monarkia Lähi-idässä vuosina 1921–1958 From Wikipedia, the free encyclopedia
Irakin hašemiittinen kuningaskunta (arab. المملكة العراقية الهاشمية, al-Mamlakah al-ʿIrāqiyyah ʾal-Hāshimiyyah) oli nykyisen Irakin alueella vuosina 1932–1958 sijainnut valtio. Sitä edelsi Ison-Britannian entisen Osmanien valtakunnan alueelle perustama Kansainliiton mandaatti, joka perustettiin vuonna 1920.[1]
| Irakin hašemiittinen kuningaskunta المملكة العراقية الهاشمية |
|||
|---|---|---|---|
1932–1958 |
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | perustuslaillinen monarkia | ||
| Kuningas |
Faisal I (1932–1933) Ghazi (1933–1939) Faisal II (1939–1958) |
||
| Pääkaupunki | Bagdad | ||
| Pinta-ala | |||
| – yhteensä | 438 317 km² | ||
| Väkiluku (1958) | 6 488 000 | ||
| Historia | |||
| – Itsenäisyys Yhdistyneestä kuningaskunnasta | 3. lokakuuta 1932 | ||
| – vallankaappaus | 1. huhtikuuta 1941 | ||
| – Britannian–Irakin sota | 2. – 31. toukokuuta 1941 | ||
| – Liittyi YK:hon | 24. lokakuuta 1945 | ||
| – Britannian sotilaiden poistuminen | 26. lokakuuta 1947 | ||
| – Bagdadin sopimus | 24. helmikuuta 1955 | ||
| – Monarkia lakkautettiin | 14. heinäkuuta 1958 | ||
| Viralliset kielet | arabia | ||
| Kielet |
arabia aramea kurdi persia englanti |
||
| Valuutta | Irakin dinaari | ||
| Edeltäjä(t) |
.svg){kind=small} Irakin mandaatti |
||
| Seuraaja(t) |
 Arabifederaatio |
||
Irakin mandaatin ja kuningaskunnan perustaminen merkitsi valtavaa muutosta alueen politiikassa ja ihmisten elämässä. Se vaati ihmisiltä uudenlaista identiteettiä ja uusia stategioita siinä, miten hallinnosta saattoi hyötyä. Uuden valtion perustavana heikkoutena oli se, että Iso-Britannia rakensi sen pienen väestöpohjan varaan. Hallintoon otettiin väistyneen Osmanien valtakunnan huippuvirkamiehiä, joiden sosiaalinen status joko pysyi ennallaan tai nousi uuden hallinnon myötä. Lisäksi mukaan otettiin varakkaita maanomistajia, jotka hyötyivät poliittisesta vakaudesta. Nämä ryhmät olivat yleensä sunniarabeja, jotka edustivat lähinnä 20:a prosenttia koko väestöstä.[2]
Monarkia päättyi Irakissa 14. heinäkuuta 1958 tapahtuneessa sotilasvallankaappauksessa, jolloin lähes kaikki hallitsijasuvun jäsenet surmattiin.[3]
Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa Iso-Britannia otti haltuunsa Osmanien valtakunnan Basran, Bagdadin ja Mosulin provinssit.Basra ja sen ympäristö tosin vallattiin jo vuoden 1914 lopussa. Basran kauppiaat jotka olivat tottuneet brittien läsnäoloon Persianlahdella tervehtivät brittejä vapauttajina. Kun Osamanit lopettivat sodan vuoden 1918 lokakuussa, piti tulitaukosopimuksen mukaan kaikkien Mesopotamian alueen varuskuntien antautua briteille. Mosulin komentaja vastusti, sillä hänen mukaansa Mosul ei ollut Mesopotamiaa.[4]
Bagdadissa olivat varakkaat perheet pohtineet vuodesta 1915 alkaen, miten ryhdyttäisiin avoimeen kansannousuun Osmaneja vastaan. Osmanien joukkojen läsnäolo oli kaupungissa kuitenkin niin vahva, että vastarinnan ei katsottu voivan menestyä. Moni armeijaikäinen mies vetäytyi autiomaahan jossa joko antautui briteille tai liittyi alueella Osmaneja vastaan taistelleisiin pieniin joukkoihin. Näistä pienistä joukoista muodostui myöhemmin itsenäisen Irakin armeija. Kirkukissa kurdit ottivat kaupunkiin toukokuussa 1918 saapuneet britit vastaan vapauttajina.[5]
