden mielestä alkuperäisamerikkalaisilla tulisi olla oikeus käyttää lintuja uskonnollisissa menoissaan huolimatta siitä, että laji on pitkään ollut maassa uhanalainen. He ovat verranneet valkopäämerikotkan sulkien ja muiden ruumiinosien merkitystä kristinuskon Raamattuun ja krusifiksiin. Yhdysvaltain hallitus onkin myöntänyt heimoille luvan käyttää valkopäämerikotkan sulkia ja ruumiinosia hengellisiin ja uskonnollisiin menoihinsa. Lupa koskee kuitenkin vain alkuperäisamerikkalaisia, ja he eivät saa, vanhojen tapojensa mukaisesti, luovuttaa niitä ihmisille, joilla ei ole alkuperäisamerikkalaistaustaa. Saadakseen haltuunsa esimerkiksi valkopäämerikotkan sulkia alkuperäisamerikkalaisenkin täytyy kuulua johonkin Yhdysvaltain hallituksen tunnustamaan heimoon ja silloinkin sulkien saanti voi viedä jopa vuosia.[34][35]
Kotka on ollut suosittu aihe taiteilijoiden keskuudessa. Siitä on muun muassa maalattu tauluja ja valettu patsaita. Ehkä kuuluisimpia kotkapatsaita on Toisen maailmansodan muistoksi rakennettu muistomerkki Washington DC:ssä. Siinä neljä kotkaa kannattelee seppelettä. Kotkaa on käytetty arkkitehtuurissa esimerkiksi pylväiden koristuksena. Lisäksi kotka on ollut erittäin suosittu aihe heraldiikassa: se on kuvattuna esimerkiksi Venäjän ja Meksikon vaakunoissa. Kotka oli myös muinaisen Rooman valtakunnan tunnus.
Valkopäämerikotkaa käytetään useissa Yhdysvaltain virallisissa sineteissä, ja se on ikuistettu joihinkin maan rahoihin. Esimerkiksi Yhdysvaltain suuressa sinetissä, laivaston tunnuksessa ja maan neljännesdollarin kolikon kääntöpuolella esiintyy valkopäämerikotka. Yhdysvalloissa painetaan myös niin sanottuja American Eagle -kolikkoja hopeasta, kullasta ja platinasta. Näissäkin kolikoissa on kuvattuna valkopäämerikotka. Yhdysvaltain ulkopuolella valkopäämerikotka esiintyy esimerkiksi Panaman vaakunassa.[36]
Monet Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat pitivät valkopäämerikotkaa pyhänä lintuna ja kunnioittivat sitä. He uskoivat sen olevan jumalien ja jumalattarien sanansaattaja, joka vei näille ihmisten rukoukset. Valkopäämerikotkien oletettu pyhyys ei kuitenkaan estänyt heitä metsästämästä niitä; valkopäämerikotka oli ihailtu voimansa ja rohkeutensa vuoksi, ja soturin, joka sai linnun kiinni paljain käsin, uskottiin saavan osansa kotkan ihailluista ominaisuuksista. Lisäksi sen sulkia pidettiin suurien tekojen ja sankaruuden symboleina, ja niillä oli myös tärkeä osa intiaanien monissa rituaaleissa. Valkopäämerikotkan luiden uskottiin puolestaan sisältävän parantavia voimia ja sen kynsistä tehtiin suojelevia amuletteja. Vaikka intiaanit metsästivätkin lintua, he eivät kuitenkaan muodostaneet merkittävää uhkaa mantereen valkopäämerikotkakannalle. Heidän väestömääränsä oli pieni ja teknologiansa alkeellista, sillä eurooppalaisten tuloon saakka intiaanit eivät tunteneet lainkaan metalleja. Maanosan valkopäämerikotkakanta pysyikin elinvoimaisena aina eurooppalaisten tuloon saakka.[37]
Ennen eurooppalaisten saapumista Pohjois-Amerikan mantereelle valkopäämerikotkia oli Pohjois-Amerikassa noin puoli miljoonaa yksilöä. Ne olivat levittäytyneet Meksikoa lukuun ottamatta lähes koko mantereelle ja olivat varsin tavallisia näkyjä. Eurooppalaisten uudisasukkaiden tulo ja alueen asuttaminen kuitenkin muuttivat tilanteen toisenlaiseksi; jo 1800-luvun loppuun mennessä valkopäämerikotkien määrä oli kääntynyt jyrkkään laskuun. Tälle kannan katoamiselle oli syynä ilmeisesti ihmisen ja kotkan kilpailu samasta elintilasta ja sen tarjoamasta ruoasta. Ihmiset tunkeutuivat kotkien elinalueille, metsästivät alueen eläimistöä ja kalastivat alueen vesistöistä. He myös tuhosivat luontoa tieltään rakentaessaan rakennuksiaan ja teitään. Näin he tulivat samalla tuhonneeksi valkopäämerikotkan asuinalueita, jolloin kotkille ei jäänyt paljonkaan elintilaa metsästää ja pesiä. Alueille asettuneet karjankasvattajatkaan eivät epäröineet ampua lintuja, joiden he uskoivat käyvän karjansa kimppuun. Mitä suuremmaksi ihmismäärä mantereella kasvoi, sitä pienemmäksi kävi valkopäämerikotkakanta. Kanadassa laji säilyi kuitenkin hieman elinvoimaisempana, sillä maa oli harvemmin asuttu ja sen kotkakanta keskittyi enimmäkseen maan erämaihin.[12]
