historiallinen valtakunta From Wikipedia, the free encyclopedia
Kasaarien kaanikunta (650–969) oli varhaiskeskiaikainen valtio, jonka perusti kasaarien paimentolaiskansa. Kasaarien kaanikunta syntyi eroamalla Länsiturkkilaisesta kaanikunnasta. Kasaarien kaanikunta hallitsi suurimmillaan Kaukasiaa, Volga-joen ala-ja keskijuoksua, nykyisen Kazakstanin luoteisosia, Asovanmeren rantoja, Krimin itäosia sekä Itä-Euroopan aro- ja metsäaroseutuja Dnepr-joelle asti. Kaanikunnan keskus sijaitsi aluksi nykyisen Dagestanin rannikkoseudulla, myöhemmin Volgan alajuoksulla. Osa hallitsevasta eliitistä kääntyi juutalaiseen uskoon. Osa itäslaavilaisista heimoista oli kasaarien liittolaisia ja maksoi veroja kasaareille. Kasaarien kaanikunta tuhoutui Kiovan Rusin kanssa käytyjen sotien seurauksena 900-luvun lopulla.
| Kasaarien kaanikunta |
|
|---|---|
650–969 |
|
|
|
|
| Pääkaupunki |
Balanjar (650–720) Semender (720–750) Itil (750–969) |
| Uskonnot | tengrismi, juutalaisuus, islam, kristinusko |
| Kieli | kasaari |
| Edeltäjät | Länsiturkkilainen kaanikunta ja Suur-Bolgaria |
| Seuraajat | Alania ja Volgan Bolgaria |
Alun perin kasaarit olivat yksi lukuisista paimentolaisheimoista, jotka siirtyivät Aasiasta Eurooppaan suuren kansainvaelluksen melskeissä. He puhuivat yhtä monista varhaisturkkilaisista kielistä[1] He olivat ilmeisesti yksi oguurien ryhmistä, jotka ilmestyivät Eurooppaan ensimmäisen kerran vuonna 463.[2]. Ensimmäinen luotettava maininta kasaareista on Zacharias Scholasticusin luettelo kansoista vuodelta 555.[3]. Heidän ensimmäiseksi eurooppalaiseksi alueekseen mainitaan Bersilia, joka on paikannettu nykyisen Dagestanin tasankoalueelle.[4]. 500-luvun alkupuolella kasaarit olivat saviirien liittoutuman alaisena. Yhdessä he suorittivat menestyksekkäitä sotaretkiä Kaukasian alueelle. Aluetta hallinnut Sassanidien hallitsijasuvun Persia pystyi hädin tuskin estämään heitä. Šaahi Khosrau I aikana (531–579) persialaiset rakensivat kuuluisan Derbentin muurin, joka sulki kapean kulkureitin Kaspianmeren ja Kaukasusvuoriston välillä, mutta sekään ei estänyt paimentolaisheimojen hyökkäyksiä. Legendan mukaan Khosrau I rakennutti Dagestaniin kaksi kaupunkia: Belendzerin ja Semenderin, joista myöhemmin tuli kasaarikaupunkeja. Molemmat kaupungit olivat alun perin samannimisten heimojen kaupunkeja. Semenderiin on liitetty myös zabenderien heimo, joka oli avaarien sukulaisheimoja. He liikkuivat saviirien perässä ja ylittivät Kaukasuksen 550-luvulla. Vuonna 562 Persia hävitti lähes kaikki saviirit, ja jäljelle jääneet muuttivat yhdessä kasaarien kanssa Kaukasuksen pohjoispuolelle. Osa saviireista jäi Dagestaniin, jossa heidät tunnettiin nimellä Pohjois-Kaukasian hunnit.
Kasaarien nousu oli Turkkilaisen kaanikunnan ansiota, koska kasaarihallitsijat olivat ilmeisesti heidän sukulaisiaan (Ašinin suku), joka perusti vuonna 551 valtavan valtakunnan, joka varsin nopeasti jakautui itäiseen ja läntiseen valtakuntaan. 500-luvun lopussa Länsiturkkilainen kaanikunta oli saavuttanut jo Kaspianmeren ja Mustanmeren välisen kannaksen. Kaikki paikalliset kansat alistuivat heidän valtansa alle.
Ensimmäisen kerran kasaarien sotavoimat mainitaan Persian-Bysantin sodassa vuosina 602–628, jossa kasaarien johtaja Dzebukagan oli tärkein johtaja turkkilais-bysanttilaisessa liitossa, joka taisteli Persiaa vastaan. Vuonna 627 kasaarien sotajoukot tuhosivat Kaukasian Albanian ja yhdessä bysanttilaisten valloittivat rynnäköllä Tbilisin.
Vuodesta 630 valtakunnan sisäiset kiistat hajottivat länsiturkkilaisen kaanikunnan. Tämän seurauksena sen reuna-alueille Itä-Euroopan aroille syntyi kaksi uutta valtakuntaa: Mustanmeren pohjoispuolelle Suur-Bolgaria, jonka perusti kaani Kubrat vuonna 632 sekä Kaspianmeren alueelle Kasaaria. Kasaareita ei alkuvaiheessa näkynyt juuri missään, koska Bolgarian valtiosta tuli niin mahtava. Se tosin jäi kovin lyhytikäiseksi, koska kaani Kubratin kuoleman jälkeen hänen poikansa jakoivat valtakunnan keskenään. Kasaarit käyttivät bolgarien hajaannusta hyväkseen ja niinpä 660-luvulla suuri osa bolgareista siirtyi kaani Asparuhin johdolla nykyisen Bulgarian alueelle Tonavan eteläpuolelle. Jäljelle jääneet bolgarit alistuivat kasaarien vallan alle.[5]. Näiden tapahtumien jälkeen Kasaarian johtajasta tuli paimentolaiskansojen ylin johtaja ja hän otti nimen kaani. 600-luvun lopulla kasaarit hallitsivat suurinta osaa Krimin aroalueesta, Asovanmeren rantoja sekä Pohjois-Kaukasian alueita. Tiedossa ei ole sitä, kuinka kauas Volgan itäpuolisille aroalueille heidän valtansa ulottui. Siitä alueesta ja ajasta ei ole jäänyt kirjallisia tietoja. Paimentolaiskansojen muutto Aasiasta Eurooppaan vaikutti kuitenkin merkittävästi itäslaavilaisten heimojen ja kansojen kehitykseen Itä-ja Keski-Euroopassa.
Noihin aikoihin Kasaarian mielenkiinto oli kohdistunut ennen kaikkea Kaukasian alueisiin, koska ne olivat vauraita maatalousyhteiskuntia ja niissä oli huomattavaa varallisuutta. Noille alueille pääsi kahta reittiä: Derbentin kautta Kaukasian Albaniaan, Armeniaan ja edelleen Persiaan sekä harvemmin kuljetun Darjalin solan kautta, joka sijaitsi alaanien alueella ja sitä kautta pääsi Georgiaan. Kasaarien vaikutus tällä alueella oli niin suuri, että osa Kaspianmeren itäisistä kielistä tunsi meren nimellä Kasaarienmeri.[6]
Kasaarien kaanikunnan laajeneminen pysähtyi, kun Sassanidien Persia heikentyi Bysantin kanssa käymiensä sotien kanssa niin paljon, että etelästä tulleet arabit valloittivat sen ja perustivat Arabien kalifaatin. Sen sotajoukot miehittivät vuonna 653 Armenian, Georgian ja Kaukasian Albanian, minkä jälkeen he pääsivät myös Derbentin pohjoispuolelle ja hyökkäsivät kasaarien Balanjarin kaupunkiin. Taistelu päättyi arabien sotajoukkojen tappioon, jossa myös heidän johtajansa Salman ibn Rabiah sai surmansa[7]. Arabien kalifaatissa oli sisäisiä valtataisteluita, minkä vuoksi se menetti noiden alueiden hallinnan. Kasaarit keräsivät veroja Kaukasian Albaniassa ja suorittivat useita sotaretkiä, joista suurin oli vuonna 685. Taisteluissa kuolivat Armenian, Georgian ja Kaukasian Albanian hallitsijat.[8] Taisteluissa kuoli myös yksi arabiemiiri, jonka joukot voitettiin Mosulin luona.[9].
