From Wikipedia, the free encyclopedia
Kultaseppä käsittelee jalometalleja, joista tehdään koruja, koriste-esineitä, astioita, uskonnollisia esineitä ja mahdollisesti muita käyttöesineitä. Kultaseppä osaa monipuolisesti seuraavia metallien muokkaustekniikoita: metallien sekoittaminen, juottaminen, valaminen, pakottaminen, siselöinti, prässäys, kaivertaminen, filigraanityö, granulointi ja upotukset[1][2]. Suomalaiset kultasepät osaavat yleensä myös emaloinnin ja kivien istuttamisen. Perinteisesti kultasepän taidot opittiin oppipoika-aikana mestarien opissa ja oppia lisättiin kisälliaikana. Nykyisin kultasepän (ja hopeasepän) ammattiin voi kouluttautua useissa suomalaisissa oppilaitoksissa.
Kultaseppä on ihmiskunnan vanhin metallimies[1]. Muinaisten jokien uomista löydetyt, sorasta selvästi poikkeavat kultahiput herättivät kiinnostusta, eikä kestänyt kauan ennen kuin kiiltävän metallin sitkeys ja muokattavuus oli löytäjän tiedossa. Vähitellen selvisi myös kullan muuttumattomuus ja syöpymättömyys. Pehmeytensä vuoksi kulta ei soveltunut aseiden valmistukseen, mutta koriste-esineiden osana sen parhaat ominaisuudet tulivat esille.
Ehkä maailman vanhimmat kultaesineet löytyvät faaraoiden haudoista, jotka valmistettiin n. 4 000 eaa. Erittäin vanhoja kultaesineitä on löydetty Varnan kaupungin lähistöltä Bulgariasta. Haudoista on kaivettu esille noin 2 000 kultaesinettä, jotka saatujen tietojen mukaan eivät edusta korkeatasoista kultasepäntaidetta, mutta ne on valmistettu jo n. 3 500 vuotta eaa.[1]
Sumerilaisilla kultasepillä (noin 3 000–1 950 eaa.) olisi ollut teknisesti varsin vähän opittavaa tämän päivän kultasepiltä. Ur-nimisen kaupungin kaivauksissa on tavattu hämmästyttävän taitavasti pakotettu, paperinohuesta kultalevystä tehty kuninkaan päänsuojus. Samalle henkilölle on kuulunut kultainen tikari, jonka kädensija on veistetty sinisestä lapis lazuli -kivestä kultakoristein. Tikarin tuppi on filigraani- ja granulointityön mestarinäyte. Kuningattaren tukkakoristeessa on kullasta pakotettuja lehti- ja kukka-aiheita, ja jalokivinä esiintyvät karneoli ja lapsis lazuli. Isohkot korvakorut ja moninkertaiset kaulaketjut sekä sormukset täydentävät Irakin kansallismuseossa näytteillä olevaa korukokoelmaa.[1]
1600-luvulla kasvoi jalokivien hiontataito, ja kultasepän alalla ammattikunnat erosivat. Aikaisemmin kultaseppä, kuten Benvenuto Cellini oli monitaituri. Hän pakotti hopeaa, valmisti kultaisen kaulaketjun riipuksineen ja teki jalokivikoristeisen hattukorun alusta loppuun. 1600-luvun loppupuolella jalokivisepät erottuivat selvästi omaksi ammattikunnaksi samoin kuin hopeasepät ja tavalliset kultasepät.[1]
Ensimmäiset kultasepät saapuivat Suomeen hansakaupan myötä 1300-luvulla. Vanhin maininta löytyy Turusta vuonna 1371. Kaupungissa toimi 1300-luvulla kolme kulta- ja hopeaseppää. Yksi heistä oli Petrus Aurifaber. [3]
1600-luvulla ammattikuntalaitos saapui Suomeen. Se valvoi ammatin harjoittamista siten, että ammattia saivat harjoittaa vain ammattikunnan jäsenet ja porvarioikeudet hankkineet mestarit. Muut ammattilaiset saivat toimia vain mestarin luona ja hänen laskuunsa. Käytännössä kultasepän ammatin sai vain perimällä, naimalla mestarin lesken tai tyttären. Elinkeinovapaus toteutui Suomessa 1879, jolloin toimintaan ei enää tarvinnut lupaa. [3]
Suomen kultaseppien liitto perustettiin 1905. Kokoukseen osallistui 30 kulta- ja hopeaseppää. Liiton ensimmäisinä toimintavuosina keskityttiin jäsenmäärän kasvattamiseen ja toiminta painottui liiton tunnetuksi tekemiseen. Myöhemmin keskityttiin alan keskeisiin ongelmakysymyksiin. Huomattava saavutus oli Kultaseppien käsikirja -teoksen julkaiseminen 1909. Kirja toimi lähes neljäkymmentä vuotta suomalaisten kultaseppien tärkeimpänä tietolähteenä.[3]
Vuonna 1938 aloitti kultasepänalalle kouluttava oppilaitos toimintansa. Lahden kaupunki osti sen Helsingiltä 1971 ja myöhemmin oppilaitos yhdistettiin Lahden muotoiluinstituuttiin. [3]
Peter Carl Fabergé lienee maineikkain kultaseppä. Hän eli 1800-luvulla ja perusti kultasepänverstaan, johon parhaimmillaan kuului yli 700 työntekijää.[1] Suomen kultaseppien liitto on vuodesta 1987 alkaen nimennyt vuosittain vuoden kultasepän. Vuoden 2011 kultasepäksi nimettiin Pekka Kulmala[4].
