Jacques-Yves Cousteau
ranskalainen merivoimien upseeri, tiedemies, tutkimusmatkailija ja elokuvantekijä From Wikipedia, the free encyclopedia
ranskalainen merivoimien upseeri, tiedemies, tutkimusmatkailija ja elokuvantekijä From Wikipedia, the free encyclopedia
Jacques-Yves Cousteau (11. kesäkuuta 1910 Saint-André-de-Cubzac – 25. kesäkuuta 1997 Pariisi) oli ranskalainen merivoimien upseeri, tutkimusmatkailija, laitesukelluksen edelläkävijä ja tieteilijä, joka tutki merta ja kaikkia vesielämän muotoja.
| Jacques-Yves Cousteau | |
|---|---|
 Jacques-Yves Cousteau vuonna 1976 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 11. kesäkuuta 1910 Saint-André-de-Cubzac, Ranska |
| Kuollut | 25. kesäkuuta 1997 (87 vuotta) Pariisi, Ranska |
| Ammatti | dokumentaristi, merentutkija, merivoimien upseeri |
| Vanhemmat |
Daniel Cousteau Elizabeth Cousteau |
| Puoliso |
Simone Melchior (1937–1990) Francine Triplet (1992–1997) |
| Lapset |
Philippe Cousteau Jean-Michel Cousteau |
| Muut tiedot | |
| Merkittävät teokset |
|
| Järjestö | Cousteau Society |
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivu | |
Cousteau tuli erityisesti tunnetuksi pitkistä dokumenttielokuvistaan, joista hän sai kaksi Oscar-palkintoa, ja televisiosarjoistaan, joista Meren salaisuudet toi maailmanlaajuista mainetta. Cousteau ei kuitenkaan ollut pelkkä dokumentaristi, vaan hän tutki aluksellaan Calypsolla maailman meriä ja niihin liittyviä ilmiöitä. Cousteaun elokuvat herättivät kiinnostusta meriin ja näiden suojeluun, ja hänen keksintönsä vaikuttivat sukellusharrastuksen kehittymiseen. Cousteaun työtä jatkaa hänen perustamansa Cousteau Society.
Cousteaun ura kesti pitkään, sillä se alkoi käytännössä jo hänen ollessaan laivastossa 1930-luvun lopulla. Hän työskenteli kuolemaansa asti ja sai useita arvonimiä ja palkintoja. Vuonna 1988 hänet valittiin Ranskan akatemiaan.
Jacques-Yves Cousteau syntyi pienessä Saint-André-de-Cubzacin kunnassa Bordeaux'n viinialueella. Hän oli Daniel ja Elizabeth Cousteaun toinen lapsi.[1] Daniel Cousteau oli lakimies, ja perhe matkusti paljon.[2]
Poika kiinnostui vedestä jo varhain. Seitsenvuotiaaksi asti hän kuitenkin sairasti kroonista suolistotulehdusta, enteriittiä, minkä takia perheen lääkäri ei suositellut pojalle raskasta liikuntaa. Suolistovaivojen takia pulleasta vauvasta tuli todella laiha lapsi, ja Jacques-Yves jäi aikuisenakin pienikokoiseksi.[3]
Ensimmäisen maailmansodan aikana Daniel Cousteau jäi työttömäksi, mutta sodan jälkeen hän löysi jälleen töitä rikkaan yhdysvaltalaisen Eugene Higginsin lainopillisena neuvonantajana.[3] Daniel joutui jälleen matkustamaan paljon, mutta nyt veljekset Pierre-Antoine ja Jacques-Yves olivat jo kouluiässä. He olivat suurimman osan vuodesta sisäoppilaitoksessa, kun heidän vanhempansa olivat matkoilla. Higgins sai Cousteaun perheen unohtamaan Jacques-Yvesin liikuntarajoitukset, minkä seurauksena tämä oppi uimaan ja rakastamaan vettä entistä enemmän.[4]
Eugene Higgins palasi New Yorkiin vuonna 1920 ja vaati Cousteaun perhettä muuttamaan kanssaan. Jacques-Yves ja Pierre-Antoine menivät kouluun Yhdysvalloissa ja oppivat puhumaan sujuvaa englantia.[4] Yhdysvalloissa Jacques-Yves sukelsi ensimmäisen kerran Harveynjärvessä, kun perhe oli lomalla Vermontissa.[5] Vuonna 1922 Higgins ja Cousteaun perhe muuttivat takaisin Ranskaan. Yhdysvalloissa Jacques-Yves oli kiinnostunut mekaniikasta ja suunnitellut 11-vuotiaana pienoisnosturin; Ranskassa hän rakensi 13-vuotiaana akkukäyttöisen auton.[6] Sukeltamisen ja mekaniikan lisäksi merkittävää Jacques-Yvesin tulevaisuudelle oli se, että hän oli kiinnostunut filmaamisesta. Hän osti kaitafilmikameran säästöillään.[5]