Sodan jälkeen piti harkita millainen hallinto piti alueelle muodostaa. Toinen suuntaus kannatti alueen ottamista suoran brittihallinnon alaisuuteen ja muodostaa siitä siirtomaan. Toinen koulukunta toivoi, että nousussa oleva arabinationalismi auttaisi muodostamaan epäsuoran hallinnon.[6][7]
Brittien kiistellessä alueen hallintotavasta nousi kansa kapinaan brittivaltaa vastaan vuonna 1920. Se levisi kaikkialle paitsi brittien miehittämiin suurimpiin kaupunkeihin. Samaan aikaan emiiri Faisal, joka oli hašemiittien sukua, julistautui Damaskoksessa Syyrian kuninkaaksi. Irakilaiset nationalistit toivoivat hänen veljestään kuningasta maalleen. Ranskalaiset torjuivat Faisalin vaatimukset, joka kääntyi nyt brittien puoleen.[6]
Kapina Irakissa saatiin kukistettua, mutta Britanniassa kansan yleinen mielipide vaati "poistumista Mesopotamiasta". Irakissa nationalistit vaativat itsenäisyyttä ja britit päätyivät tarjoamaan Faisalille mandaattia. Faisal suostui sillä ehdolla, että kansa pyytää hänet kuninkaakseen. Lisäksi hän vaati mandaatin tilalle liittosopimuksen. Brittien hallituksesta Winston Churchill päätyi tukemaan ajatusta kuunneltuaan T. E. Lawrencea, joka oli arabien sympatisoija ja tunnettiin nimellä "Arabian Lawrence".[6]
Uusi hallitus aloitti toimintansa vuoden 1920 marraskuussa. Siihen kuului kaksikymmentäyksi ansioitunutta irakilaista, jotka olivat kotoisin kaikista kolmesta entisestä Osmanivaltakunnan provinssista. Suurin osa jäsenistä oli sunniarabeja, mutta edustuksensa olivat saaneet myös šiialaiset, kristityt ja juutalaiset.[8]
Vuonna 1921 pidetyssä Kairon konferenssissa sovittiin, että Irakin hallitus perustuu parlamentarismiin ja maalle laaditaan perustuslaki. Kansanäänestys vahvisti Faisalin vallan, ja hänet julistettiin Irakin kuninkaaksi 23. elokuuta 1921. Lokakuussa 1922 laadittiin sopimus Ison-Britannian kanssa ja Irakin hallitus lupasi kunnioittaa uskonnonvapautta ja tehdä yhteistyötä Kansainliiton kanssa. Iso-Britannia velvoitettiin auttamaan armeijan ja oikeuslaitoksen perustamisessa sekä talousasioissa. Sopimuksen piti kestää 20 vuotta ja Iso-Britannia lupasi valmistella Irakin Kansainliiton jäsenvaltioksi mahdollisimman pian.[6]
Uusi hallinto ryhtyikin heti työhön. Irakin armeija perustettiin vuonna 1921 ja 600 irakilaista Osmanien armeijassa palvellutta upseeria tuli sen palvelukseen. Vaalilaki astui voimaan toukokuussa vuonna 1922. Maahan tuli heti kaksi puoluetta, "Watani" (Isänmaalliset) ja "Nahda" (Herääminen). Puolueet koostuivat lähinnä ylemmän keskiluokan bagdadilaisista. Ne järjestivät kokouksia, mielenosoituksia ja julkaisivat lehtiä. Perustuslakia säätänyt kokous aloitti työnsä vuonna 1924.[9]
Vuosien 1923- 1927 välissä brittien roolia Irakissa voi kuvailla neuvoa-antavaksi. Lontoon poliitikot ja ja Bagdadiin lähetetyt virkamiehet tajusivat, että maa tulee itsenäistymään ennemmin kuin oli kaavailtu. Näin ollen päädyttiin politiikkaan, jolla haluttiin rakentaa toimiva valtio nopeasti ja tehokkaasti, mutta mahdollisimman halvalla. Vuoden 1927 tienoilla britit päättivät nopeuttaa vetäytymisaikatauluaan ja kaunistelivat Kansainliitolle annettuja raportteja maan kehityksestä. Niiden irakilaisten ääntä, jotka valittivat virkamiesten epäpätevyydestä, ei niissä kuultu.[10]
Mandaattiaikana Irakissa käytti korkeinta valtaa brittiupseeri, joita ehti olla mandaattiaikana kaikkiaan neljä. Kaikki joutuivat luovimaan läpi hankailien aikojen ja noudattamaan Lontoosta saatua huonoa ja usein ristiriitaista ohjeistusta. Maahan alkoi muodustua sunnimuslimeista hallinnollinen eliitti, joka tunsi toisensa Osmanien valtakaudelta upseerikoulusta ja alkoi yhdistyä avioliittojen kautta. Tästä joukosta löytyi maalle sen sen pitkäaikainen pääministeri Nuri al-Said. Kaiken huipulla oli luonnollisesti kuningas Faisal I.[10]