Vasta 1930-luvulla valkopäämerikotkakannan huono tilanne tuli ihmisten tietoisuuteen, ja toimiin lajin pelastamiseksi ryhdyttiin. Vuonna 1940 säädettiin erityinen säädös kannan suojelemiseksi. Säädös kielsi muun muassa lajin metsästyksen kaikkialla maassa lukuun ottamatta Alaskan osavaltiota. Alaskassa niiden metsästäminen sallittiin, koska sikäläiset kalastajat pelkäsivät linnun olevan uhka osavaltion lohikannalle. Säädös johti pian tuloksiin, ja kanta alkoi hitaasti elpyä. Samaan aikaan kuitenkin erilaisten torjunta-aineiden, kuten DDT:n, käyttö yleistyi. Näitä myrkkyjä levitettiin kasveihin, joista ne valuivat vesistöihin ja varastoituivat kaloihin. Valkopäämerikotkat nauttivat puolestaan näitä kaloja ja saivat näin itsekin osansa torjunta-aineista.[38] Myrkky muun muassa vaikeutti linnun kalsiumin saantia ja sen kautta johti siihen, ettei lintu enää kyennyt munimaan kestäviä munia. Koska munat eivät kestäneet, ei syntynyt uusia poikasia, mikä johti jälleen kannan pienenemiseen. Jotkin tahot ja tutkimukset ovat kuitenkin kiistelleet DDT:n osuudesta valkopäämerikotkakannan kokoon. Niissä on todettu, että munien kuorien ohenemiseen ovat voineet vaikuttaa esimerkiksi muut ympäristön häiriötekijät kuten öljy, lyijy, sairaudet tai ihminen. DDT:n käyttö kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1972. Sen käyttö on kielletty myös Kanadassa.[12][39]
1960-luvulla useat Yhdysvaltain osavaltiot listasivat valkopäämerikotkan erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Virallisesti laji julistettiin uhanalaiseksi kaikkialla Yhdysvalloissa vuonna 1967. Uhanalaisten lajien suojelusäädös säädettiin kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1973. Lisäksi Yhdysvaltain hallitus ja muutamat yritykset pyrkivät lisäämään ihmisten tietoisuutta valkopäämerikotkasta ja sen suojelusta. Kanadassakin säädettiin Yhdysvaltain tapaan lakeja, joiden oli tarkoitus turvata valkopäämerikotkakannan säilyminen. Toimet johtivat haluttuun tulokseen, ja valkopäämerikotkakanta lähti jälleen nousuun. Vuonna 1995 valkopäämerikotkan uhanalaisuusluokitus laskettiin ”vaarantuneeseen”. Nykyään laji on jo elinvoimainen; valkopäämerikotkien määräksi on arvioitu noin 70 000 yksilöä. Suurin osa kannasta elää Yhdysvaltain Alaskassa.[12][40]
Valkopäämerikotka on myös Yhdysvaltain kansallislintu. Tähän asemaan se valittiin jo vuonna 1782. Benjamin Franklin, yksi Yhdysvaltain vallankumouksen johtajista, olisi halunnut maan kansallislinnuksi kalkkunan, sillä hänen mielestään valkopäämerikotka oli lintu, jolla ei ollut moraalia ja joka oli opportunisti. Hän viittasi tällä siihen, että usein valkopäämerikotka varastaa toisen linnun metsästämän saaliin, eikä itse joudu näkemään vaivaa saaliin eteen. Kalkkuna oli Franklinistä paljon kunnioitettavampi lintu. John Adams ja Thomas Jefferson, itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajat ja Yhdysvaltain tulevat presidentit, olivat kuitenkin valkopäämerikotkan kannalla. Heidän mielestään lintu edusti vapautta ja rohkeutta. Yhdysvaltain kongressi julisti linnun maan kansallislinnuksi 20. kesäkuuta vuonna 1782. Valkopäämerikotka on siitä lähtien esiintynyt monissa Yhdysvaltain sineteissä ja valuutoissa.[22]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