Arabien kalifaatissa vallan otti Umaijadien dynastia, joka rupesi uudelleen valloittamaan eri alueita eri ilmansuunnissa: länsigootit lännessä, turkkilaiset idässä ja kasaarit pohjoisessa. Tällä kerralla arabit valloittivat Kaukasian alueen ja 700-luvun alussa alkoivat jatkuvat arabien-kasaarien sodat. Vuoron perään he voittivat toinen toisensa. Joskus toinen osapuoli suoritti hyvin pitkiä sotaretkiä vihollisensa maille. Kasaarit sotivat yhdessä Bysantin kanssa, joka taisteli arabeja vastaan myös Vähässä-Aasiassa. Kun arabit hyökkäsivät Bysanttia vastaan 717–718 ja piirittivät Konstantinopolia vuonna 717, niin kasaarit auttoivat bysanttilaisia sitomalla osan arabien sotavoimista heitä vastaan Kaukasian Albaniaa ja Azerbaidžania vastaan suorittamallaan sotaretkellä. Vuoden 730 lopussa kasaarit suorittivat kaikkein suurimman sotaretkensä arabeja vastaan. Sen johdossa oli kaanin poika Bardzil. He hyökkäsivät persialaista Ardabīlin kaupunkia vastaan. Kasaarit löivät arabien 25.000 sotilaan armeijan, jossa kuoli myös yksi Kalifaatin korkea-arvoisimmista sotapäälliköistä, Dzarrah ibn Abdullah al-Hakami. Osa kasaarien sotajoukoista pääsi etenemään Mosuliin asti.[10]. Mutta jo vuoden 731 alussa arabien tuoreet sotajoukot komentaja Said ibn Amr al-Harasin (myöhemmin Maslamin) johdolla ajoi kasaarit niiden valloittamilta alueilta. Sen jälkeen taistelut siirtyivät Kasaarien kaanikunnan alueelle. Sota jatkui vuoteen 732 tai 733, jolloin kasaarien kaani haavoittui Derbentin läheisen Darvagin linnoituksen taisteluissa. Arabit saivat nämä tärkeät linnoitukset haltuunsa.
Vuonna 737 sotapäällikkö Marwan II (tuleva kalifi) hyökkäsi yllättäen 150 000 sotilaan kanssa Kasaariaan Derbentin ja Darjalin kautta. Sotajoukot valloittivat kasaarien pääkaupungin Semenderin ja pääsivät Al-Baidaan asti, jossa sijaitsi kasaarien kaanin telttaleiri. Kaani pakeni sieltä valtakuntansa kaukaisimpiin osiin. Arabit etenivät heidän perässään kauemmas pohjoiseen kuin koskaan ”Slaavijoelle”, joka oli ilmeisesti Don tai Volga[11]. Kasaarien armeija oli lyöty ja kaani halusi sopia rauhan arabien kanssa. Säilyttääkseen kruununsa hän suostui kääntymään islaminuskoon, mutta tämä oli ilmeisesti vain nimellinen suostumus häneltä.[12]. Kasaarit säilyttivät itsenäisyytensä ja arabit poistuivat Pohjois-Kaukasukselta. Pian tämän jälkeen Arabien kalifaatissa syttyi taas erimielisyyksiä. Vallan otti Abbasidien dynastia, joka ei halunnut laajentua pohjoiseen. Tällä tavalla Kasaarien kaanikunta pysäytti arabien etenemisen Eurooppaan sekä auttoi Bysantin valtakunnan säilymisessä.
700-luvun lopulla, 20-vuotisen rauhan jälkeen, kasaarit suorittivat vielä kaksi sotaretkeä Kaukasukselle: vuosina 762–764 ja 799. 780-luvulla he auttoivat Abhasian kuningaskuntaa ja keisari Leon II saamaan itsenäisyyden Bysantista.[13]. Näiden tapahtumien jälkeen kasaarit eivät enää puuttuneet Kaukasuksen asioihin. Arabien jatkuvan uhan alla eläminen Kasaarian etelärajoilla pakotti kasaarit muuttamaan valtakuntansa sisäosiin Donin varrelle, jossa asui jo alaanien heimoja, sekä Volgan varrelle. Volgan alajuoksulle perustettiin kasaarien uusi pääkaupunki Itil, josta tuli lyhyessä ajassa huomattava kauppakaupunki. Dagestan ja vanha pääkaupunki Semender jäivät Kasaarien kaanikunnan eteläiseksi syrjäseuduksi. Näiden tapahtumien seurauksena ilmestyi myös bolgareja ja saviireja Keski-Volgalle ja Kama-joen varrelle, jonne syntyi 800-luvulla Volgan Bolgaria. Pääkaupungin siirto pohjoisempaan merkitsi ilmeisesti myös tiiviimpää kanssakäymistä itäslaavien kanssa, joita he rupesivat verottamaan. (tästä ei ole tarkempia tietoja).
Kahden valtakunnan liittolaisuus vahvistettiin vuonna 732, kun Bysantin tuleva keisari Konstantinos V) otti vaimokseen kaani Biharin tyttären, prinsessa Tzitzakin, joka kastettiin uudelleen Irinaksi. Vuonna 787 kasaarit nostattivat kapinan Krimin goottien keskuudessa ja laittoivat vankilaan paikallisen piispan, goottien Johanneksen.[14]. Kasaarit hallitsivat Krimiä 800-luvun puoliväliin asti ja Tamanin alueella sekä Kertsin salmessa aina kaanikunnan hajoamiseen asti.
Kasaarien kaanikunnan historialle tärkeimpiä asioita oli siellä asunut suuri juutalaisyhteisö, joita asui myös kasaarien kotialueilla Dagestanissa. Noin vuonna 740 kasaarien sotapäällikkö Bulan kääntyi juutalaiseen uskoon[15]. Ilmeisesti juutalaisuuteen kääntyminen vahvisti hänen klaaninsa asemaa, kun johtavan pakanadynastian asema rupesi huononemaan sotasaaliiden vähentymisen ja perinteisen valloituspolitiikan loppumisen myötä. 800-luvun alussa Bulanin jälkeläinen keisari Obadiasta tuli kaanin jälkeen toiseksi tärkein henkilö, joka itse asiassa keskitti vallan itselleen. Siitä alkoi Kasaariassa kaksoishallinto,[16], jossa nimellisesti maata hallitsi kaanin vanha hallitsijasuku ja todellinen valta oli Bulanidien keisarisuvulla. Ilmeisesti tällainen hallinto syntyi keskinäisten erimielisyyksien jälkeisenä kompromissina. Osa kasaareista, jotka tunnettiin kavaareina, nousi kapinaan hallitsevaa dynastiaa vastaan ja kapinan epäonnistumisen jälkeen siirtyi unkarilaisten puolelle. Obadian poika Ezekia ja pojanpoika Manassia ehtivät hallita hyvin lyhyen ajan, jolloin he ehtivät luovuttamaan kruunun Obadian veljelle Hanukkalle, jonka jälkeläiset hallitsivat Kasaariaa aina sen tuhoutumiseen asti.[17].