Metallien sekoittaminen onnistuu helposti, kun kultaseppä punnitsee sekoitettavat ainekset vaa’alla ja sitten sulattaa nämä saaden aikaiseksi metalliseoksen. Sekoitettavat aineet mitataan yleensä metallirakeina. Metalliseosta kutsutaan lejeeriksi.
Puhdas kulta on hyvin pehmeää, joten sen ominaisuuksia parannetaan sekoittamalla kultaan kuparia, hopeaa, palladiumia ja joskus nikkeliä. Valittu seosmateriaali valitaan halutun tuloksen mukaan. Runsaasti kuparia sisältävä kulta on punaisempaa kuin runsaasti hopeaa sisältävä kulta. Käyttämällä seosaineena palladiumia tai nikkeliä saadaan aikaan valkokultaa. Kulta tulee valkoiseksi, vaikka seoksessa on kolme neljäsosaa keltaista kultaa ja vain neljäsosa nikkeliä tai palladiumia.
Jalometallien juottaminen tehdään käyttäen juotosmateriaalina epäpuhtaampaa metalliseosta. Esimerkiksi hopeaesineiden ja korujen osia juotetaan toisiinsa kiinni kovilla ja pehmeämmillä hopeajuotteilla. Koruhopean (925) eli sterling-hopean sulamispiste on noin 900 °C ja sen juottamiseen käytetään 715–785 °C asteessa sulavaa juotoshopeaa. Metalli kuumennetaan yleensä kaasuliekillä, mutta muitakin menetelmiä käytetään. Uusimpia juotostekniikoita ovat sähkön tai laserin käyttäminen.
Valaminen on yleisin korujen valmistustekniikka. Noin 80 % koruista tehdään valamalla. Joko koko koru tai korujen osat tehdään valamalla. Ensimmäiseksi tehdään vahamalli ja vahamallia käyttäen suoritetaan metallivalu. Valu tehdään usein keskipako- tai tyhjiömenetelmää käyttäen. Valaminen osattiin yli 5000 vuotta sitten, mutta tekniikkaa käytettiin harvoin. Vanhalla tekniikalla tehdyt esineet yleensä painoivat paljon eli veivät paljon raaka-ainetta ja olivat painavia käytössä.
Pakottaminen lienee vanhimpia metallin muokkaustapoja[1]. Levy, jota halutaan muokata, kiinnitetään astiaan valettuun pakotuspikeen. Pakottaminen aloitetaan levyn takapuolelta erilaisten vasaroiden ja pakotuspunsselien avulla siten, että etupuolelle syntyy halutun muotoinen kuvio. Tämä vaatii suurta taitoa ja huolellisuutta, jotta saadaan aikaiseksi haluttu kuvio. Työskentelyn aikana metallia pehmennetään hehkutuksen avulla. Useasti työ viimeistellään etupuolelta pakottamalla, siselöimällä tai kaivertamalla.
Siselöinnillä saadaan aikaiseksi pintakoristeita. Ne tehdään vasaran ja metallipunsseleiden avulla, esineen etupuolelta. Käyttämällä erilaisia punsseleita, saadaan vaihtelua esineen koristeluun.
Prässäys mielletään teollisen ajan massatuotantomenetelmänä. Arkeologisten löytöjen perusteella se on lähes yhtä vanhaa kuin pakottaminen[1]. Pakottaminen on melko vaivalloista ja hidasta. Prosessin nopeuttamiseksi tehtiin pronssista prässäykseen tarvittavat kaksi työkalun osaa. Näiden avulla voitiin tehdä haluttu määrä samanlaisia osia, esimerkiksi ketjun valmistamista varten. Aiemmin muodot lyötiin lekalla tai suurella vasaralla, nykyisin saman työn tekee prässi.