Vaikka Jacques-Yves oli kiinnostunut monista asioista, hän ei menestynyt koulussa. Hän syyllistyi häiriköintiin, minkä vuoksi hänet lähetettiin tiukkaan sisäoppilaitokseen. Siellä Jacques-Yves sai uutta motivaatiota koulunkäyntiin ja suoritti koulun hyvin arvosanoin. Vuonna 1930 hän pääsi Brestin merisotakouluun.[5]
Jacques-Yves Cousteau ja hänen kurssitoverinsa osallistuivat vuosien 1932 ja 1933 aikana maailmanympäripurjehdukselle harjoituslaiva Jeanne d’Arcilla. Cousteaulla oli mukana kamera, jolla hän kuvasi paljon. Harjoituspurjehduksen jälkeen Cousteau valmistui merisotakoulusta aliluutnantiksi[lähde? ] ja hänet määrättiin Kiinan rannikolle, Shanghaihin, aseupseeriksi.[7]
Aasian komennuksen päätyttyä Cousteau palasi Ranskaan Neuvostoliiton läpi. Hän kuvasi paljon myös Neuvostoliitossa, mutta lähes koko materiaali takavarikoitiin. Ranskassa Cousteau päätti jatkaa opintojaan merivoimien ilmasotakoulussa Hourtinissa.[7] Cousteaun oli määrä valmistua vuonna 1936, mutta ennen sitä hän joutui pahaan auto-onnettomuuteen ja kävi lähellä kuolemaa.[5] Hän oli menossa ystävänsä häihin Vogeeseille isänsä urheiluautolla ja ajoi juuri mutkaista vuoristotietä pimeässä ja sumussa, kun auton ajovalot sammuivat. Hän painoi jarrua, mutta auto suistui tieltä ja pyöri monta kertaa ympäri. Cousteau makasi useita tunteja tajuttomana metsässä, mutta herättyään hän pystyi raahautumaan tielle ja läheiseen asumukseen, josta soitettiin apua.[8] Cousteaulta oli murtunut useita kylkiluita ja vasen käsi viidestä kohtaa, hänen keuhkonsa olivat puhjenneet sekä oikea käsi halvaantunut.[9] Lääkärit suunnittelivat jo käden amputointia, mutta Cousteau ei sitä sallinut.[10] Kahdeksan kuukauden hoidon jälkeen hän pystyi liikuttamaan yhtä oikean käden sormea ja vielä muutaman kuukauden kuluttua kaikkia sormiaan.[11]
Toipumisajaksi Cousteau määrättiin Toulonin satamaan. Hän ei kuitenkaan pystynyt osallistumaan lentäjän kokeeseen eikä siis valmistunut.[12] Toulonissa Cousteau perehtyi aiempaa vakavammin mereen ja alkoi kehitellä myös sukeltamista auttavia varusteita.[5] Hän tutustui toiseen laivaston upseeriin Philippe Tailliez’hen, jonka suosituksesta hän rupesi kuntouttamaan itseään uimalla.[13] Cousteaun ja Tailliez'n lisäksi Toulonin vesillä sukelsi vedenalainen kalastaja Frédéric Dumas. Kolmikko alkoi tutkia sukeltamista ja testasi sekä yritti kehittää monia seikkoja. Lisäksi Cousteau kuvasi monia heidän sukelluksiaan.[14]
Cousteau oli Dupleix-nimisellä risteilijällä algerialaisessa Oranin satamassa, kun toinen maailmansota syttyi.[15] Nopean salamasodan jälkeen saksalaiset pakottivat Ranskan antautumaan, miehittivät maan pohjoisosan ja jättivät maan eteläosan saksalaismielisen Vichyn hallituksen valvontaan. Ranskan antautumisen jälkeen Toulonin tukikohtaan koottu Ranskan vahva moderni laivasto miehistöineen pysyi nimellisesti Ranskan lipun alla ja erossa sotatoimista. Sotaonnensa heikentyessä saksalaiset alkoivat kuitenkin pelätä laivaston ja ainakin sen upseerien loikkaavan ensimmäisen tilaisuuden tullen brittien tai amerikkalaisten puolelle. Marraskuussa 1942 saksalaiset tunkeutuivatkin väkivalloin Touloniin, tarkoituksenaan ottaa koko laivasto-osasto uudenaikaisine aluksineen Saksan haltuun. Ranskalaiset olivat valmistautuneet tähän jo kahden vuoden ajan.[16] He upottivat ja räjäyttivät lähes jokaisen aluksensa Toulonin satama-alueelle, jotta ne eivät joutuisi saksalaisten käsiin.