Edellä mainittujen tapahtumien jälkeen Kasaaria ei jatkanut enää valloituspolitiikkaansa vaan he keskittyivät kansainvälisen kaupan kauttakulkuliikenteeseen. Toisaalta heidän ulkopoliittinen tilanteensa ei ollut kovin hyvä, koska 800-luvulla alkoi uusi kansainvaellus. Uudet idästä tulleet paimentolaiskansat ylittivät Volgan. Ensimmäinen Volgan ylittänyt kansa oli unkarilaiset. 830-luvulla unkarilaiset valloittivat Mustanmeren pohjoisosat. Epäselvää on se mitä tapahtui, mutta unkarilaiset tunnustivat kasaarien ylivallan. Kasaarien kaani pakotti unkarilaisten johtajan Lebedian menemään naimisiin kasaarien aatelisneidon kanssa. Sen jälkeen unkarilaiset osallistuivat kasaarien järjestämiin sotaretkiin. Unkarilaiset (sekä 3 kasaarien etnistä ryhmää, kavaareja) joutuivat vuonna 889 siirtymään Pannoniaan, kun petsenegejä painostivat eteenpäin oguzit ja heitä puolestaan kiptšakit. Kasaarit menettivät siinä yhteydessä Mustanmeren pohjoispuoliset arot. Tiedossa on, että kasaarien kuninkaat tekivät sotaretkiä petsenegejä ja oguzeja vastaan.[18] 800-luvun loppu tunnetaankin siitä, että Kasaarien rauhan ja vakaudenaika aroilla loppui.
Kasaareille syntyi uusi vastustaja Kiovan Rusin nousun myötä. Historian hämärään on jäänyt tarkempi tieto niin sanotusta Rusien kaanikunnasta, joka mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 839. Kiovan ruhtinaat käyttivät ilmeisesti myös kaanin nimitystä, joka 800-luvulla tarkoitti sitä, että he olivat kasaarien hallitsijoiden kanssa tasa-arvoisia.
Skandinaviasta saapuneiden varjagien soturijoukkojen ilmestyminen Itä-Eurooppaan 800-luvulla rupesi vähentämään kasaarien ylivaltaa slaavilaisista heimoista. Heidän avullaan kasaareista pääsivät eroon poljaanit vuonna (864), severjaanit (884) ja Radimitšit (885)[19]. Vastatakseen uuden vihollisen haasteisiin kasaarit pyysivät apua liittolaiseltaan Bysantilta linnoitusketjun rakentamisessa valtakuntansa luoteisrajalle. Noin vuonna 834 kaani ja bek kääntyivät Bysantin keisarin Theofiloksen puoleen, jotta Bysantti auttaisi Sarkelin linnoituksen rakentamisessa.[20]. Linnoitus sijaitse Donin vasemmalla rannalla. Siitä tuli kasaarien tärkein tukikohta tuolla alueella. Sarkelin lisäksi, arkeologisten löytöjen mukaan, Donin varrelle rakennettiin muitakin samantyyppisiä linnoituksia.[21].
850-luvulla olivat kasaarien ja arabien väliset viimeiset taistelut. Kalifaatin Kaukasian alusmaissa oli syttynyt kapina, jota tukahduttamaan lähetettiin arabialainen sotapäällikkö Buga al-Kabir, joka oli itse alun perin kasaari. Kasaarit saivat avunpyynnön vuoriston sanarialaisilta, jotka asuivat Kakhetissa.[22]. Buga suoritti sotaretken alaaneja ja kasaareja vastaan ja sai heiltä sotasaalista, mutta sitten hänet kutsuttiin pois Georgiasta, koska kalifi pelkäsi hänen liittyvän kansansa sotajoukkoihin.[23]. Sen jälkeen Kasaarian ja Bysantin suhteet lämpenivät uudelleen. Vuonna 861 Kasaariaan saapui Bysantin valtuuskunta, jonka johdossa oli Konstantinos Filosofi[24].
800-luvun lopulta 900-luvun alkuun Kasaarien kaanikunta heikkeni huomattavasti, mutta oli yhä huomattava valtakunta hyvin koulutetun armeijan ja taitavan diplomatiansa ansiosta. Hallitsijat luovivat taitavasti kolmen mahtitekijän välissä: Bysantin, Kiovan Rusin ja paimentolaiskansojen. 800-luvun lopulla Kasaariaa vastaan koottiin liittoutuma Bysantin johdolla avustajinaan: petsenegit, mustat bulgaarit ja muutama paimentolaisheimo. Kasaarit löivät heidät taisteluissa yhdessä alaanien kanssa.[25]. Seuraavan keisarin Aaronin aikana Bysantin onnistua rikkoa kasaarien-alaanien liittoutuma. Sen jälkeen kasaarit taistelivat alaaneja vastaan toisen paimentolaisjohtajan avulla. Alaanien keisari vangittiin kunniallisesti. Hän antoi tyttärensä vaimoksi kasaarien keisarin pojalle Joosefille.
Rusien uhkaa kasaarit pyrkivät torjumaan ohjaamalla heitä jonkin aikaa ryöstöretkille Kaukasukselle. Vuonna 913 tai 914 kasaarit päästivät rusien laivaston ryöstöretkelle Kaspianmerelle. Kun rusien sotajoukko palasi sieltä, niin kasaarit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja löivät heidät.[26]. Vuonna 939 eräs rusien sotapäälliköistä, Helg tai kenties ruhtinas Oleg Viisas, hyökkäsi Bysantin käskystä kasaarien Samkertsin kaupunkiin Krimillä, Tamanin niemimaalla.[27] Kasaarien sotajoukot löivät rusit sotapäällikkö Pesakhin komennossa, minkä jälkeen kasaarit ryöstelivät Bysantin kaupunkeja Krimillä.[28]. Sen jälkeen kasaarit pakottivat rusit kääntämään aseensa Bysanttia vastaan Rusien–Bysantin sodassa vuosina 941–944.
Rusit suorittivat myös sotaretken Kaukasuksen Berdaa vastaan vuonna 943 tai 944. He eivät ainoastaan ryöstelleet siellä vaan sillä kerralla rusit yrittivät valloittaa ne alueet, mutteivat onnistuneet siinä.[29]. Kasaarien kannalta tilanne heidän etelärajallaan kääntyi huonompaan suuntaan, kun Arabien kalifaatin sijaan ilmestyi itsenäisiä emiraatteja. 900-luvun alussa Kaspianmeren eteläosa oli jo yhdistyneen Samanidien valtion hallinnassa. Uudesta valtiosta tuli islamin aktiivinen levittäjä. He saivat käännytettyä islamin uskoon Keski-Aasiassa oguzit ja karlukit sekä sen jälkeen Volgan Bolgarian. Kasaaria oli sen jälkeen islamilaisten maiden ympäröimänä etelässä ja idässä, mikä aiheutti huolta myös bekin hovin suuressa muslimiväestössä. Vuosina 901, 909 ja 916 kasaarit järjestivät useita sotaretkiä dagestanilaisten liittolaistensa kanssa Derbentiä vastaan.[30]. Suhteet muslimimaailmaan jäivät ystävällismielisiksi aina kaanikunnan hajoamiseen asti sekä sen jälkeen Samanidien vasallina ollessaan.[31].
Vuoristo-Dagestanissa rupesi vahvistumaan Saririn valtio. Sen asukkaat olivat kristittyjä. Heidän hallitsijaansa arabit nimittivät ”vuorten kaaniksi”. Saririlaiset järjestivät myös sotaretkiä Kasaariaa vastaan.[32].
Kasaarien vallan alta yritti päästä eroon myös jatkuvasti kasvava Volgan Bolgaria. Sen hallitsija kääntyi islaminuskoon toiveenaan saada apua samanuskoisilta. Vuonna 922 sinne saapui Bagdadin kalifin lähetystö mukanaan Ibn Fadlan, joka kertoi kokemuksistaan Volgan varrella.[33].
Ennen Kasaarian kaanikunnan tuhoa kasaarit onnistuivat pääsemään yhteyksiin Cordoban kalifaatin kanssa. Cordoban ministeri Hasdai ibn Šaprut ja kasaarien keisari Joosef harjoittivat kirjeenvaihtoa. Joosefin kirjoittamista kirjeistä noin vuodelta 961 näkyy, ettei tilanne hänen mielestään ollut huolestuttava, vaan hän oli mielestään yhä edelleen hallitsijansa alueella, joka ulottui Horezmasta Donille (Kaspianmereltä Donille).
