Maolaisuus[1] eli Mao Zedongin ajattelu (kiinaksi: 毛泽东思想, pinyin: Máo Zédōng sīxiǎng[2]) on kiinalaisen Mao Zedongin (1893–1976) ajatuksiin perustuva ideologia ja liike.[1] Maon poliittisten oppien alkuperä on marxismi-leninismissä. Myös kiinalainen nationalismi vaikutti Maoon jo nuorella iällä, ja imperialismin vastustamisella on hänen opeissaan keskeinen rooli. Neuvostoliiton keskusjohtoisen järjestelmän sijaan maolaisuus painottaa kansanjoukkojen kollektiivista tahtoa ja kykyä ja on luonteeltaan anti-intellektuellista. Sosialismiin siirrytään vallankumouksen kautta, mutta väkivaltainen luokkataistelu älymystön muodostamaa eliittiä vastaan jatkuu vielä tämän jälkeenkin.
Kansainvälinen maolainen liike syntyi 1960-luvulla sen jälkeen, kun Kiinan kansantasavalta Maon johdolla toi julki erimielisyytensä Neuvostoliiton johdon kanssa. Mao arvosteli neuvostoliittolaista sosialismia jo Josif Stalinin eläessä, mutta kiistat kärjistyivät Nikita Hruštšovin noustua johtoon. Mao piti esimerkiksi Hruštšovin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) 20. edustajakokouksessa 1956 esittämää Stalin-kritiikkiä ”yksipuolisena ja parjaavana” ja syytti puoluetta revisionismista. Maolaiset ovatkin kutsuneet itseään anti-revisionisteiksi korostaen aatteensa oikeaoppisuutta. Sanaa maolaisuus käyttivät varsinkin aiemmin lähinnä näiden vastustajat, mutta suhtautuminen siihen on nykyään lieventynyt ja monet anti-revisionistit kutsuvat itseään avoimesti maolaisiksi.
.jpg)
Kiinan valtion virallisen verkkoportaalin mukaan Mao Zedongin ajattelu on ”tieteellinen aatejärjestelmä, jonka kehitti joukko Mao Zedongin edustamia Kiinan kansantasavallan varhaisia vallankumousjohtajia. Marxismi-leninismin periaatteille perustuvassa järjestelmässä yhdistyvät rikkaat ja ainutlaatuiset kokemukset, joita Kiina on saanut pitkään harjoittamansa vallankumouksen ja rakennustyön kautta.” Sivuston mukaan Mao Zedongin ajattelun tärkeimmät kohdat ovat:[3]
- Kansan sota. Puolueen aseellinen siipi ei saa olla kansanjoukoista erillinen. Vallankumous on mahdollinen vain, kun kansan tarpeet ja vaatimukset huomioidaan.
- Uusi demokratia. Sosialismiin siirtyminen on mahdollista vasta, kun aineelliset olot (elintaso) ovat riittävän kehittyneet. Taantumuksellinen porvaristo ei kuitenkaan kykene aikaansaamaan kehitystä.
- Ristiriidat ovat yhteiskunnan tärkein ominaisuus. Tärkeimpiä ristiriitoja ovat kansanjoukkojen sisäiset jakolinjat sekä työtätekevän kansan ja sen vihollisten välinen jako. Erilaiset ristiriidat on ratkaistava erilaisin tavoin.
- Kolmen maailman teoria. Kylmän sodan aikana valtiot jakautuivat kolmeen ryhmään: 1) aggressiivista imperialismia edustavat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto; 2) Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olevat imperialistiset valtiot; 3) ei-imperialistiset valtiot. Ensimmäinen ja toinen maailma hyväksikäyttävät kolmatta maailmaa, josta riistetyllä omaisuudella ne lahjovat oman työväestönsä tottelevaiseksi. Siksi vallankumous alkaa todennäköisimmin juuri kolmannessa maailmassa, jonka kansalla ei ole mitään menetettävää. Vallankumous voi levitä muihin maihin, joten se heikentää imperialismia.