Vaikka laivasto tuhottiin ja miehistöt kotiutettiin, Cousteau, Dumas ja Tailliez jatkoivat sukelluksiaan Toulonin vesissä tuoreiden ja vanhojen hylkyjen joukossa.[17] Sodan aikana he tekivät ensimmäisen elokuvansa Par dix-huit mètres de fond (suom. Kahdeksantoista metrin syvyydessä). He saivat sukeltaa ja kuvata rauhassa, vaikka saksalaiset ja italialaiset partioivat alueella, sillä sukeltajat näyttivät partioiden mielestä harmittomilta.[18] Cousteau toimi kuitenkin Ranskan vastarintaliikkeen vakoojana. Sodan jälkeen hänet palkittiin ansioistaan useilla mitaleilla, kuten arvostetulla kunnialegioonan kunniamerkillä.[5]
Toisen maailmansodan aikaan paras pitkillä sukelluksilla käytettävä hengityslaite oli Yves Le Prieurin kehittämä. Siinä piti kuitenkin säätää ilmansyöttöä käsin, ja Cousteau halusi pitää kätensä vapaana. Ratkaisu olisi automaattinen säädin, samantapainen kuin mikä lentäjillä oli jo käytössään.[19] Cousteau oli kuullut insinööristä nimeltä Émile Gagnan, joka oli erikoistunut kaasujen hallintaan suuressa paineessa ja joka työskenteli Air Liquide -yrityksessä. Cousteaun appi oli yksi yrityksen johtajista, ja hän sai muut suostumaan Gagnanin ja Cousteaun yhteishankkeeseen. Cousteau matkusti miehitettyyn Pariisiin vaimonsa Simone Melchiorin kanssa joulukuussa 1942.[20]
Cousteau esitteli Gagnanille hengityslaitteen vaatimukset, ja seuraavat viikot he työskentelivät Air Liquiden laboratorioissa. Heidän tavoitteenaan oli tuottaa automaattinen säätöventtiili, joka antaisi sukeltajalle ilmaa sopivalla paineella. Venttiilin piti lisäksi olla tarpeeksi herkkä vastaamaan hengitykseen, antaa juuri oikea määrä ilmaa ja päästää uloshengitysilma veteen.[20]
Tammikuussa 1943 Cousteau ja Gagnan kokeilivat laitteensa ensimmäistä versiota Marne-joessa, mutta se ei vielä toiminut.[21] Muutaman pienen lisäsäädön jälkeen uudet kokeet sisävesialtaissa antoivat positiivisen tuloksen. Tämän jälkeen Cousteau palasi Etelä-Ranskaan ja Gagnan teki viimeiset korjaukset laitteeseen, joka sai nimen aqualung.[22] Toulonissa Cousteau, Dumas ja Tailliez kokeilivat aqualungia todellisissa olosuhteissa, ja Dumas teki laitteen avulla ennätyssukelluksen 64 metrin syvyyteen.[23] He tekivät vuonna 1944 ensimmäisen vedenalaisen elokuvan, jonka apuna käytettiin aqualungia. Épaves-elokuvaa ("Hylyt") varten he saivat saksalaisilta ja italialaisilta luvan kuvata uponneita aluksia.[24] Aqualungin ansiosta sukeltajat pystyivät liikkumaan veden alla huomattavasti vapaammin kuin aikaisemmin, joten laite antoi paremmat mahdollisuudet myös kuvaamiseen.[25]
Vuonna 1944 liittoutuneet vapauttivat Pariisin, ja Ranskan merivoimat koottiin uudestaan. Sekä Cousteau että Tailliez kutsuttiin takaisin palvelukseen.[26] Samaan aikaan muutama sukeltaja perusti epävirallisen merenalaisen tutkimusryhmän nimeltä Groupement de Recherches Sous-marines. Sodan jälkeen toukokuussa 1945 Cousteau määrättiin toimistotyöhön Marseilleen. Hän ei kuitenkaan pitänyt työstä ja kertoi johtoupseereille epävirallisesta tutkimusryhmästä, minkä jälkeen siitä tuli virallisesti osa Ranskan merivoimia. Tailliez sai ryhmän johdettavakseen, koska hän oli korkeampi upseeri kuin Cousteau.[27]
Kun merivoimien amiraalit olivat nähneet Cousteaun, Dumas'n ja Tailliez'n tekemän elokuvan hylyistä, he päättivät, että Tailliez'n ryhmän pitäisi keskittyä miinanraivaamiseen ja sen tehtävänä olisi myös hakea lastia uponneista laivoista. Ryhmä sai myös luvan tehdä tutkimustyötä. Ensimmäisenä työnään se raivasi Sèten sataman miinoista.[27]
Ryhmä jatkoi miinojen raivaamista koko 1940-luvun lopun, mutta Cousteau ohjasi sen tekemään myös vedenalaisia kokeita aina, kun se oli mahdollista. He tutkivat muun muassa lisääntyvän paineen vaikutusta ihmiskehoon, ja Cousteau teki vuonna 1947 vapaasukelluksen maailmanennätyksen laskeuduttuaan reiluun 90 metriin.[28][25] Ryhmä sai myös mahdollisuuden tehdä yhteistyötä sveitsiläisen Auguste Piccardin kanssa. Hän oli kehittänyt batyskafin, jolla pystyi laskeutumaan huomattavasti syvemmälle kuin muilla laitteilla siihen mennessä.[29]