Ratkaiseva rooli Kasaarian kaanikunnan tuhoon oli Kiovan Rusin nousulla. Vuonna 964 suuriruhtinas Svjatoslav I onnistui vapauttamaan kasaarien vallan alta viimeisenkin slaaviheimon, vjatitsit. Seuraavana vuonna hän löi kaanin komennossa olleet kasaarien sotajoukot ja valloitti Sarkelin, joka nimettiin venäläisittäin nimelle Belaja Veža (=Valkea Torni). Ilmeisesti rusit onnistuivat valloittamaan myös (Tmutarakanin). Samana vuonna 965 tai toisten lähteiden mukaan 968/969 rusit yhdessä oguzien kanssa valloittivat Itilin ja Semenderin.[34]. Näiden kaupunkien antautuminen lasketaan itsenäisen Kasaarien kaanikunnan loppumiseksi. Rusit ilmeisesti jäivät joksikin aikaa Volgan alajuoksulle. Itilin asukkaat ja hovi pakeni Kaspianmeren saarille ja Mangyslakiin. Rusien poistuttua sieltä 980-luvulla kasaarien hallitsija sai apua Horezmalta ja palasi pääkaupunkiinsa Itiliin. Kiitokseksi avusta suurin osa kasaareista kääntyi islaminuskoon ja myöhemmin uuden avunannon jälkeen myös kasaarien keisari kääntyi islaminuskoon.[35]. Vuonna 985 suuriruhtinas Vladimir Suuri suoritti uuden sotaretken Kasaariaan ja asetti heille verot.[36]. Vuonna 986 Nestorin kronikka mainitsee kasaarijuutalaisten lähetystön tulleen Vladimirin luo käännyttämään häntä juutalaisuuteen.[37] Tarinan todenperäisyyttä on epäilty.[38]
Kasaarian myöhempi historia on vähemmän tunnettu ja siitä mainitaan hajanaisesti muiden valtakuntien yhteydessä. Joidenkin lähteiden mukaan Itil olisi ollut 1000-luvulla jo raunioina.[39]. Volgan Kasaaria tuhoutui lopullisesti ilmeisesti 1000-luvun puolivälissä kiptšakkien paimentolaiskansan hyökkäyksen seurauksena. 1100-luvulla Volgan alajuoksulle syntyi Itilin tilalle Saksin, jonka asukkaiden joukossa mainittiin ollen myös muslimikasaareja, mutta suurin osa väestöstä oli kuitenkin oguzeja.[40]. Dagestanin historiassa ei mainita juuri mitään kasaareista. Vuonna 1064 muutti 3 000 kasaariperhettä Kaukasian eteläpuolelle.[41]. Donin kasaarit Sarkelissa ja Mustallamerellä joutuivat venäläisen Tmutarakanin ruhtinaskunnan alaisuuteen, joka oli olemassa 1100-luvun puoliväliin asti.
Kasaarien sotajoukot olivat Mstislav Černigovilaisen mukana hänen taistellessaan Listvenessä veljeään Jaroslavia vastaan vuonna 1024. Viimeisen kerran muinaisvenäläisissä kronikoissa kasaarit mainitaan vuosina 1079 ja 1083, kun he vangitsivat Černigovin ruhtinas Olegin ja antoivat hänet Bysantille.
Kasaarien kaanikunnan tuhon myötä Mustanmeren ja Kaspianmeren arot joutuivat eri paimentolaiskansojen haltuun. Volgan varren hallinta siirtyi Volgan Bolgarialle ja Pohjois-Kaukasia taas puolestaan Alanialle. Nämä alueet yhdistyivät uudelleen vasta Kultaisen Ordan alaisuudessa.
Alun perin Kasaaria oli tyypillinen paimentolaisyhteisö. Poliittiset traditiot ja nimikkeet he saivat Turkkilaiselta kaanikunnalta. Valtakunnan johdossa oli kaani. Nimellisesti hänellä oli kaikki sotilaallinen ja hallinnollinen valta, mutta hänellä ei ollut keinoja niiden toteuttamiseen. Kaanien asema riippui paljolti heidän kyvystään hankkia sotasaalista ja kyvystä jakaa se oikein aatelisten kesken.[42]. Toinen tärkeä tekijä oli heidän valtansa oikeutus. Kaanin vallan katsottiin tulleen taivaasta. Kaani oli pakanakultin ylin henkilö, joka johti heidän jumalanpalveluksiaan ja jolla oli kansalaisten silmissä yliluonnollisia voimia. Kaaniksi pääsi vain kuninkaallisen perheen jäsen. Vallanperimysjärjestelmä oli ilmeisesti turkkilaisilta peritty, missä valta siirtyi vanhemmalta veljeltä nuoremmalle.[43]. Joissakin lähteissä oletetaan, että kasaareja johti turkkilainen Ašin-suku.[44]. 800-luvun puolivälissä kaanien suku oli kasvanut niin suureksi, että yksi suvun jäsenistä oli basaarikauppiaana.[45]. Uskomus hallitsijan jumalallisiin kykyihin oli niin suurta, että myös epäonnen kohdatessa valtakuntaa syytettiin hallitsijaa. Hänen elämänsä oli hyvin säänneltyä ja täynnä erilaisia kieltoja. Valtaantuloseremoniassa häntä kuristettiin silkkivyöllä ja puolitiedottomassa tilassa hänen tuli sanoa, montako vuotta hän tulee hallitsemaan. Sen hallitusajan jälkeen hänet tapettiin. Jos hän kertoi liian pitkän hallitusajan, niin joka tapauksessa hänet tapettiin 40 vuoden ikäisenä, koska uskottiin, että siinä iässä viimeistään jumalallinen voima hylkää hänet.[46]. Ennen juutalaisaikaa kaanien dynastia valvoi hyvin tiukasti armeijaa ja pystyi siksi välttämään myös uskonnollisia uhritoimituksia. Tilanne muuttui sen jälkeen, kun toinen kasaariklaani, joka kääntyi juutalaisuuteen, sai todellisen vallan itselleen. Heidän johtajansa otti itselleen nimen ”bek”. Arabit käyttivät hänestä nimitystä malik, joka tarkoitti hallitsijaa tai kalifia (suora käännös oli sijainen).[47]. Ilmeisesti uuden juutalaisdynastian aikana valta siirtyi tiukasti vain isältä pojalle.[48]. Uudessa järjestelmässä kaani sai enemmän uskonnollisia tehtäviä ja maallisia asioita hoiti bek. Siinä bek toimitti kaanille erilaisia rituaalitoimia, jotka eivät kuitenkaan saaneet olla arvoa alentavia. Bekin tullessa kaanin luo hän polvistui ja piti kädessään palavaa oksaa. Kaani eli eristäytyneenä palatsissaan ja hän lähti ulos vain kerran juhlakulkueen kärjessä tai maata kohdanneen katastrofin takia.[49]. Kaanin auktoriteettia tunnustivat myös naapuripakanakansat sekä tavalliset kasaarit myös. Kaani oli rauhaa ylläpitävä tekijä Kasaarien kaanikunnan viimeisiin päiviin asti. Ilmeisesti saman tyyppinen kaksoishallinto oli myös unkarilaisilla.[50] Ruseilla on ilmeisesti myös ollut tuon tyyppinen kasaareilla lainattu kaksoishallinto.[51]
Kasaarien kaanikunnan ylimpinä olivat Tarhanit, jotka olivat heidän aatelisensa. Heidän joukossaan oli paljon kuninkaan sukulaisia, heidän alapuolellaan Elteberit, jotka olivat vasallikansojen johtajia.[52] Alkuvaiheessa Kasaarien kaanikunnassa ei ollut mitään hallintoa, vaan se rupesi kehittymään vasta kasaarien tutustuessa kehittyneempien naapurikansojen yhteiskuntajärjestelmiin. Kaukasiassa kasaarit ottivat käyttöön sassanidien veronkeruujärjestelmän sekä asettivat valvojia seuraamaan käsityöläisten ja kauppiaiden toimia. Krimin kaupungeissa kasaarien valvontajärjestelmä kopioitiin bysanttilaisilta. Kasaarit asettivat kaanin sijaishallitsijan (tudunin) paikallishallinnon valvojaksi. Juutalaisaikana hallintojärjestelmä kehittyi varsin nopeasti. Kauppareittien solmukohdissa oli etuvartio, joissa erityisvirkailijat perivät tullimaksuja. Kasaarien kaanikunnan pääkaupungissa Itilissä oli myös oikeusjärjestelmä. Siinä oli 7 tuomaria eri uskonnoista (2 kpl jokaiselle 3:lle yhden jumalan uskonnolle sekä 1 kpl pakanauskoisille). Tuomarit nimitti kuninkaan virkamies. Pääkaupungissa harjoitettiin eri ammatteja. Muiden kansojen käsityöläiset ja kauppiaat maksoivat vuosittain veroa kaanille.