Encyclopædia Britannican mukaan erityisesti vallankumousopeilla on maolaisuudessa suuri merkitys. Niitä ovat menestyksekkäästi käyttäneet hyväksi myös muut kuin kiinalaiset ja marxilais-leninistiset ryhmät. Maolaisuus on luonteeltaan anti-intellektuellia ja panee toivonsa kansanjoukkojen kollektiiviseen osaamiseen ja tahtoon.[2] Älymystön eliitti syrjäytetään väkivaltaisella luokkataistelulla, joka Maon mukaan jatkuu koko sosialistisen vaiheen ajan ennen lopullista siirtymää kommunismiin.[4]
Tausta ja nuoruus (1915–1927)
- Katso myös: Mao Zedongin elämäkerta
Mao Zedongin (1893–1976) omintakeinen poliittinen ajattelu kehittyi vaiheittain, ja sen synty tulee nähdä 1900-luvun alun Kiinan kontekstissa. Maa oli sisäisesti jakautunut ja siirtomaavaltojen miehittämä.[2] Yhteiskunta oli epätasa-arvoinen ja maalaisköyhälistön asema huono.[5] Väkivaltaiset levottomuudet ja kapinat olivat yleisiä, ja rikollisten julkinen nöyryyttäminen ja teloittaminen olivat tavanomaisia käytäntöjä.[6] Peräti kymmenesosa kiinalaisista oli työttömiä, eli köyhyydessä ja suhtautui vihamielisesti maanomistajaluokkaan, johon Maonkin perhe kuului.[7] Jopa rauhan ja hyvien satojen aikoina miljoonia ihmisiä kuoli nälkään vuosittain.[8] Kiinalaisen älymystön keskuudessa kehittyi vuodesta 1915 alkaen radikaali liike, joka hylkäsi länsimaisen liberalismin ihanteet ja pani toivonsa marxilaisuuteen ja leninismiin.[9]
Mao oli luonteeltaan opportunistinen ja suhtautui varauksellisesti ylenmääräiseen teoretisointiin.[2] Jo varhain hänen ajatteluaan leimasi voimakas länsimaiden ja imperialismin vastaisuus.[2] Marxismi-leninismiin hän alkoi tuntea vetoa 1910-luvun viimeisinä vuosina,[10][2] ja vuonna 1919 hänen ajattelunsa radikalisoitui voimakkaasti.[11] Marxilaisuuden lisäksi Mao sai vaikutteita klassisesta liberalismista, anarkismista ja feminismistä.[12] Alkuvuodesta 1921 hän vakuuttui lopullisesti siitä, että myös kiinalainen yhteiskunta tulisi rakentaa kommunismin oppien mukaisesti.[10] Nuoruudessaan Mao jakoi kiinalaisälymystön perinteisen käsityksen, jonka mukaan työläiset ja pienviljelijät olivat tietämättömiä ja likaisia. Kommunistiksi ryhdyttyään Maon mielikuva työväestöstä muuttui myönteisemmäksi.[10] Mao suhtautui kuitenkin edelleen ylenkatseella maalaisiin ja yhtyi Karl Marxin kantaan, jonka mukaan vallankumouksen tulee tapahtua kaupunkien työväestön johdolla.[10][2] Vasta kesän 1925 mielenosoitukset Shaoshanissa vakuuttivat Maon maalaisköyhälistössä piilevästä poliittisesta mahdista. Myöhemmällä urallaan hän tukeutuikin politiikassaan juuri maaseutuun ja alkoi pitää sitä Kiinan uudestisyntymän alkulähteenä.[10]
Kiinan sisällissota (1927–1949)
- Katso myös: Kiinan sisällissota
