Maastopyöräily on polkupyöräilyä vaihtelevassa maastossa kuten poluilla, ulkoilureiteillä tai pyöräilykeskuksissa. Maastopyöräilyä varten suunniteltujen maastopyörien ajo-ominaisuudet mahdollistavat monenlaisessa maastossa ajamisen. Maastopyöräilyn kansainvälistä kilpailutoimintaa hallinnoi Kansainvälinen pyöräilyliitto UCI, joka järjestää vuosittain maastopyöräilyn maailmanmestaruuskilpailut. Maastopyöräily on kuulunut olympialaisten ohjelmaan vuodesta 1996 alkaen.
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Maastopyörän ominaisuuksiin kuuluu tukevampi runkorakenne, ilmatilavuudeltaan isommat nappularenkaat, tehokkaammat jarrut, leveä ohjaustanko sekä ajoasento, joka mahdollistaa pyörän vaivattomamman käsittelyn.
Etujousitetuissa maastopyörissä on runkomallina useimmiten perinteinen polkupyörien kaksoiskolmiomallinen runko. Täysjousitetuissa pyörissä takahaarukka on yhdistetty linkustoon ja iskunvaimentimeen, jotka mahdollistavat takapyörän jouston. Suosituin maastopyörien runkojen ja osien valmistusmateriaali on alumiini keveytensä vuoksi, mutta myös teräksisiä sekä titaaniseosteisia runkoja ja osia valmistetaan. Keskihintaisissa ja kalleimmissa pyörissä käytetään myös hiilikuitua, joka on alumiiniakin kevyempää.
Maastopyörissä oli alun perin halkaisijaltaan pienemmät, 26-tuumaiset (vannehalkaisija 559 mm) pyörät. 26-tuumaisten pyörien rinnalle yleistyi ensin 2000-luvun loppupuolella 29-tuumaiset maastopyörät (29er, vannekoko sama kuin 28" maantiepyörissä, 622 mm). 29 tuuman renkailla varustettu maastopyörä ei ollut aivan yhtä ketterä kuin pienempirenkainen, mutta sen suurempi rengaskoko rullaa paremmin, tarjoa paremman pidon ja ylittää pienet esteet helpommin. Myöhemmin 2010-luvulla tulivat markkinoille välikokoiset 27,5-tuumaiset maastopyörät (650b, vanne 584 mm), joissa on pyritty isomman 29er-rengaskoon tuomien etujen ja pienimmän 26 tuuman rengaskoon näppärän käsiteltävyyden väliseen kompromissiin. Rengaskoko on yleistynyt varsinkin keskipitkällä (~ 120–160 mm) joustomatkalla varustetuissa pyörissä.[1]
Jäykkäperäinen pyörä sopii aloittelijoille, toisaalta täysjoustopyörällä on helpompi ajaa vaativassa maastossa.[2]
Varhaisia maastopyörämalleja näyttelyssä Yhdysvalloissa.Dual slalom-kilpailijoita Kaliforniassa vuonna 1988.
Jo 1900-luvun alun Ranskassa syntyivät cyclocross-kilpailut, jotka sisältivät maastoajoa. Kilpailuissa käytettiin kuitenkin samoja kapearenkaisia kilpapyöriä kuin maantiekilpailuissa, joten pyörää joutui usein kantamaan ja taluttamaan. Cyclocross on edelleen suosittua etenkin Belgiassa ja Hollannissa.
Nykymuotoisen maastopyöräilyn katsotaan syntyneen 1970-luvun alussa Marinin piirikunnassa, Kaliforniassa, kun joukko nuoria alkoi ajaa kilpaa alas polkupyörällä Mount Tamalpais -vuoren rinteitä. Heidän pyörikseen valikoituivat etenkin vanhat, mutta kestäväksi tehdyt paksurenkaiset Schwinn-merkkiset polkupyörät, jotka oli tehty aikoinaan moottoripyörien korvikkeiksi. Pyöristä riisuttiin monet lisävarusteet kuten lokasuojat ja tarakat, jotka eivät kestäneet kovaa alamäkiajoa. Pyöristä käytetiin nimitystä "klunker", joka oli viittaus pyöristä aiheutuvaan voimakkaaseen kolinaan alamäkeen ajettaessa. Pyörät saattoivat painaa yli 20 kiloa ja usein niissä oli vain yksi vaihde, mutta sen ei koettu olevan este, sillä näillä pyörillä ajettiin pääasiassa alamäkeen ja ylös päästiin taluttamalla tai lava-auton kyydillä. Monet kilpailuhenkiset harrastajat alkoivat kuitenkin lisäämään pyöriin tehokkaita rumpujarruja sekä ratasvaihteistoja pärjätäkseen paremmin kilpailussa.[3]
1970-luvun lopulla lajin aktiiviset harrastajat, kuten Joe Breeze, Gary Fisher, Charlie Cunningham, Keith Bontrager ja Tom Ritchey alkoivat kehittää monipuolisemmin maastoon sopivia, vieläkin kestävämpiä pyörämalleja, joilla pystyttiin ajamaan paremmin pyöräkilpailuja Kalifornian kukkuloilla.[4]
Maastopyöräily kaupallistui 1980-luvulla, ja 1990-luvulle saavuttaessa oli Suomessakin saavutettu eräänlainen buumi maastopyörissä. 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa oli maastopyörien jousitustekniikka kehittynyt jo niin pitkälle, että voitiin puhua jo varsinaisesta edusta verrattuna täysjäykkiin maastopyöriin. 2000-luvulla maastopyöräilyssä on tapahtunut erilaistumisen, kun maastopyöräilyyn kehitetään jatkuvasti uusia tyylisuuntauksia.