Pohjustuksena itsenäisyydelle, solmittiin vuonna 1930 Irakin ja Ison-Britannian välillä liittosopimus. Sopimuksen mukaan Irakin tuli yhteisissä ulkopoliittisissa asioissa konsultoida ensin Isoa-Britanniaa ja jos sitä uhkasi sota naapurimaiden kanssa olisi ensiksi pyydettävä neuvotteluapua Kansainliitolta. Ison-Britannian ilmavoimille annettiin oikeus pitää tukikohtia lähellä Basraa ja Eufrates-joen länsipuolella, mutta korostettiin, että kyse ei ole miehitysjoukoista. Sopimuksen voimassaoloajaksi sovittiin 25 vuotta ja se astuisi voimaan heti kun maa liittyisi Kansainliittoon. Tulevia ongelmia pohjusti Kuwaitin kysymys. Hallitukset vahvistivat kirjeillä Kuvaitin eron Irakista, mutta sopimusta ei koskaan ratifioitu Irakin parlamentissa. Osa Kuwaitista oli aikoinaan kuulunut Osmanien valtakunnan Basran provinssiin.[6]
Heti mandaattiajan alettua ryhdyttiin tutkimaan ja kehittämään Irakin taloudellista potentiaalia. Talous oli Osmanien valtakaudella perustunut lähinnä viljan ja taateleiden viljelyyn. Puuvillan kasvatusta oli yritetty, tosin laihoin tuloksin. Brittiläiset asiantuntijat osoittivat, että Irakin maaperä ja ilmasto sopivat hyvin puuvillan kasvatukseen ja osa irakilaisista yrittäjistä investoi sen kasvatukseen. Puuvillan vientiponnistelut käynnistyivät kuitenkin vasta silloin kun sen hinta alkoi 1920-luvulla laskea ja se romahti, kun talouskriisi alkoi vuonna 1929.[11]
Hallinto yritti kasvattaa Irakin viljelysalaa antamalla vuonna 1926 lain, joka antoi apua mekaanisten vesipumppujen ostamiseen. Nyt myös kaupunkien liikemiehet ryhtyivät investoimaan maatalouteen. Toisaalta pientilalliset velkaantuivat hankkiessaan pumppuja, mikä johti myös tuotteiden hintojen laskuun. Lisäksi osa viljelymaasta alkoi suolaantua.[12]
Teollisuutta uudessa valtiossa oli vain vähän. Lähes kaiken tarvittavan valmistivat perinteiset käsityöläiset. Joitakin teollisuusyrityksiä perustettiin tekstiili- ja rakennusalalle yksityistyisten investointien turvien. Niiden ongelmana oli, että niiden lähes ainoa asiakas oli Irakin valtio. Kun valtio joutui talousvaikeuksiin, joutuivat teollisuusyritykset irtisanomaan henkilöstöään.[11]
Vuonna 1930 hallitus palkkasi Sir Hilton Youngin tutkimaan maan heikkoa taloutta ja ehdottamaan muutoksia. Verotulot olivat maassa heikentyneet. Syinä tähän olivat hänen mukaansa viljelysmaan suolaantuminen ja maatilojen työvoimapula. Hänen mukaansa maan talouseliitti tarvitsi radikaalia muutosta ajattelussaan jotta asia saataisiin kuntoon. Sen olisi katkaistava suhteitaan hallitsijoihin ja käynnistettävä uudistukset maanomistusoloissa. Maanomistus oli tuolloin pääsylippu yhteiskunnan yläkerroksiin.[13]
Kesäkuussa vuonna 1931 Kansainliitto oli sitä mieltä, että Irak voi itsenäistyä seuraavan vuoden aikana. Esitettiin kuitenkin huomio, että vähemmistöjä, etupäässä kurdeja ja assyrialaiskristityyjä pitää suojella. Assyrialaiskristityt olivat niin huolestuneita, että kokouksessaan lokakuussa 1931 he pyysivät Kansainliitolta lupaa muuttaa joko Syyriaan tai kokonaan pos Lähi-Idästä.[14]