Vuonna 1950 Groupement de Recherches Sous-marines siirtyi uusiin tiloihin Toulonin satamassa. Cousteau ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, sillä hän halusi oman tutkimusaluksen.[30] Brittiläinen pariskunta, jonka Cousteaut olivat tavanneet sodan aikana, antoi tähän mahdollisuuden. He tarjosivat Cousteaulle rahaa, jotta hän voisi ostaa ylimääräisen miinanraivaajan ja muuttaa sen meritieteelliseksi tutkimusalukseksi. Cousteau osti laivan Maltalta, missä Yhdysvalloissa rakennettu miinanraivaaja oli käytössä autolauttana, ja niin Calypso siirtyi hänen omistukseensa 19. heinäkuuta 1950.[31] Hän muutti laivan kelluvaksi laboratorioksi ja varusti sen moderneilla työkaluilla.[2]
Cousteau otti virkavapautta merivoimista, ja kesäkuussa 1951 Calypso lähti ensimmäiselle koematkalleen tutkimusaluksena.[31] Ensimmäinen virallinen tutkimusmatka alkoi marraskuussa 1951, jolloin Calypso suuntasi kohti Punaisenmeren koralliriuttoja Saudi-Arabian rannikolla. Helmikuussa 1952 Cousteau palasi Ranskaan ja alkoi tutkia uponneita aluksia. Marseillen edustalta hän löysi roomalaisen aluksen 200-luvulta eaa. ja tutki sukeltajineen sitä kahden vuoden ajan.[32] Vuonna 1952 Calypsolla sattui vakava sukellusonnettomuus, jossa Jean-Pierre Servanti sai surmansa. Se sai Cousteaun harkitsemaan toiminnan lopettamista, mutta hän päätti kuitenkin miehistönsä kanssa jatkaa murheellisesta tapauksesta huolimatta.[33]
Ensimmäisten tutkimusmatkojensa aikana Cousteau kirjoitti varhaisista sukelluskokemuksistaan yhdysvaltalaisen James Duganin avulla. Hänen kirjansa Hiljainen maailma: Ihmiskalana meren syvyyksissä julkaistiin Yhdysvalloissa 1953, ja se on käännetty sen jälkeen 22 kielelle. Kirja toi Cousteaulle maailmanlaajuista mainetta ja auttoi häntä hieman jatkuvissa rahoitusongelmissa.[34]
Pian kirjan julkistamisen jälkeen öljy-yhtiö British Petroleum palkkasi Cousteaun miehineen tekemään sukelluksia Persianlahdella Abu Dhabin edustalla.[35] Cousteaun ryhmän keräämien näytteiden perusteilla geologit pystyivät päättelemään, että Persianlahden pohjassa oli öljy- ja maakaasutaskuja.[36] Vuonna 1954 Cousteau sai merkittävän taloudellisen tuen Ranskan valtiolta, joka suostui maksamaan kaksi kolmasosaa Calypson toimintakustannuksista, jos alus toimisi yhdeksän kuukautta Ranskan virallisena tutkimusaluksena ja siellä olisi ranskalaisia tieteilijöitä.[37]
Maaliskuussa 1955 kunnostettu Calypso lähti yli 20 000 kilometrin matkalle Marseillesta Punaisellemerelle, mistä matka jatkui Seychelleille, Intian valtamerelle ja Madagaskarin eteläosaan. Matkan aikana sukeltajat tekivät satoja sukelluksia ja Cousteau keräsi nuoren kuvaajan Louis Mallen avustuksella materiaalia uutta elokuvaa varten. Elokuva Hiljainen maailma sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla huhtikuussa 1956 ja voitti juhlien arvokkaimman palkinnon, Kultaisen palmun. Seuraavana vuonna Hiljainen maailma palkittiin parhaana dokumenttina Oscar-gaalassa. Saamansa maineen ansiosta Cousteau nimettiin Monacon oseanografisen museon johtajaksi.[38] Cousteau erosi vuonna 1957 merivoimien palveluksesta keskittyäkseen täysipäiväisesti muihin projekteihinsa.[39]
Jo ennen Hiljaisen maailman kuvauksia Cousteau oli aloittanut Ranskan vedenalaisen tutkimuksen viraston kanssa hankkeen, jonka tavoitteena oli rakentaa pienoissukellusvene, jonka avulla sukeltajat pystyisivät laskeutumaan normaalia kevytlaitesukellusta syvemmälle.[33] Syksyllä 1956 Calypson mukana ollut Harold Edgerton laski ankkuriköyttä pitkin Romanchen haudan pohjaan kameran, jonka oli itse kehittänyt, ja otti ensimmäisiä kuvia syvänmerenhaudasta.[40] Edgertonin kamera oli välittänyt laiteongelman vuoksi vain kaksi kuvaa, mutta niissä näkyi selvästi tuntemattomia eläimiä. Tämä turhautti Cousteauta, sillä hän halusi nähdä syvyydet itse eikä robotin välityksellä.[39]
Cousteau ja kaksi insinööriä työskentelivät kuusi vuotta pienoissukellusveneen kehittämiseksi. Kilpikonnamainen miehittämätön Hull No. 1 oli ensimmäisessä testissään maaliskuussa 1958, mutta laskukaapeli katkesi ja alus vajosi merenpohjaan liian syvälle, jotta se olisi voitu pelastaa. Seuraavat 18 kuukautta Cousteau käytti uuden aluksen suunnitteluun. Uusi sukellusvene näytti lentävältä lautaselta, joten Cousteau nimesi sen "sukeltavaksi lautaseksi".[41] Uusi malli saatiin toimimaan muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen kesällä 1960, kun Cousteau ja Albert Falco laskeutuivat aluksella 300 metrin syvyyteen.[42] Cousteau suunnitteli SP-350:ta varten 20 metriä pitkän, ilmalla täytettävän aluksen nimeltä Amphitrite. Sen tarkoituksena oli kuljettaa sukelluslautasta, jolloin Calypsoa voitiin käyttää muuhun tutkimustyöhön.[43]