Kansainvälinen pyöräilyunioni UCI (ransk.Union Cycliste Internationale) tunnusti maastopyöräilyn alajaoksekseen verrattain myöhään, 1990-luvun alussa, vaikka maastopyörillä oli ajeltu kilpaa Yhdysvalloissa ja Keski-Euroopassa jo kymmenisen vuotta. Ensimmäiset maailmanmestaruuskisat pidettiin Coloradossa vuonna 1990. Maastoajo otettiin olympiakisojen lajivalikoimaan Atlantan olympialaisiin 1996, alamäkiajo odottelee yhä olympiakelpoisuuttaan.
Maastopyöräilijöitä cross country -kilpailussaCross country -kilpailijoita lähtöviivallaMaastopyöräsuunnistajan pyörässä on ohjaustankoon kiinnitetty kartta
Maastoajo (engl.Cross Country, XC tai XCO) on perinteisin maastopyöräilyn alalajeista. Yleinen kilpailuformaatti on cross country olympic (XCO), eli maastopyöräilyn olympiamatka, jonka nimitys tulee siitä, että laji on ollut olympialaisissa mukana vuodesta 1996 alkaen. Kilpailussa ajetaan n. 4-5 km:n pituista rataa siten, että kilpailun kokonaiskestoksi muodostuu Elite-sarjoissa n. 1,5 tuntia. Ikäkausisarjoissa kilpailut ovat lyhyempiä. Radat sisältävät paljon nousua ja niissä on myös vaativia laskuja ja teknisiä osuuksia. Kansainvälisellä tasolla XCO-kilpailussa menestymiseen vaaditaan kovan kunnon lisäksi myös huikeaa ajotaitoa. Suomessa on muutamia kiinteästi merkittyjä ja rakennettuja XCO-ratoja (mm. Vantaa, Lieto, Kokkola ja Valkeakoski). Kilpailijat lähtevät matkaan samanaikaisesti yhteislähdössä ja yleensä niin, että kovatasoisimmat kilpailijat ovat paalupaikalla. Yleensä kilpailuissa reitin varrella on myös varikko, jossa kilpailija voi huollattaa pyöräänsä esimerkiksi rengasrikon sattuessa. Lajiin tarkoitetut pyörät ovat mahdollisimman kevyitä ja sisältävät jousituksen edessä, sekä yleistyvissä määrin myös takana. Kilpailijoiden käyttämät ajovarusteet ovat usein mahdollisimman kevyitä ja samankaltaisia kuin maantiepyöräilyssä käytettävät kypärät, ajopaidat ja housut.
Maastoajon lyhyt rata (engl. Cross Country Short Track, XCC) on kilpailuformaatti, jossa ajetaan yhteislähdöllä perinteistä XCO-rataa selkeästi lyhyempää rataa. Kilpailun kesto aikuisten sarjoissa on usein 20 minuuttia + 1 kierros. XCC kilpailuun lähdetään yhteislähdöllä. Rata tulisi olla rakennettu niin että siinä on halutessa ja kykyjen riittäessä helppo tehdä ohituksia. XCC on nykyisin myös osa XCO-maailmancup sarjaa. XCC-lähdöt ajetaan maailmancupissa XCO-kisaa edeltävänä päivänä ja sen tulosten perusteella määritellään lähtöpaikat XCO-kilpailuun. XCC on myös erittäin yleisöystävällinen laji. Lyhyessä kilpailussa tapahtuu paljon. Lyhyempi kilpailumatka myös suosii hieman erilaisia ajajatyyppejä kuin pidemmät kilpailumatkat
Maastoeräajo (engl.Cross country eliminator, XCE) on maastopyöräilyn sprinttimatka. Neljän ajajan eriin lähdetään yhteislähdöllä. Erissä ajetaan yksi kierros n. 1 km:n pituista rataa. Erän kesto on kahden minuutin luokkaa. Kilpailussa ajetaan alkuerät, välierät ja finaali, johon selviää kilpailun neljä parasta ajajaa. XCE-on mielenkiintoinen, sähäkkä ja yleisöystävällinen laji.