Kasaarien kaanikunta koostui 800–900-luvuilla useista alueista, joita hallittiin varsin eri tavoin. Valtakunnan ydin oli Volgan alajuoksulla. Siellä asui enimmäkseen kasaareja. Sillä alueella kaani ja aateliset suorittivat vuosittain tarkastuskierroksen, joka alkoi huhtikuussa ja loppui syyskuussa. Strategisia kohteita hoiti suoraan keskusvalta. Kohteita olivat kasaarien kasaarien linnoitukset. Tunnetuimmat niistä olivat Sarkel Donin reitin puolustuslinnoitus sekä Samkerts Kerchin salmen suulla Asovanmeren ja Mustanmeren välissä. Erittäin tärkeä oli myös kasaarien vanha pääkaupunki Semender Dagestanin rannikolla. Kaupunki oli eräiden arvioiden erityisalue, jota hallitsi kasaarien kaanin sukulainen, joka oli juutalainen hallitsija.
Isoa osaa alueesta hallittiin ilman keskushallinnon puuttumista sen toimiin. Kasaarien liittolaiset: alaanit, bulgaarit, burtasit, unkarilaiset, slaavit sekä muut saivat säilyttää omat sosiaaliset ja poliittiset systeeminsä. Heillä kaikilla oli omat hallitsijat, joiden piti kerätä veroja ja lähettää ne Kasaarien kaanikunnalle sekä antamaan tyttäriään kaanin haaremiin sekä sotajoukkoja kaanin käyttöön. Tiedossa on se, että Volgan bolgarit maksoivat veroa yksi turkis taloutta kohti.[53] Slaavit maksoivat yhden hopeakolikon auraa kohti.[54].
Arabien-kasaarien sotien aikaan kasaarien sotavoiman takana oli nostoväki. Kasaarien vaatimuksesta heistä riippuvaisten kansojen piti luovuttaa kasaareille soturiryhmiä. Sotajoukon koko saattoi olla jopa 100–300 tuhatta soturia.[55]. Armeijan runkona oli ratsuväki. Heidän taistelutaktiikkansa oli tyypillinen paimentolaisille: osa ratsuväestä oli piilossa kunnes sopivalla hetkellä he tulivat mukaan taisteluihin. Kasaarit osasivat valloittaa kaupunkeja piirityslaitteiden avulla. Kasaarien sotajoukot pärjäsivät jopa Arabien kalifaatin vakinaiselle armeijalle, joiden johdossa oli kyvykkäitä sotapäälliköitä.[56]. 800–900-luvuilla heidän sotajoukkonsa rakenne muuttui. Hallitsijan lopetettua suuret sotaretket hän rupesi kokoamaan eri kansallisuuksista koottuja joukkoja, jotka eivät olleet liian läheistä sukua keskenään. Kasaarien sotajoukon ytimenä oli raskas ratsuväkikaarti, jotka oli koottu Arsijan muslimilaisen heimon sotureista. He asuivat Itilissä ja palvelivat bekiä (keisaria) erityissopimuksella. Kaartilla oli oma visiiri, joka sopi, ettei heidän tarvitse taistella omanuskoisia (muslimeja) vastaan. Suurin osa kasaarien vihollisista oli pakanakansoja. Soturit saivat myös palkkaa. Kaartin miesvahvuus oli eri lähteiden mukaan 7–12 tuhatta soturia.[57]. Sarkelissa oli jatkuvasti vaihtuvat 300 vartiosotilasta.[58]. Itse asiassa kasaariarmeija oli jo ammattiarmeija ja sen avulla kaanikunta kykeni selviämään yli 150 vuotta jopa sitä suurempia vihollisarmeijoja vastaan. Kaarti oli hyvin vaikutusvaltainen, muttei ainoa sotavoima kaanikunnassa. Kasaarikeisareiden palveluksessa oli myös palkkasotureita slaavien ja rusien joukosta. Osa heistä oli myös pääkaupungissa. Kasaarien armeijan vahvuus oli ratsuväessä, joita paikalliset aateliset joutuivat toimittamaan hallitsijalle asemansa mukaan. Kasaareista riippuvaiset kansat (burtasit ja bolgarit) joutuivat toimittamaan heille nostoväkeä. Kasaareilla ei ollut laivastoa vaikka he osasivatkin tehdä pieniä veneitä, joita he käyttivät liikkumiseen pitkin Volgaa. Kasaarien tärkein ase oli jousipyssy. Sen lisäksi ratsuväellä oli keihäitä, miekkoja, sapeleita sekä kirveitä ja tikareita. Kasaarien sotajoukkojen eliitillä oli panssariasuja, nahkapanssareita, kypäriä ja kaulasuojia.[59]. Sotatoimien johdossa oli kaani sekä hänen lähisukulaisiaan tai komentaja tarhanien aatelisista. Kaanien vallan vähennettyä sotajoukkojen ylimmäksi komentajaksi tuli bek (keisari). Vangeiksi jääneet kasaarisoturit pääsivät myös Abbasidien kalifaatin armeijaan. Eräät heistä pääsivät varsin korkeisiin virkoihin kuten kalifien henkilökohtaisiksi palvelijoiksi ja maaherroiksi provinsseihin. Bysantissa oli myös kasaareja kaartilaisina.[60].
Väestön pääasiallinen elinkeino oli karjanpaimennus. Kasaarien vanhin asuinalue oli Dagestanissa, jossa he kasvattivat viinirypäleitä. 700–800-luvuilla meren läheisillä alueilla (Krimillä, Tamanin niemimaalla, Kubanissa ja Donin varrella) he siirtyivät paimentolaisuudesta maanviljelyyn.[61]. He kasvattivat vehnää, ohraa, riisiä, hedelmiä ja vihanneksia. Siellä kehittyi myös rautasepäntyöt, koruja ja keramiikan valmistus, mitkä suuntautuivat paikallisille markkinoille. Astiat tehtiin dreijaamalla. Yläluokka rikastui alkuaikoina enimmäkseen ryöstöretkillään naapurimaihin. Myöhemmässä vaiheessa he rikastuivat myös rauhanomaisemmilla keinoilla. Sen mahdollisti kansainvälisen kaupan kasvu 700-luvun lopulta 800-luvun alkuun. Kauppamiehinä oli enimmäkseen juutalaisia kauppiaita. Kasaarian läpi kulki useita kansainvälisiä kauppareittejä. Itä-Euroopan tärkeimmäksi kauppaväyläksi tuli Volgajoki, jonka ala-ja keskijuoksu olivat kasaarien hallinnassa. Volgan-Itämeren jokireitti kulki Donin suistosta maakannaksella vetotaivalta pitkin Volgalle ja sieltä slaavien maahan sekä Itämeren rantavaltioihin. Tämän reitin varrelta on löytynyt paljon arabeilta saatujen dirhemien hopearahakätköjä. Yläjuoksulla tärkeiksi välittäjiksi tulivat myös rusit. Volgan suistosta, Itilin kaupungista kauppiaat pääsivät Kaspianmerta pitkin purjehtimaan ja etelärannalta karavaaneissa maata pitkin Bagdadiin tai Keski-Aasiaan. Arkeologisten löytöjen mukaan oli myös maareittejä: karaavanisarai-verkosto Horezmasta Ala-Volgalle. Krimin satamakaupungeista Kasaarien kaanikunta osallistui myös kaupankäyntiin Bysantin valtakunnan kanssa. Kauppareittien valvonta mahdollisti myös sen, että 800–900-luvuilla kasaarien suurin tulonlähde olivat tullimaksut. Itilistä tuli huomattava kauppakaupunki. Samanaikaisesti itse kasaarit harjoittivat perinteistä paimentolaisuutta eivätkä osallistuneet kansainväliseen kauppaan. Sen kanssa olivat tekimisissä enimmäkseen juutalaiset ja islamilaiset yhteisöt. Kasaarien kaanikunta oli tunnettu huomattavana turkis- ja orjakaupan keskuksena. Kasaarien omat vientituotteet olivat kalaliima sekä lampaat.