Cousteau haaveili syvyyksien tutkimisen lisäksi siitä, että ihmiset voisivat asua meressä, mannerjalustan pohjalla. Tästä alkoi vedenalaisen talon suunnitteluun tähtäävä Conshelf-projekti 1960-luvun alussa.[44] Conshelf I oli ensimmäinen asuttava rakennus meren pohjassa. Sylinterin muotoinen ja viiden metrin pituinen talo laskettiin meren pohjaan lähellä Marseillea syyskuussa 1962.[45] Talossa asui viikon ajan kaksi ihmistä: Falco ja Claude Wesly. Koe onnistui ja vakuutti Cousteaun siitä, että hänen haaveensa olisi mahdollinen toteuttaa.[46]
Conshelf I:n menestymisen jälkeen Cousteau miehistöineen valmistautui Conshelf II:een, joka olisi kylä meressä. Siihen kuului talo, syvänmeren moduuli, sukellusalusten talli ja välinevaja. Helmikuussa 1963 Calypso ja Rosaldo lähtivät kohti Punaistamerta, jossa koe suoritettaisiin. Cousteau otti myös kuvausvälineet mukaan, sillä hän aikoi kuvata samalla uuden dokumenttielokuvan.[47] Conshelf II -projekti oli myös menestys. Kesäkuusta heinäkuuhun sukeltajat asuivat meressä ja todistivat, että ihmiset pystyvät elämään onnellisesti pitkiä aikoja 25 metrin syvyydessä.[48] Cousteaun kuvaama elokuva Elävä meri, joka käsitteli Conshelf II -projektia, toi hänen uransa toisen parhaan dokumentin Oscar-palkinnon.[49]
Cousteaun oli edelleen vaikeaa saada rahoitusta, vaikka hänen elokuvansa ja projektinsa menestyivät. Avaruuden valloittaminen herätti paljon kiinnostusta, minkä takia vedenalainen tutkimusmatkailu joutui kilpailemaan rahavaroista avaruusohjelmien kanssa.[49] Samalla muutkin olivat kiinnostuneet meren asuttamisesta ja tutkineet ihmisasutusta uusissa syvyyksissä. Cousteau vastasi haasteeseen menemällä vielä syvemmälle. Syyskuussa 1965 kuusi sukeltajaa, Cousteaun poika Philippe heidän joukossaan, laskeutuivat asumaan ja työskentelemään noin 90 metrin syvyyteen Conshelf III:lle. Tämäkin projekti oli onnistunut.[50] Cousteau joutui kuitenkin tämän jälkeen luopumaan Conshelf-projekteista, sillä muilla vastaavilla projekteilla oli paremmat rahavarat.[51]
National Geographic Society oli aloittamassa 1960-luvun puolivälissä luontoaiheista televisiosarjaa. Cousteau tarjosi elokuvaansa järjestölle, joka suostui sillä ehdolla, että Hollywood-tuottaja David Wolper valvoisi elokuvan leikkaamista.[52] Cousteaun ensimmäinen, tunnin pituinen televisio-ohjelma The World of Jacques Cousteau lähetettiin toukokuussa 1966.[53] Cousteau teki sen jälkeen vielä kaksi erikoisohjelmaa National Geographic Societyn sarjaan. [ ]
David Wolperin tuotantoyhtiö oli niin vakuuttunut, että suositteli Cousteauta tekemään lisää televisio-ohjelmia. Cousteau neuvotteli 1960-luvun loppupuolella kolmen televisiokanavan kanssa, joista ABC teki parhaan tarjouksen ja lupasi kustantaa 12 tunnin mittaista jaksoa. Cousteau pääsi sopimuksen myötä lopultakin niin hyvään taloudelliseen asemaan, että pystyi tekemään pitkälle tähtääviä suunnitelmia. Sarjan ansiosta Cousteau pystyi purjehtimaan Calypsolla kaikilla maailman merillä ja kuvaamaan haluamissaan paikoissa.[53]
Cousteau miehistöineen lähti jälleen uusitulla Calypsolla liikkeelle keväällä 1967. Aluksella oli mukana kaksi uutta ketterämpää pienoissukellusvenettä.[54] Ensimmäinen osa sarjasta Meren salaisuudet käsitteli haita, ja se sai kehuja opetuksen ja viihteen onnistuneesta yhdistämisestä. Cousteau sai kuitenkin myös kritiikkiä siitä, että hän keskittyi liikaa luomaan draamaa eikä hänen lähestymistapansa ollut tarpeeksi tieteellinen. Yksi kriitikoista oli Calypsolla jonkin aikaa mukana ollut haiasiantuntija Eugenie Clark.[55] Cousteau vastasi kritiikkiin sanomalla, ettei ole tieteilijä. Hänen tarkoituksensa oli kertoa meriseikkailuja, joissa oli tarina, eikä tehdä puhtaita dokumentteja.[56] Cousteaun miehistö kiersi maailmaa kolme vuotta ja palasi Monacoon 15. syyskuuta 1970. Calypso oli purjehtinut yli 80 000 kilometriä.[54] Uudelle kuvausmatkalle Cousteau lähti syksyllä 1972 tällä kertaa Etelämantereelle. Cousteaun piti kuvata neljä lyhyttä televisioelokuvaa ja täyspitkä dokumenttielokuva.[57]
Vuonna 1976 Meren salaisuudet loppui. Sarja oli ollut monta vuotta todella suosittu, ja ABC oli kahdesti uudistanut kolmivuotisen sopimuksen Cousteaun kanssa. Viimeisten osien aikana katsojaluvut alkoivat kuitenkin laskea, minkä seurauksena ABC ilmoitti, että toukokuussa 1976 lähetettävä jakso jäisi viimeiseksi.[58]