Maraton (engl.Cross country marathon, XCM) tarkoittaa yhteislähdöllisiä maastopyöräilykilpailuja, joissa matkan pituus on yli 40 kilometriä. UCI:n arvokilpailuissa maraton on pituudeltaan 60–160 km. Maraton on Suomessa kaikkein suosituin kilpailumuoto. Suomessa myös järjestetään eniten juuri maratonkilpailuja / -tapahtumia. Suomen maratontapahtumissa matkat ovat yleensä välillä 60–95 km ja kilpailu koostuu 1–3 kierroksesta, riippuen kilpailukierroksen pituudesta. Kaikissa tapahtumissa voi myös ajaa lyhyemmän matkan. Esim. puolimaratonin, jossa ajomatka on puolet varsinaisesta maratonmatkasta. Avoimissa maratontapahtumissa varsinainen kilpailu on vain pieni osa kokonaisuutta. Tapahtumat ovat samalla myös suuria ulkoilu ja kuntoilutapahtumia. Valtaosa osallistujista on itseään vastaan kilpailevista pyöräilyn harrastajista, joille pyöräilystä nauttiminen on pääasia. Suosituimmissa tapahtumissa osallistujia on suomessakin useita satoja.
Maastopyöräsuunnistus (MTBO) yhdistää maastopyöräilyn ja suunnistuksen. Suunnistusreittiä suunniteltaessa pitää valita maasto siten, että alueella on kattava, useita reittivaihtoehtoja sisältävä polku- tai metsäautotieverkosto. Pyöräsuunnistuskartoissa käytetään suuremman ajonopeuden takia yleensä tavallista suunnistuskarttaa karkeampaa mittakaavaa.
Alamäkiajossa (engl.Downhill, DH) ajetaan yksitellen kelloa vastaan rata, joka kulkee nimensä mukaisesti alamäkeen. Yksi lasku kestää yhdestä kymmeneen minuuttia, ja rata on ajoteknisesti haastava, sisältäen eri kaltevuuksia, kivikkoa, juurakkoa, kuivaa ja märkää maastoa, hyppyreitä ja pudotuksia. Alamäkipyörä on teknisesti ehkä kaikkein edistyksellisin polkupyörä, vaatimuksena nykyään muun muassa noin 20 senttiä joustoa molemmille pyörille, kestävä rakenne ja kuitenkin alle 20 kilogramman paino. Alamäkiajoa voisi verrata alppihiihdon syöksylaskun ja motocrossin sekoitukseksi. Suomea on edustanut alamäkiajon maailmancupin kärjessä Matti Lehikoinen, toinen jo uransa lopettanut huippunimi on Suomen kaikkien aikojen menestynein pyöräilijä, Katja Repo.
Enduro sisältää elementtejä DH-kilpailuista, mutta endurokilpailut ovat paljon pitempiä, joskus ne kestävät koko päivän. Endurokilpailu jaetaan erikoiskokeisiin. Siirtymät erikoiskokeiden välillä suoritetaan osittain hissillä, osittain lihasvoimin. Suomalaisessa maastopyöräendurossa on sovellettu moottoripyöräenduron kilpailutraditioita. Enduro on voimakkaassa kasvussa myös kansainvälisesti, jonka myötä Suomessakin endurokisojen kellotettavat erikoiskokeet ovat muokkautuneet kohti alamäkiajon tyyppisiä ratoja.[6]
Dual Slalom, 4 Cross ja Mountaincross ovat lajeja, jotka periytyvät alamäkiajosta mutta joissa ajetaan useita kilpailuja kerrallaan (usein pudotuspelinä) lyhyellä radalla ja hieman helpommilla (motocross-tyylisillä) radoilla, mikä tuo näyttävyyttä katsojille. Pyörät ovat kevennettyjä versioita alamäkipyöristä. Niissä on usein jousitus vain etuhaarukassa, ja ne muistuttavat paljolti etäisiä serkkujaan, 20-tuumaisilla renkailla varustettuja BMX-pyöriä. Fyysinen kontakti on näissä lajeissa usein sallittua. Ratoja on useantyyppisiä, esimerkiksi hiekkaratoja ja metsäratoja.
Polkupyörätrial on polkupyörillä ajettava versio moottoripyörätrialista eli laji, jossa mahdollisimman vähin kosketuksin on selvittävä radasta, jota eivät useimmat edes kävellen selvitä. Trialia ajetaan maastopyörien lisäksi myös 20-tuumaisilla mod-polkupyörillä.
Freeride-maastopyöräily on alamäkipainotteista ajoa, jossa pyritään ajamaan vaativia ajolinjoja, sekä tekemään näyttäviä temppuja. Freeride muistuttaa vapaalaskua, mutta maastopyörällä. Tärkeä osa freeridea on ajosuorituksista kuvatut videot, joko ajajan tai kuvaajan toimesta. Freeride on vakiintunut tarkoittamaan tavallista vauhdikkaampaa, alamäkeen suuntautunutta maastopyöräilyä, jota voi harrastaa niin luonnossa kuin rakennetulla alueella ja joka on enemmänkin ajamisfilosofia kuin tiukasti rajattu alalaji. 2000-luvulla freeride-pyöräily on kaupallistunut, ja erityisesti suurten virvoitusjuomayhtiöiden mukana on tullut myös freeride-kilpailut, kuten Red Bull Rampage.
_(35480554743).jpg)