Kiinan kommunistisen puolueen (KKP) tärkein kilpailija oli Kiinan kansallispuolue Kuomintang. Vihollisuuksista huolimatta puolueilla oli monia yhtäläisyyksiä. Molemmat tavoittelivat Kiinan sisäistä yhtenäisyyttä ja modernisaatiota sekä kansainvälistä kunnianpalautusta. Kummankin ideologiaan kuului poliittinen ja taloudellinen keskusjohtoisuus sekä leninismistä omaksutut puoluevaltio ja demokraattinen sentralismi. Kommunistien keinovalikoima oli kuitenkin selvästi Kuomintangia raaempi. Siinä missä Kuomintang kannatti demokratiaa, nationalismia ja sosialismia, oli KKP:n lopullinen tavoite kommunistinen yhteiskunta sekä kulttuurielämän ja tieteen poliittinen kontrolli.[13]
”Poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta” kuuluu Maon tunnetuimpiin lausahduksiin. Ajatukseen todennäköisesti vaikuttivat hänen kokemuksensa nuorena Sun Yat-senin armeijan sotilaana.[9] Kiinan sisällissodan alussa Mao toivoi satojen miljoonien aseistamattomien maalaisten yht’aikaisen kansannousun johtavan nopeaan vallankumoukseen. Todellisuudessa vallankumouksen ydinjoukoksi muotoutui kommunistisen puolueen aseellinen siipi, Kiinan puna-armeija eli myöhempi Kansan vapautusarmeija. Se hyötyi suuresti Kiinan maalaisväestön hiljaisesta sympatiasta, mikä mahdollisti pitkittyneen kulutussodan kaupunkeihin tukeutunutta Kuomintangia vastaan.[14]
Pitkän marssin (1934–1935) myötä Mao nousi Kiinan kommunistisen puolueen tosiasialliseksi johtajaksi. Hän asettui Yan’aniin, missä hänellä oli pitkästä aikaa mahdollisuus paneutua poliittiseen opiskeluun ja kirjoittamiseen. Vuosina 1936–1940 Mao kirjoitti monet merkittävimmistä politiikan tutkielmistaan. Hän luki neuvostoliittolaista filosofiaa ja kehitti oman näkemyksensä dialektiikasta.[15]
Monissa teksteissään Mao käsitteli sissi- ja vallankumoussodan teoriaa. Kiinan–Japanin sodan alkuvuosina Mao oli valmis Kuomintangia kohtaan tehtyihin myönnytyksiin, ja suosi ajatusta pitkästä, yhdistyneen rintaman käymästä kulutussodasta. Sodan jälkeen Kiina tuli jälleenrakentaa KKP:n ja Kuomintangin yhteistyössä. Talvesta 1939–1940 alkaen kommunistien tulevaisuudennäkymät olivat kohentuneet ja Mao omaksui puhdasoppisemman linjan, jonka mukaan jälleenrakennuksesta vastaisi kommunistien johtama ”useiden puolueiden diktatuuri”. Mao katsoi, että Kiinan kamppailu Japania vastaan oli osa maailmanlaajuista vallankumousta, jossa työtätekevä väestö taisteli Ison-Britannian, Saksan ja Japanin harjoittamaa imperialismia vastaan. Kaukaisemmassa tulevaisuudessa tulisi kuitenkin aika kommunistien yksinvallalle ja sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen perustamiselle.[15]
Lokakuussa 1938 Mao esitteli ensimmäistä kertaa ajatuksen ”kiinalaistetusta” marxilaisuudesta, joka sopeutuisi paitsi Kiinan yhteiskunnallisiin oloihin myös Kiinan kulttuurin ominaispiirteisiin. Eräänä tarkoituksena oli vähentää Kiinan riippuvuutta Neuvostoliiton avusta ja heikentää Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Kiinan sisäisiin asioihin.[15] ”Kiinalainen kommunismi” ja ”marxilaisuuden kiinalaistaminen” merkittiin puolueohjelmaan 1945. Käytännössä tämä tarkoitti maolaisuuden virallistamista.[16]
Kansantasavallan vuodet (1949–1976)
- Katso myös: Kiinan kansantasavallan historia