Meren salaisuuksien loputtua Cousteau joutui jälleen etsimään uutta taloudellista tukea. Televisiokanava KCET lähti tuottamaan 12:ta televisioelokuvaa, jotka lähetettäisiin nimellä The Cousteau Odyssey. Sarja käsitteli hieman eri teemoja kuin Meren salaisuudet, sillä siinä keskityttiin erilaisiin ongelmiin, kuten luontoon kohdistuneisiin katastrofeihin, hävinneisiin valtakuntiin ja ihmiskohtaloihin.[59] Cousteau oli kiinnostunut yhä enemmän luonnonsuojelusta, mikä näkyi sarjassa. Hän oli jo vuonna 1974 perustanut Yhdysvalloissa voittoa tuottamattoman järjestön Cousteau Societyn, jonka tarkoituksena oli työskennellä merten suojelemiseksi.[60]
The Cousteau Odysseyn kuvausten aikana Cousteauta kohtasi henkilökohtainen tragedia, sillä hänen poikansa Philippe kuoli kesäkuussa 1979 Portugalissa kokeillessaan korjattua lentokonetta Flying Calypsoa.[61] Cousteau masentui ja oli jo valmis lopettamaan työnsä ja upottamaan Calypson. Hänen toinen poikansa Jean-Michel tuli kuitenkin Los Angelesista lohduttamaan isäänsä. Hän lupasi auttaa tätä ja onnistui taivuttelemaan Jacques-Yves Cousteaun vielä takaisin tutkimuksen pariin.[62]
KCET-sopimuksen päätyttyä Cousteau pääsi sopimukseen CNN-televisiokanavan perustaneen Ted Turnerin kanssa.[63] Helmikuussa 1982 hän lähti kahden vuoden tutkimusmatkalle Amazonille. Neliosainen Amazon-sarja käsitteli Amazonia, sen eläimiä ja ihmisiä. Viimeisessä osassa Cousteau kommentoi ensimmäistä kertaa yleisesti yhteiskunnan tilaa, kun hän puhui huumekaupasta. Cousteau jatkoi edelleen televisioelokuviensa ohella myös kehitystyötä. Hän suunnitteli esimerkiksi laitteen pintaveden tutkimiseen ja Turbosail-järjestelmän vähentääkseen laivojen öljynkulutusta.[64] Toukokuussa 1985 ensipurjehduksella ollut Cousteaun uusi tutkimusalus Alcyone käytti Turbosailia. Calypso ja Alcyone lähtivät yhdessä viisivuotiselle tutkimusmatkalle, jonka aikana Cousteau kuvasi uutta sarjaansa Rediscovery of the World.[65] Vuonna 1992 Cousteau jatkoi televisioelokuviansa Rediscovery of the World II -sarjalla.[25]
Vuonna 1988 Cousteau valittiin Ranskan akatemiaan Jean Delayn tilalle.[66] Alkuvuodesta 1996 Calypso upposi Singaporen satamassa, ja Cousteau vetosi yleisöön saadakseen kerättyä tarvittavat varat uuden tutkimusaluksen Calypso II:n rakentamiseen. Hänen viimeiset dokumenttinsa saivat edelleen runsaasti katsojia, mutta ne eivät enää voittaneet palkintoja eikä yleisö hämmästellyt niitä entiseen tapaan.[67] Cousteau teki töitä aivan viimeisiin vuosiinsa saakka.
Jacques-Yves Cousteau tapasi tulevan vaimonsa, silloin 17-vuotiaan Simone Melchior’n eräissä juhlissa Pariisissa. 26-vuotias Cousteau ihastui välittömästi. Melchiorin isä oli eläkkeellä oleva amiraali. Hänen perheensä piti Cousteauta sopivana sulhasehdokkaana, ja nuoripari meni naimisiin 12. heinäkuuta 1937.[68] Vastanaineet muuttivat upseerien asuma-alueelle Sanary-sur-Meriin lähelle Toulon'n laivastotukikohtaa. Simone Cousteau sukelsi usein miehensä ja Philippe Tailliez'n kanssa.[69] Pariskunnalle syntyi kaksi lasta: Jean-Michel maaliskuussa 1938 ja Philippe joulukuussa 1940.[17]
Jean-Michel ja Philippe Cousteau olivat aikuistuttuaan mukana isänsä projekteissa. Jean-Michel oli pitkään taustajoukoissa mutta hoiti myös omia liiketoimiaan, sillä hän ei saanut mielestään tarpeeksi kunnioitusta isältään. Philippe oli mukana tutkimusmatkoilla ja toimi kuvaajana monessa Meren salaisuudet -jaksossa.[70]
Philippe rakastui yhdysvaltalaiseen malliin Janice Sullivaniin, ja he päättivät mennä naimisiin.[70] Jacques-Yves ja Simone Cousteau eivät pitäneet ajatuksesta, sillä heidän mielestään ranskaa osaamaton malli ei ollut tarpeeksi hyvä heidän pojalleen. He eivät osallistuneet edes parin häihin tammikuussa 1967. Philippe jatkoi kuitenkin vielä töitä isänsä kanssa, vaikka heidän välinsä eivät olleet kovin hyvät.[71] Vuonna 1969 Philippe halusi kuitenkin omaa tilaa ja perusti oman tuotantoyhtiönsä.[60] Jacques-Yvesin ja Philippen suhde parani 1970-luvulla, ja lopullisen sovinnon he tekivät, kun Janice ja Philippe saivat ensimmäisen lapsensa.[58] Vuonna 1979 Philippe kuoli lento-onnettomuudessa, mikä oli suuri tragedia perheessä ja lopetti melkein Jacques-Yves Cousteaun tutkijanuran. Jean-Michel palasi tämän jälkeen mukaan perheyrityksen toimintaan ja siirtyi Cousteau Societyn johtoon.