Kaivertamalla avulla saadaan korujen pintaan erilaisia ornamentteja ja kuvioita. Kaiverrettaessa kuvio piirretään ensin esineen pintaan ja tämän jälkeen kaivertaja leikkaa piirroksen mukaiset kuviot kaiverrusstikkelillä. Kaivertaminen vaatii hyvää piirtämistaitoa, vakaata kättä ja huolellisuutta. Kaivertamisessa käytetyt työkalut muokataan erikseen jokaisen kaivertajan käden ja mieltymyksen mukaan. Kaivertaminen on hieman nuorempi työmuoto, koska kaivertamisessa käytetyt terästyökalut keksittiin vasta 800-600 eaa.
Lankaupotus tehdään kaivertamalla uria esineen pintaan ja syntyneet urat täytetään eri värisillä metallilangoilla. Lankaupotusta käytetään aseiden ja erilaisten esineiden koristelemisessa.
Filigraanityö ja granulointi keksittiin pinnan koristamiseksi erilaisin lanka ja granulaattikoristein[1]. Filigraanityö on useimmiten langan taivuttamista erilaisiksi koristeiksi ja ornamenteiksi. Lanka joko vedetään erimuotoisten reikien lävitse tai useampia lankoja kierretään spiraaliksi halutun laisen lopputuloksen saamiseksi. Granuloinnissa pintaa koristetaan pienten pallojen avulla. Sumerilaiset käyttivät melko isoja palloja, mutta etruskit (700–300 eaa.) olivat tämän tekniikan mestareita[1]. Filigraani- ja granulointitöitä arvostetaan eri tavoin maan kulttuuriperinteestä riippuen.
Upotukset ja emalointi tehdään juottamalla levyn pintaan matalia seinämiä, joiden välisistä alueista muodostuu kuvioita. Upotustöissä välit täytetään kivenhiojan täsmällisesti hiomilla kivillä ja metalli taivutetaan kevyesti kivien reunojen yli. Välit voi täyttää myös lasimassalla tai jollain muulla väriaineella. Emaloinnissa syvennykset täytetään erivärisillä emalijauheilla, jotka sulavat uunin lämmössä paikalleen. Läpinäkyvän emalin alle jäävä pinta koristetaan usein kaiverruksin katsojan mielenkiinnon herättämiseksi.
Kivien istutus vaatii ammattitaitoa ja tarkkuutta. Maailmalla kivien istuttajat ovat oma ammattiryhmänsä. Ideana on vasaroida tai jotenkin muuten taivuttaa metallia kiven päälle, niin että kivi istuu tukevasti. Erilaisilla istutustekniikoilla pyritään ulkonäön ja istutusvarmuuden väliseen kompromissiin.
Punontaa tehdään yleensä kahdella tavalla: yhdistelemällä lenkkejä tai erittäin ohutta hopealankaa virkkaamalla, kutomalla ja nypläämällä. Lenkkejä yhdistämällä saadaan aikaan yleisimmät koruissa käytetyt ketjut. Ketjujen lujuutta ja ulkonäköä voi parantaa juottamalla lenkit umpeen. Kutomiseen käytettävä ohut lanka on yleensä puhtaampaa kuin ketjuissa käytetty raaka-aine, koska puhdas aine on taipuisampaa korumetalliin verrattuna.
Tietokonepohjainen suunnittelu Yhä useamman kultasepän perustaitoihin kuuluu tutustuminen korun CAM/CAD pohjaiseen tietokonesuunnitteluun/valmistamiseen. Siinä valmistettava kappale ensin piirretään tietokoneohjelmalla (esimerkiksi RhinoCeros tai ArtCam-ohjelmalla) virtuaalisesti, ja tämän jälkeen erikoisvalmisteinen jyrsinkone valmistaa (useimmiten vahasta) virtuaalisen mallin mukaisen esineen. Tästä vahasta syntyy valamisen jälkeen varsinainen koru. Toiset laitteet taas "tulostavat" mallin kerros kerrokselta lämpöherkän jauheen ja laserin avulla.
Atk-pohjainen suunnittelu mahdollistaa myös valokuvamaisen tarkan kuvan tekemisen ilman että kyseistä esinettä on vielä edes aloitettu valmistamaan.
Lain mukaan kullasta, hopeasta tai platinasta tehty tuote pitää leimata.[5] Tuotteen voi leimata ennen viimeistelyä, jolloin pitoisuuksien tarkistaminen on helpompaa tai viimeisteltyyn tuotteeseen. Pakollisia leimoja ovat pitoisuusleima sekä vaihtoehtoisesti joko nimi- tai tarkastusleima. Lisäksi tuotteeseen saa lyödä vuosileiman ja paikkakuntaleiman. Vanhemmissa tai ulkomailta ostetuissa tuotteissa voi olla muitakin leimoja.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