Kasaariassa painettiin ilmeisesti myös omia rahoja, vaikka tämä on vielä kiistanalainen kysymys. Kasaarian alueelta, Donin varrelta, on löydetty muutamia arabien dirhemikolikoita, joissa on kirjoitus ”Kasaarien maa”.[62]. Osa kolikoista on 800-luvun lopulta 900-luvun alkuun ja loput ovat 830-luvulta.[63] Noihin aikoihin ajoittuvat myös ne viisi dirhamia, jotka on löydetty Spillingistä Gotlanti Ruotsi, joissa lukee ”Muhammed Jumalan lähettiläs” lauseen sijasta: «Mooses Jumalan lähettiläs”[64].
Alun perin kasaarit palvoivat vanhoja pakanauskontojaan. Kaikkein tärkein paikka heidän pyhätössään oli varattu taivaan jumalalle, Tengrille. Kaanin katsottiin saaneen valtansa suoraan häneltä. Kaanilla oli erityinen elämänvoima hallussaan, mikä turvasi koko kansan menestyksen.[65].
Pakanauskonnossa kaanin asema oli yliluonnollinen puolijumala. Arabihistorioitsijat mainitsivat, että heidän uskonsa muistutti turkkilaisten uskontoa.[66] Mutta se on valitettavaa, ettei häneltä ole jäänyt tarkempaa kuvausta jäljelle. Historiallisiin lähteisiin on jäänyt monia mainintoja Kasaarian paimentolaiskansan maailmankatsomuksesta. Kasaarien läheiset liittolaiset ja vasallit eli Dagestanin hunnit kumarsivat Tengrin lisäksi myös ukkosenjumala Kuaria sekä naisten hedelmällisyyden jumalaa, joka muistutti muinaista turkkilaisten Umai-jumalatarta. He uskoivat myös teiden jumaliin sekä kumarsivat auringolle, kuulle ja ukkoselle. Aatelisten hautajaisissa oli myös ihmisuhreja sekä rituaalitansseja, joissa alastomat soturit tanssivat miekkojen kanssa.[67].
Hallitsijoista on vähänlaisesti tietoja, koska kasaareista ei ole juurikaan kirjallisia lähteitä 600–800-luvuilta. Ulkomaisissa lähteissä on nimet ovat joskus vääristyneitä ja nimien tilalla voi olla titteleitä. Luotettavammin on tietoja: kolmesta kaanista, jotka hallitsivat 700-luvulla, yhdestä kaanista on tietoja 600-luvulta, kun kasaarit olivat vielä turkkilaisten liittolaisia sekä yhdestä kaanista 800-luvulta. Jokin aika sitten Mongoliasta löydettiin muinaisturkkilaisia tauluja, joissa mainittiin päällikkö Kadyr Kasaarista, joka ilmeisesti on ollut kasaarien hallitsija 500-luvulla. Alla on luettelo tunnetuista kasaarien hallitsijoista ja kaaneista sekä vuosista jolloin heistä on mainittu:
Kaanit
Bekit eli keisarit Venäjänkielisessä kirjallisuudessa bekejä on nimitetty keisareiksi. Joosefin kirjeissä Cordoban kalifaatin talousministerille Hasdan ibn Šafrutille tunnetaan dynastiasta 10 sukupolvea, jotka alkavat Obadiasta. Voi olla, että listaa oli suurenneltu, koska toisessa kirjeessä mainitaan 9 sukupolvea ja Jehudi Barcelonalaisen kirjeessä 5 sukupolvea.[77] Tarkempia tietoja noiden kolmen keisarin toimista mainitaan tuntemattoman juutalaiskasaarin kirjeessä. Siellä on myös mainittu, että ensimmäinen hallitsija (joko Bulan tai Obadia), joka kääntyi juutalaisuuteen, otti juutalaisnimen Sabriel. Ilmeisesti kaikilla keisareilla oli ensimmäinen nimi turkkilainen. Yksi niistä säilyi Derbentin historiassa, jossa vuonna 901 hallinnut kasaarikeisari oli nimeltään K-sa ibn BulDžan[78]. Toinen mainittu oli al-Jakubin teoksessa (noin v. 891) nimeltään Jazid Bulaš.[79].
Kasaarien historiaan voi perehtyä eri kirjallisista lähteistä, joista suurin osa on kasaarien naapurikansojen kirjoittamia. Heillä oli vahva kirjallinen perintö. Kasaarien historia on osin hämärän peitossa. 400–500-luvuilta kasaareista ei ole juuri mitään mainintoja, koska noina aikoina he jäivät mahtavampien kansojen varjoon. Myöhemmiltä vuosisadoilta kasaareista on mainintoja, mutta vuodet eivät aina täsmää toisiaan. 600–700-luvuilla kasaarit olivat mahtavimmillaan ja heidät mainitaan eri valloitussotien yhteydessä. Monet näistä tapahtumista kirjattiin ylös aikaisintaan 800-luvun puolivälissä. Silloin arabien maantiedon kukoistaessa kirjattiin ylös myös Kasaarian valtion järjestelmästä tietoja. Kaikkein eniten aikalaisten tietoja on 900-luvulta, jolloin kasaarit jättivät omia kirjallisia mainintoja maastaan sekä muiden aikalaisten kertomuksia ulkomailta kuten Kasaariasta (Ibn Fadlan, Konstantinos VII).
