Oksidatiivinen stressi
From Wikipedia, the free encyclopedia
Oksidatiivinen stressi on tila, jossa elimistön vapaiden radikaalien ja antioksidanttien suhde on epätasapainossa[1]. Ympäristön normaali taustasäteily hajottaa vesimolekyylejä hydroksyyliradikaaleiksi ja elimistön metabolia tuottaa happiradikaaleja[2]. Vapaat radikaalit aiheuttavat DNA-vaurioita ja siten altistavat erilaisille syöville.
Vapaat radikaalit ovat elimistössä muodostuvia happi- tai typpiatomeja tai -molekyylejä, jotka ovat äärimmäisen reaktioherkkiä, koska niillä on pariton elektronimäärä uloimmalla elektronikuorellaan. Antioksidantit ovat aineita, jotka viivyttävät, estävät tai poistavat vapaiden radikaalien aiheuttamia vaurioita[1].
Myös rasvojen hapettuminen eli peroksidaatio johtuu osin vapaista radikaaleista[2]. Rasvakudoksen solut hapettuvat herkemmin silloin, kun ravinto sisältää tyydyttymättömiä rasvoja[3].
Oksidatiivisessa stressissä tasapaino on kääntynyt liiaksi hapettavien olosuhteiden puolelle joko hapettavien tekijöiden ollessa liian voimakkaita tai pelkistävien tekijöiden eli elimistön antioksidatiivisten järjestelmien toimiessa vajavaisesti. Vapaiden radikaalien hapettavat vaikutukset ovat osa elimistön normaalia toimintaa, mutta altistavat liiallisina määrinä muun muassa syövälle ja sepelvaltimotaudille sekä vanhentavat elimistöä[4].
Solun aineenvaihdunnassa syntyy vapaita radikaaleja sekä hallitusti että hallitsemattomasti. Hallitsemattomat radikaalireaktiot aiheuttavat proteiinien rakennemuutoksia, proteiinien hajoamista eli proteolyysiä, immuunijärjestelmän aktivoitumista, lipidien hapettumista ja DNA:n vaurioitumista. Solun puolustusjärjestelmään kuuluvat antioksidanttiyhdisteet ja -entsyymit sekä DNA-korjausentsyymi pyrkivät estämään ja korjaamaan edellä mainittuja vaurioita. Solukalvo toimii hapetus-pelkistys-tasapainoperiaatteella, ja solu tuottaa tasapainotilassa radikaaleja ennen kaikkea solun vuorovaikutusten välittämiseen[5].