Lokakuussa 1949 Mao julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi, ja hänet nimitettiin valtionpäämieheksi.[17] Alkuun maata johdettiin neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden avulla.[18] Mao ja Liu Shaoqi päättivät, että sosialismiin siirtyminen alkaisi kaupungeista. Maatalous kollektivisoitaisiin vasta, kun kotimainen teollisuus kykenisi tuottamaan tähän tarvittavat koneet.[19] Seuraavina vuosina Mao vähitellen hylkäsi Neuvostoliitosta omaksutun ajatuksen, jonka mukaan teollistumisen tulisi edeltää sosialismiin siirtymistä.[19] Neuvostoliiton äärimmäisen keskitettyyn talousjärjestelmään Mao suhtautui epäilevästi.[20]
Vuodesta 1957 alkaen Mao,[21] joka sisällissodan vuosina oli kuulunut KKP:n stalinistisiipeen,[22] alkoi enenevässä määrin irtautua neuvostojohtaja Josif Stalinin esimerkistä. Kansantasavallan alkuvuosien neuvostotyylinen hallinto korvautui ”vallankumousidealismilla”.[21] Yhteistoimintatilojen saavutuksista vakuuttuneena Mao pani uskonsa tavallisten kiinalaisten ja erityisesti maaseudun väestöön, jota alettiin mobilisoida erilaisiin massakampanjoihin. Niissä kiinalaisia kannustettiin ponnistelemaan vallankumouksellisten tavoitteiden eteen puutteellisista aineellisista resursseista välittämättä.[19] Suuren harppauksen (1958–1960) jälkeisinä vuosina Mao alkoi enenevässä määrin korostaa jatkuvan luokkataistelun merkitystä.[23][24] Hän oli huolestunut uuden byrokraattien ja puoluekaaderien eliitin synnystä ja ehdotti ratkaisuksi kansanjoukkojen kollektiivista tahtoa ja päätöksentekoa, jotka korvaisivat perinteisen taloustieteen ja johtamistaidon. Moniin Maon joukkokampanjoihin liittyi poliittista väkivaltaa, eivätkä ne kyenneet luomaan vakaata talouskasvua.[2] Maon kauden lopulla suurin osa Kiinassa käydystä poliittisesta keskustelusta taantui erilaisten ulkoa opeteltujen iskulauseiden ja kliseiden toisteluksi. Erityisen suuri merkitys oli Pienellä punaisella kirjalla, johon oli koottu yksinkertaistettuja otteita Maon teksteistä.[16]
Vuoden 1954 perustuslaissa mainittiin toistuvasti sekä ”suuri johtaja puhemies Mao Zedong” että ”Mao Zedongin ajattelu”. Vuonna 1975 viittaukset suureen johtajaan poistettiin ja Mao Zedongin ajattelu korvattiin ”marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajattelulla”.[25]
Maon kuoltua (1976–)
Maon kuollessa suurin osa kiinalaisista oli jo menettänyt uskonsa kommunismiin ja maolaisuuteen. Kiinan uusi johto oli aiempaa maltillisempi mutta vältti Maon ylenmääräistä arvostelua.[26] Maon kuolemaa seuranneen valtataistelun voittajaksi nousi Hua Guofeng, joka esiintyi Maon aateperinnön suojelijana. Vuonna 1977 ilmestynyt Maon Koottujen teosten V osa sementoi Huan aseman Maon ajattelun virallisena tulkitsijana.[16]
Deng Xiaoping syrjäytti Huan 1980-luvun alussa ja aloitti maolaisten rakenteiden purkamisen. Mao Zedongin ajattelua ei enää nähty yksittäisen henkilön luomuksena vaan Kiinan vallankumousjohtajien kollektiivisen viisauden kiteytymänä.[16] Koulutusta ja ammattimaista johtajuutta alettiin painottaa jälleen, eikä maolaisuudella nykyään ole Kiinassa kuin historiallista merkitystä.[2] Kiinan nykyinen perustuslaki mainitsee silti edelleen Mao Zedongin ajattelun yhdessä ”Deng Xiaopingin teorian” sekä ”Xi Jinpingin ajattelun” kanssa.[27]