Kasaarien tietolähteet. Kasaarinkielisiä tekstejä ei ole löydetty, vaikka niitä ilmeisesti on ollut olemassa, koska niistä on mainintoja.[81] Jäljelle ovat jääneet kuitenkin niin kutsuttuun juutalaiskasaarien kirjeenvaihtoon kuuluvat tekstit, jotka ovat kirjoitettu hepreaksi. Kaksi niistä on esitetty espanjanjuutalaisen Ḥasday ibn Šaprutin ja kasaarihallitsija Joosefin välisenä kirjeenvaihtona.[82] Yksi, niin kutsuttu Cambridgen dokumentti, on kreditoitu kääntäjien toimesta Joosefin juutalaisen alaisen kirjoittamaksi.[83] Asiakirjoissa mainitaan kasaarien alkuperästä, heidän juutalaisuuteen kääntymisestään, hallinneista keisareista ja heidän saavutuksistaan sekä Kasaarian maantiedosta. Kirjeiden aitoutta kyseenalaistettiin pitkään, mutta nykyään tutkijat yleisesti pitävät niitä aitoina,[83] vaikkakin esimerkiksi historijoitsija Shaul Stampfer asettaa yhä niiden luotettavuuden kyseenalaiseksi.[84] Kirjeet ovat kuitenkin keskenään ristiriitaisia ja antavat legendanomaiset kuvaukset kasaarien kääntymisestä juutalaisuuteen, mikä vaikeuttaa niiden käyttämistä tutkimuksessa.[82]
Näiden ohella on löydetty myös ilmeisesti Kiovan juutalaisyhteisön kirjoittama kirje.[82] Toisaalta kielitieteilijä Marcel Erdalin tulkinnan mukaan kirje ei ole Kiovan juutalaisyhteisön kirjoittama vaan heille lähetty.[85] Kirjettä on joskus yhdistetty kasaareihin, mutta tämä on kiistanalaista[82] ja myös vastakkaisia näkemyksiä on esitetty.[85] Kirje on ajoitettu 930–960-luvuille, jolloin Kiova ei todennäköisesti ollut kasaarien vallan alla. Muutamilla kirjeen allekirjoittaneilla oli juutalaisen nimen lisäksi myös mahdollisesti slaavilainen ja turkkilaisperäinen nimi.[86] Nimien on katsottu myös mahdollisesti olevan kokonaan slaavilaisia turkkilaisten sijaan. On todennäköistä, että ei-juutalaisnimiset allekirjoittaneet olisivat todennäköisemmin juutalaisia, jotka ovat omaksuneet paikallisia nimiä[86][85] sen sijaan, että kyseessä olisi juutalaisuuteen kääntyneitä kasaareja.[85] Kirjeen viimeinen lause "Olen lukenut" on kirjoitettu turkkilaisella tekstillä. Tämän on esitetty olevan mahdollisesti kasaarien kieltä. Erdal katsoo, että se olisi todennäköisemmin bolgaarin kieltä ja kirjoitettu Tonava-Bulgarian seudulla.[85]
Arabialais-persialaiset lähteet Kaikkein suurin ja monipuolisin tietoaineisto löytyy eri kalifaatin maista[87]. Ne jakaantuvat kahteen eri tyyppiin: historiallisiin ja maantieteellisiin teoksiin, joissa mainitaan Kasaarian ja islamilaisen maailman erilaisista kontakteista. Historialliset lähteet mainitsevat kasaarien ja persialaisten sekä kasaarien ja arabien taisteluista. Maantieteelliset lähteet painottuvat rauhanomaiseen kanssakäymiseen, joka perustui kaupankäyntiin. Ensimmäisessä tapauksessa kerrotaan 600–700-luvuista, kun arabit taistelivat kasaarien kanssa Kaukasiassa. Toisessa tapauksessa kerrotaan 800–900-luvuista, jolloin Kasaaria oli tärkeä kansainvälisen kaupan kauttakulkuväylä ja pääkaupunki Itiliin muodostui suuri muslimiyhteisö. Vielä varhaisempi aikakausi 500-luvulta arabit viittasivat persialaisiin Sassanidien kronikkoihin, joita ei valitettavasti ole säilynyt meidän aikoihin asti. Historioitsijoiden joukossa mainitaan nimet: Belazuri, al-Jakubi, at-Tabari, al-Kufi, Kalifi ibn Hajjat sekä muita.
Kasaarien rooli Kaukasuksella kaanikunnan loppuaikoina mainitaan Kaspianmereen rajoittuvien alueiden historiankirjoituksista. Niitä on jäänyt jäljelle vähän. Derbentin historia ja naapurialueiden historiankirjoitus on parhaiten mainittu MunaDžim-Bašin teoksessa Osmannien imperiumi. Kasaarien historiaan liittyviä kysymyksiä olisi vaikea selvittää ilman maantieteellisiä teoksia. Niistä lähteistä löytyy paljon ainutlaatuista aineistoa, jotka aikalaiset merkitsivät muistiin ja toiseksi niissä kerrottiin eri valtakuntien rakenteesta, jollaista ei kristillisissä teoksissa ole mainintoja. Arabien näkemys Kasaariasta oli se, että valtakunta sijaitsi maan ääressä lähes asumiskelvottomalla alueella. Heidän mukaansa alueella asui ensin demoniset kansat Gog ja Magog, mutta tiedon lisääntyessä kuvitteellisten näkemysten tilalle tuli todellisempia näkemyksiä alueen asukkaista. Arabien maantiedon ansiosta tunnetaan myös kasaarien kaksoišallinto (kaani ja bek), kasaarien juutalaisuuteen kääntymisestä jotain, juutalaisuuden levinneisyydestä sekä jotain heidän pääkaupungistaan. Hyvin tärkeää on myös suorat ja epäsuorat maininnat kasaarien kansan koostumuksesta. Maantieteellisistä teoksista tärkeimpiä olivat matkakirjat ja kansoista kertovat kirjat. Niissä oli kauppareiteistä tärkeitä tietoja. Ensimmäisiä tällaisia säilyneitä Ibn Hordadbehin teos 800-luvun puolivälistä. Samoilta ajoilta on myös Ibn Rustin ja Gardizin teokset, joissa kerrotaan Itä-Euroopan kansoista ovat samantyyppisiä kuin jo kadonnut buharalaisen tiedemiehen al-DŽaihanin teos. 900-luvun tilannetta kuvailivat klassisen koulun maantieteilijä: Istarihi, Ibn Haukal, Al-Mukaddasi. Kaksi viimeistä kirjailijaa kirjasivat muistiin myös tärkeitä tietoja Kasaarian tuhoutumisesta. Heidän lisäkseen tärkeitä matkailijoita, jotka kirjasivat muistiin matkojaan, olivat Ibn Fadlan ja Al-Masudi, jotka vierailivat Kasaarian rajoilla. Ibn Fadlan vuonna 922 vieraili Volgan Bolgariassa ja toinen 940-luvulla Kaspianmeren etelärannoilla.
Bysanttilaiset lähteet. Kreikkalaiset lähteet kasaareista ovat aika vähäisiä, koska noina aikoina bysanttilainen historiankirjoitus ei ollut voimissaan. Kasaarien kaanikunnan alkuajoilta on 2 teosta, joilla on sama lähdeteos: Kronografia Theofanos Tutkijalta (kirjoitettu 800-luvun alussa sekä Breviarij Nikiforosin teos hiukan aiemmalta ajalta. Bysanttilaiset lähteet mainitsevat kasaarien nousun syyksi Suur-Bolgarian tuhoutumisen. Tämä näkemys vahvistuu myös Joosefin kirjeessä, josta se on nykyiseen historian kirjoitukseen. Kasaarian kaanikunnan myöhemmistä vaiheista on kertonut Bysantin keisari Konstantinos VII. Hän kirjoitti vuosina 948–952 pojalleen ja seuraajalleen Romanokselle ohjeita valtakunnan hallitsemisesta De Administrando Imperio-teokseen, johon hän keräsi tietoja Bysanttia ympäröivistä kansoista sekä antoi pojalleen neuvoja siitä, miten eri kansojen kanssa tuli menetellä. Näiden tietojen joukossa on myös vahvistus arabien näkemykselle Kasaarian kaksoishallinnasta, Sarkelin rakentamiseen liittyviä tietoja sekä kasaarien-unkarilaisten, kasaarien- petsenegien ja kasaarien-alaanien välisistä suhteista. Siellä on myös ilmeisesti ainoa historiallinen maininta levottomuuksista kaanikunnasta (ilmeisesti kavaarien kapina). Toinen tärkeä tietolähde on eri henkilöiden elämäkerrat, joiden sankarit mainitaan eri poliittisissa yhteyksissä. Elämäkertoja on säilynyt sekä kreikan- että slaavinkielisinä. Kasaariasta mainitaan muun muassa seuraavissa elämäkerroissa: Johannes Goottilaisen (tapahtumia 800-luvun lopulta), Stefan Surožkin (800-luvun lopulta) sekä erityisesti Konstantin-Kirillin, jossa mainitaan lähetyssaarnaajan käynnistä Kasaariassa vuosina 860–861 sekä kerrotaan kristillinen näkemys kasaarien kiistoista.
Bysanttilaisessa kirjallisuudessa toponyymi Kasaaria säilyi kaikkein kauimmin. Sitä nimeä käytettiin pitkään Itä-Krimistä. Myöhemmin sitä käytettiin myös italialaisissa asiakirjoissa jopa 1500-luvulle asti.[88].