Simone Cousteau kuoli vuonna 1990. Pian tämän jälkeen Jacques-Yves myönsi, että hänellä oli ollut pitkä suhde ranskalaisen Francine Triplet’n kanssa.[72] Cousteaun ja Triplet’n suhteesta oli syntynyt kaksi lasta 1980-luvulla. Vuonna 1992 Jacques-Yves meni naimisiin Francine Triplet'n kanssa.[73]
Jacques-Yves Cousteau kuoli sydänkohtaukseen Pariisin kodissaan 25. kesäkuuta 1997. Hänen siunaustilaisuutensa järjestettiin Notre Damessa. Cousteaun arkkua kantoivat Ranskan merivoimien kunniakaartin jäsenet, ja tilaisuuteen osallistui perheen lisäksi Ranskan presidentti Jacques Chirac sekä monia ministereitä, sukeltajia, ympäristönsuojelijoita ja kirjailijoita. Siunauksen toimitti Pariisin arkkipiispa Jean-Marie Lustiger, ja sitä oli seuraamassa kirkossa ja sen ulkopuolella satoja ihmisiä. Cousteau haudattiin kotikuntaansa Saint-André-de-Cubzaciin.[74]
Jacques ja Jean-Micheal Cousteau joutuivat kiistaan 1990-luvun puolivälissä Cousteau-nimen käytöstä. Jean-Michel jätti Cousteau Societyn vuonna 1992 oltuaan järjestössä töissä toistakymmentä vuotta ja perusti oman tuotantoyhtiön. Keväällä 1995 hän oli mukana osakkaana aukaisemassa Fidžille ympäristöystävällistä lomakohdetta, jonka nimeksi piti tulla Cousteau Fiji Islands Resort. Jacques-Yves Cousteau ei ollut hyvillään siitä, että yritys yhdistettäisiin hänen nimeensä. Hän vaati, että yrityksen nimessä ei olisi nimeä Cousteau, tai sitten Jean-Michel olisi lisättävä logoon ja mainoksiin yhtä suurella fontilla ja samalla värityksellä kuin Cousteau-nimikin.[75]
Oikeus päätti San Franciscossa, että Jean-Michel ei saa käyttää Cousteau-nimeä markkinoidessaan lomakohdettaan Yhdysvalloissa. Päätöksen perusteella Cousteau-nimeä ei voi käyttää tavaramerkin tavoin mainostamaan, edistämään tai markkinoimaan mitään kaupallista toimintaa.[76]
Cousteau vaikutti urallaan vedenalaisen maailman tutkimiseen monin eri tavoin. Ensinnäkin hän oli edelläkävijä laitesukelluksessa, minkä ansiosta hän pystyi kehittämään vedenalaista kuvausta, tutkimusta ja arkeologiaa. Cousteau edisti lisäksi merkittävästi mertensuojelua.
Cousteaun Émile Gagnanin kanssa kehittämä aqualung antoi sukeltajille enemmän liikkumavapautta, eivätkä he enää olleet sidottuja esimerkiksi ilmaletkun pituuteen.[77] Tosin sukeltajat eivät Aqualunginkaan avulla pystyneet laskeutumaan kovin syvälle. Siksi Cousteau oli myös kehittämässä pienoissukellusveneitä, joiden ansiosta meren tutkimus helpottui myös kauempana rannasta. Vedenalaisissa tutkimuksissa tarvittiin ennen Cousteaun keksintöjä hankalia laitteita, kuten sukelluskelloja.[67]
Cousteau sai kirjoituksillaan ja elokuvillaan monet ihmiset kiinnostumaan meristä. Hän oli jo 1950-luvulla käynnistämässä keskustelua merten tilasta aikana, jolloin meriä käytettiin kaatopaikkoina ja ydinkokeisiin.[5] Vuonna 1959 Cousteau oli järjestämässä ensimmäistä World Oceanic Congress -kongressia, minkä ansiosta hän pääsi seuraavana vuonna Time-lehden kanteen. Vuonna 1960 hän vaikutti merkittävästi siihen, ettei Ranska upottanut ydinjätteitään Välimereen.[78] Cousteaun ansiosta monet ihmiset ymmärsivät paremmin vesiekosysteemien herkkyyden ja rajallisuuden.[5] Hänen merkityksestään luonnonsuojelulle kertovat myös hänen saamansa palkinnot ja tunnustukset. Yhdistyneet kansakunnat myönsi Cousteaulle Kansainvälisen ympäristöpalkinnon vuonna 1977, Yhdysvaltain Vapaudenmitalin hän sai vuonna 1985, ja vuonna 1988 YK:n ympäristöohjelma antoi hänelle ympäristösaavutuksista Global 500 Roll of Honour -tunnustuksen. Cousteau sai lisäksi virallisen kutsun YK:n Earth Summit -huippukokoukseen Rio de Janeiroon.[79]
Cousteau oli saavutustensa ansiosta Ranskan suosituimpia henkilöitä monien vuosien ajan, ja hänet äänestettiin muutamaan otteeseen Ranskan rakastetuimmaksi henkilöksi.[2] Cousteau oli tästä syystä myös ranskalaista kulttuuria edustava hahmo. Hän oli taitava ja helposti innostuva tutkija, joka kertoi tutkimustyöstään kansanomaisesti ilman stereotyyppistä ranskalaista ylimielisyyttä.[5] Osa Cousteaun suosiosta perustuukin hänen tyyliinsä ja persoonaansa. Hänet pystyi tunnistamaan selvästi nasaalisesta ranskalaisella aksentilla lausutusta englannista[25] ja punaisesta villapiposta, josta tuli myös hänen tavaramerkkinsä[2].