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Maolaisuus sai kannatusta erityisesti monissa Aasian kommunistisissa puolueissa. Euroopassa maolaiset jäivät vähemmistöön, joskin vasemmistoradikaalien liikehdinnässä maolaisuus oli monissa länsimaissa vahvassa asemassa. Kiinan ainoa valtiollinen liittolainen Euroopassa oli Albania. Enver Hoxhan johtama sulkeutunut valtio kuitenkin riitaantui Kiinan kommunistinen puolueen kanssa Maon kuoltua (1976) ja hoxhalaisuus itsenäisenä liikkeenä syntyi. Maon kuoleman jälkeen 1976 Neljän kopla pyrki jatkamaan edeltäjänsä linjalla, mutta ryhmä pidätettiin ja valtaan nousi Hua Guofeng ja Deng Xiaoping. Kiinan kommunistinen puolue alkoi siirtyä pois Maon linjoilta ja maassa aloitettiin talousuudistukset. Maa siirtyi myös ideologisesti pois Maon opeista, vaikka virallisesti aatteellista jatkuvuutta Maon ajatteluun korostetaan nykyäänkin.
Kansainvälisesti maolaisuus joutui hajaannustilaan Maon kuoleman ja Dengin uudistusten myötä. Hajaannus alkoi hälvetä 1980-luvulla, kun osa maolaisista puolueista tuomitsi Dengin näkemykset revisionistisina. Maolaisuuden elpymisessä oleellisinta roolia esitti Perun kommunistinen puolue, joka tuomitsi niin Neuvostoliiton kuin Kiinankin nykyjohtajat pettureiksi ja aloitti Maon oppeja noudattaen vallankumouksellisen kansansodan hallitusta vastaan 1980.
Tunnetuimpia nykyajan maolaisia puolueita ovat Filippiinien kommunistinen puolue, Intian kommunistinen puolue (maolainen), Perun kommunistinen puolue (Loistava polku) ja Nepalin kommunistinen puolue (maolainen), jotka kaikki ovat mukana sotilaallisessa toiminnassa. Useat maolaiset puolueet ovat kiellettyjä kotimaissaan.
- Pääartikkeli: Marxilais-leniniläiset ryhmät
Maolaisuus herätti kiinnostusta 1960-luvulla Suomessakin. Maolaisuuteen kallistuneita opintopiirejä alettiin perustaa syksystä 1967 lähtien, aluksi Helsinkiin.[28] Toimintaa oli erityisesti yliopistokaupungeissa. Vuonna 1973 perustettiin maanlaajuiseksi organisaatioksi Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR, 1973–1979).[29] Maolaisjärjestöt julkaisivat lehtiä Punakaarti (1969–1975) ja Lokakuu (1972–1978).[30][31][32]
Parhaimmillaan maolaisten toiminnassa oli mukana noin 100–200 ihmistä. Toimintaa leimasi suhde Suomen kommunistisen puolueen (SKP) oppositioon eli taistolaisiin, joilla oli 1970-luvulla hallitseva asema laitavasemmistolaisen nuorison keskuudessa. SKP tuomitsi maolaiset lahkolaisina ja pyrki eristämään MLR:n. Varsinkin maolaisten Neuvostoliitto-kritiikki oli liikaa NKP:n johtoaseman tunnustaneille oikeaoppisille kommunisteille.[33]
Jouko Aaltosen dokumenttielokuva Pieni punainen (2020) käsittelee Suomen maolaista liikettä.
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