Armenialaiset lähteet. Tärkeitä lähteitä on myös muinaisarmenian kielellä. Niissä kerrotaan 600–700-luvuista, jolloin kasaarit eli ”pohjoiset barbaarit” hallitsivat Kaukasuksen eteläpuolella. Armenialaiset nimittivät kasaarien hallitsijaa ”Pohjoisen keisariksi” vastapainona Bysantin keisarille, jota nimitettiin ”Lännen keisariksi” sekä arabien kalifia ”Etelän keisariksi”. Armenialaisten historiankirjoitus mainitsee kasaarit ilmestyneen ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina. Tärkeimpiä kasaarien historiaan liittyviä teoksia on Аrmenian maantieto, jonka on kirjoittanut 600-luvun lopulla Anania Širakatsi sekä Aluankin maiden historia Mooses Kagankatvatsilta, joka kertoi Kaukasian Albanian historiasta. Myös Levondin historiateos 700-luvulta on tärkeä, koska siinä kerrotaan ulkopuolisten näkemyksiä kasaarien-arabien sotiin.
Georgialaiset tietolähteet Georgialaisista lähteistä tärkeimpiä ovat myöhemmin kootut teokset 1000–1700-luvuilta: ”Kartlis tšovrebin kronikka” sekä ”Pyhän Abo Tbilisiläisen seikkailut”, jotka ovat kasaareista kertovia tapahtumia 700-luvun lopulta.
Syyrialaiset lähteet Historioitsijoiden mielestä kaikkein vanhin maininta kasaareista on syyrialaisessa Zahari Ritorin kronikassa 500-luvun lopulta. Myöhemmistä tapahtumista on kerrottu Mihail Syyrialaisen (1000-luvulta) ja Abu-al-Faradgen teoksessa (1100-luvulta).
Venäläiset lähteet Itäslaavilaisia lähteitä kasaareista on erittäin vähän. Tämä johtuu lähinnä siitä, että muinaisvenäläinen kirjoitustaito alkoi vasta Kasaarien kaanikunnan hajoamisen jälkeen. Tärkein lähde on Nestorin kronikka, johon tietoja kasaareista kerättiin osin bysanttilaisesta kirjallisuudesta ja osin suullisesta perimätiedosta. Suurin osa tiedoista on Novgorodin Ensimmäisestä kronikasta, jonka on kirjoittanut 1070-luvulla kirjuri Nikon Kiovan Petserin luolaluostarin munkki, joka eli pitkiä aikoja Tmutarakanissa. Venäläis-kasaarinäkökulmasta katsottuna tietoa on varsin vähän, mutta ne kertovat jotain kasaarien kanssakäymisestä heistä riippuvaisiin kansoihin. Tällaisia mainintoja historianteoksissa on vähänlaisesti. Vuosi 965 mainitaan kronikassa vuotena, jolloin kasaarien sotajoukot hävisivät Svjatoslaville. Lisäksi mainitaan juutalaiskasaarien lähetystö Vladimirin luo vuonna 986, minkä jälkeen kasaarit mainitaan vain Tmutarakanin ruhtinaskunnan tapahtumien yhteydessä. Toinen tärkeä muinaisvenäläinen lähde kasaareista on Vladimirin muisto ja ylistys Jakov Mnihin kirjaama (1000-luvun loppupuolella), jossa kerrotaan Vladimirin harjoittamasta politiikasta kasaarien kanssa. Muinaisvenäläisessä kirjallisuudessa on tarina 1300-luvulta: ”Tarina Kasaarien keisarista ja hänen vaimostaan”. Siinä kerrotaan tarina Bysantin keisari Justinianus II, joka oli naimisissa kasaariprinsessan kanssa.[89].
Juutalaiset lähteet Kasaareista on mainintoja joissain juutalaisissa lähteissä.[90] Aikalaistietoa matkalaisilta Eldad ha-Dani (1000-luvun loppupuoli), babylonian diasporan päämiehen Saadia Gaonin kirjeissä (900-luvun alkupuoli), karaimilaisen papin Jacob Qirqisani (vuonna 937) sekä italialaisen kirjurin Josif ben Gorion (900-luvun puoliväli). Myöhemmistä lähteistä laajin on Jehuda Galevin kirja Kuzari, jossa kerrotaan kasaarien suhtautumisesta uskonnollisiin kysymyksiin. Sen kirjoittaja pyrki osoittamaan juutalaisuuden juhlallisuutta, minkä vuoksi hän kertoi ylistäen kasaarikeisarin ja juutalaispapin keskustelusta. Galevi viittaa kasaarien kronikoihin ja kertoo kasaarien kääntymisen tarkan päivämäärän. Rabbinismikirjailijoiden suhtautuminen kasaareihin oli joko myönteistä tai puolueetonta, kun taas karaimit kirjoittivat heistä negatiivisesti.[91].
Länsieurooppalaiset lähteet Kristillisen Euroopan teokset eivät alkuperäislähteinä mainitse kasaareista juuri mitään, mutta niissä on joitain hajanaisia tietoja, joiden avulla on helpompi ymmärtää suhtautumisen kasaareihin ulkopuolisessa maailmassa. Ensimmäisen kerran kasaarit mainitaan latinankielisessä lähteessä noin vuonna 700 Ravennan anonyymissä. Muutaman kerran heidät mainitaan Baijerin maantiedonkirjassa. Noin vuonna 864 aquitanialainen munkki Kristian Stavelosta mainitsi, että kasaarit harjoittavat juutalaisuutta.
Unkarilaiset historialliset lähteet, kuten ”Unkarilaisten teot”, ilmestyivät aika myöhään, vastaa 1100–1200-luvuilla, ja niissä tarkastellaan muinaisuuden näkymiä sen ajan käsitysten mukaan. Niissä ei mainita kasaareista juuri mitään.
Tähän mennessä ei ole vielä päästy selvyyteen kasaarien kansan alkuperästä eikä Kasaarian sydänalueita erityisesti Volgan alajuoksua ole tutkittu tarpeeksi. Kaanikunnan pääalueiden (Donin varrella, Asovanmeren rannalla ja Krimillä) muistomerkit on yhdistetty ennen kaikkea Saltin-majatskin arkeologiseen kulttuuriin.[92]. Sen tärkeimmät kansat olivat metsäaroseudulla alaanit ja aroseudulla turkkilaiset.[93]. 1900-luvun alussa aloitettiin kaivaukset, joita jatkettiin neuvostoaikana ja sen jälkeen, joissa on löytynyt paljon kaupunkimaisia asutuksia ja linnoituksia. Kirjallisissa lähteissä on mainittu kaksi: Sarkel, joka sijaitsee Donin vasemmalla rannalla (nykynimeltään Vasemmanrannan Tsimljanskin muinaislinna: uponnut Tsimljanskin tekoaltaaseen) sekä Samkerts-Tamatarha (Tamanin muinaislinna). BelenDžerin ja Semenderin määrittely nyky-Dagestanin kaupunkien joukosta on ollut ristiriitaista. Myös pääkaupunki Itilin etsintä on ollut vaikeaa eikä sitä ole vielä varmasti pystytty todentamaan. Pitkään oletettiin, että se olisi voinut jäädä veden alle Kaspianmeren pinnan kohotessa.[94] Vuonna 2008 arkeologeille tuli vahva olettamus siitä, että Itil sijaitsisi Samosdelskin muinaislinnassa Astrahanin alueella samassa paikassa, jossa sijaitsi Kultaisen Ordan kaupunki. Tämä olettamus perustu siihen, että paikalta löydettiin muinaisen kaupungin jäännökset, jotka olivat ennen mongoliaikaa. Se on ainoa niin vanha muinaiskaupunki Astrahanin alueella. Muinaislinnan pohjakaava vastaa niitä tietoja, joita Itilistä on mainittu eri kirjallisissa lähteissä.[95].
Kasaarien arkeologiaongelmiin kuuluu myös se, miten eri arkeologiset löydökset voidaan yhdistää eri historiallisiin kirjallisiin mainintoihin heistä.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