Cousteau on saanut monia kunnianosoituksia populaarikulttuurissa. Wes Andersonin ohjaamassa komediaelokuvassa Steve Zissoun vedenalainen maailma päähenkilö Steve Zissou, jota esittää Bill Murray, on kunnianosoitus Cousteaun persoonalle ja työlle. Zissou on punaisine pipoineen tyylillisesti hyvin lähellä Cousteauta.[80]
Ranskalainen elektronisen musiikin artisti Jean-Michel Jarre julkaisi vuonna 1990 Cousteaulle tribuuttialbumin Waiting for Cousteau. Jarre teki myös yhteistyötä Cousteaun kanssa, sillä hän sävelsi musiikin yhteen Cousteaun dokumenteista vuonna 1992.[81] Jarren lisäksi kappaleen Cousteausta ovat tehneet belgialainen Plastic Bertrand (Jacques Cousteau)[82] ja yhdysvaltalainen John Denver, jonka kappale Calypso oli vuonna 1975 Yhdysvaltain singlelistojen kärjessä[83].
Ranskalainen sarjakuvapiirtäjä Dominique Serafini on piirtänyt kaksi sarjakuva-albumia nimillä Kapteeni Cousteaun Seikkailuja: Koralliviidakko (1985) ja Haisaari (1985). Kirjayhtymä on julkaissut 1992 albumien suomenkieliset versiot.
Vaikka Cousteau tunnettiin luonnonsuojelijana, niin hänen varhaiset menetelmänsä olivat nykytietojen perusteella ympäristön kannalta kyseenalaisia. Hiljaisen maailman kuvauksien aikana Cousteaun ryhmä tappoi useita haita sukeltajien luonnollisina vihollisina. Vihanpurkaus alkoi siitä, kun hailauma hyökkäsi Calypson potkureihin kuolleen kaskelotin veren perässä valaan kimppuun.[84] Kuvausten aikana Cousteau räjäytti myös osan syrjäisestä koralliriutasta. Cousteau tuomitsi dynamiitilla kalastuksen, mutta hyväksyi riutan räjäyttämisen tieteen nimissä. Elokuvassa ei kuitenkaan kerrota mitään tuloksia tieteellisestä kokeesta, vaan näytetään satoja kuolleita kaloja.[85]
Cousteaun toisen maailmansodan aikaiset sotilasansiot on kyseenalaistettu hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1993 julkaistun Cousteaun elämäkerran kirjoittaja Bernard Violet on kertonut myöhemmin löytäneensä todisteita siitä, että Jacques-Yves Cousteau jakoi ainakin osittain veljensä Pierre-Antoinen antisemitistisen vakaumuksen. Hänen vakoilutehtävänsä on lisäksi kyseenalaistettu. Violet väittää, että operaatio, josta Cousteau sai myöhemmin Kunnialegioonan kunniamerkin, ei ollutkaan Ranskan vastarintaliikkeen järjestämä, vaan saksalaisten alaisen Vichyn hallituksen operaatio. Cousteaun ensimmäisen elokuvan Par dix-huit mètres de fond ensi-illassa olivat Violetin mukaan paikalla Vichyn Ranskan opetusministeri ja natsi-Saksan elokuvavalvoja sekä useita satoja saksalaisia upseereita. Elokuvanäytöksensä ja yhteistyöhalukkuutensa ansiosta Cousteau sai kuvata lisää elokuvia.[86]
Jacques-Yves Cousteau julkaisi pitkällä urallaan useita elokuvia ja kirjoja. Hänen tuotannossaan on sekä täyspitkiä dokumenttielokuvia että lyhytelokuvia ja televisioelokuvia, joita esitettiin monissa eri sarjoissa. Yhteensä Cousteau teki yli 120 elokuvaa ja julkaisi yli 50 kirjaa.[79]
Suomessa hänen sarjojaan on esitetty Meren salaisuudet -nimellä[87], vaikka myöhemmät tuotannot eivät enää kuuluneetkaan samannimiseen, ensimmäiseen televisiosarjaan. Lisäksi Suomessa on julkaistu DVD:llä The Cousteau Odyssey -sarja nimellä Merten salaisuudet.[88]
| Vuosi | Nimi | Tietoja | Lähde |
|---|---|---|---|
| 1951 | Danger Under the Sea | ohjaaja ja kuvaaja, ehdokkaana Parhaan kaksikelaisen lyhytelokuvan Oscar-palkintoon | |
| 1956 | Hiljainen maailma | ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvaaja, voitti Kultaisen palmun ja parhaan dokumentin Oscar-palkinnon | |
| 1959 | Kultakala | tuottaja, voitti parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkinnon | |
| 1964 | Elävä meri | tuottaja, ohjaaja, voitti parhaan dokumentin Oscar-palkinnon ja National Board of Review'n parhaan ulkomaisen elokuvan palkinnon | |
| 1966 | The World of Jacques-Yves Cousteau | ensimmäinen televisiotuotanto | [91] |
| 1968–1976 | Meren salaisuudet | 36 jaksoa | [91] |
| 1976 | Matka maailman ääriin | [92] | |
| 1977 | Oasis in Space | 6 jaksoa | [91] |
| 1977–1981 | Merten salaisuudet | 12 jaksoa | [91] |
| 1982–1984 | Cousteau/Amazon | 5 jaksoa | [91] |
| 1985–1991 | Rediscovery of the World I | 20 jaksoa | [91] |
| 1992–1994 | Rediscovery of the World II | 13 jaksoa | [91] |
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