Irakin hašemiittinen kuningaskunta sai itsenäisyytensä vuonna 1932. Valtio oli tuolloin vielä melko huteralla pohjalla. Itsenäistyminen johtui kahdesta vaatimuksesta; britit halusivat "pojat pois Mesopotamiasta" ja kuningas Faisal I oli vaatinut joka vuosi itselleen suurempaa itsenäisyyttä. Tilanne oli myös sikäli ristiriitainen, että Irakin piti olla mahdollisimman itsenäinen, mutta samalla tuli turvata Ison-Britannian edut lähi-idässä. Maan armeija oli itsenäistymisen hetkellä niin heikko, että se ei olisi pystynyt puolustamaan valtion rajoja ja lisäksi se oli riippuvainen brittien taloudellisesta tuesta. Itsenäistyessään lokakuussa vuonna 1932 se otettiin Kansainliiton jäseneksi.[10][15]
Itsenäistymisen yhteydessä oli kuningas kutsunut pääministeriksi oppositiojohtaja Rashid Ali al-Gaylanin ja näytti siltä, että maa kehittyy vakaana valtiona. Uudella hallituksella oli suunnitteilla uudistuksia. Ensimmäiset ongelmat ilmenivät jo vuonna 1933, kun maan pohjoisosissa asuva kristittyjen assyrialaisten vähemmistö huolestui turvallisuudestaan. Assyrialaisille oli annettu turvatakuut jo mandaatin aikana, mutta nyt he vaativat uusia. Kuningas oli Euroopassa ja pääministeri päätti, että nyt käytetään voimaa. Irakin joukot surmasivat tuhansia assyrialaisia. Asiasta nousi kysely Kansainliitossa ja kuningas Faisal I palasi nopeasti maahan. Kotiinpalatessaan hän huomasi, että osa armeijasta ei totellut häntä ja se palautettiin kovalla kädellä ruotuun. Kuningas, joka oli aina nauttinut oikeudenmukaisen ja neuvottelevan hallitsijan mainetta, sai nyt maineelleen kovan kolauksen.[16]
Assyrian ongelmia käsiteltyään kuningas palasi Eurooppaan hoitamaan terveyttään. Sydänvaivoista kärsinyt kuningas kuoli Sveitsissä vuonna 1933. Assyrian joukkomurhat merkitsivät loppua Rashid al-Gaylanin hallitukselle ja tilalle nimitettiin maltillisista poliitikoista koostunut hallitus.[16]
Kun muodollinen itsenäisyys oli saatu, ryhtyi älymystö keskustelemaan maan identiteetistä. Osa halusi maasta arabimaan ja osa ryhtyi luomaan erityistä irakilaista identiteettiä. Kumpikaan ryhmittymä ei kannattanut demokratiaa, heidän mielestään asia ei ollut kansan päätettävissä. Sen sijaan tarvittaisiin vahva hallitus.[17]
Uudeksi kuninkaaksi nousi Faisal I:n kuoleman jälkeen hänen poikansa Ghazi I, joka oli vasta 21- vuotias ja poliittisesti kokematon. Uudella hallitsijalla oli playboyn ja nopeiden autojen rakastajan maine. Hän ei pitänyt siitä, että Iso-Britannia piti joukkojaan maassa ja hänen sanotaan sympatisoineen kansallissosialistista Saksaa. Lisäksi häneltä puuttui isän kyky kuunnella eri kansalaisryhmiä ja sovitella näiden välisiä ristiriitoja.[18][19]
Tammikuussa 1935 Eufrat-joen keskivarrella syttyi vakavia mellakoita. Se sai alkuunsa Shia-johtajien ja ajatollah Muhammed Kashif al-Ghitan tapaamisesta. Heimojen ristiriidoista keskusteltiin samoin peltojen kasteluun liittyneistä ongelmista. Heimojohtajat ja hengenmiehet hyväksyivät Irakin valtiovallan, mutta shiat halussivat luonnollisesti enemmän vaikutusvaltaa kuin heille oli suhteessa väkilukuunsa annettu. Lisäksi vaadittiin verojen alentamista. Tapahtumat johtivat parlamentin hajottamiseen, minkä shiat ottivat loukkauksena ja lopulta viikon sisällä armeija lähetettiin tukahduttamaan mellakat. Kuninkaan arvovalta kärsi kolauksen.[20]
Maahan syntynyt eräänlainen valtatyhjiö nostatti maassa poliittista myrskyä. Sitä oli jo ennestään lietsottu muun muassa lehdistön esiinnostamilla skandaaleilla, palatsijuonilla ja niiden aiheuttamilla vaatimuksilla pääministerin erosta, jotka toteutuivat vuosina 1932 ja 1934. Lisäaineksensa toivat perinteiset vallastaan huolestuneet heimopäälliköt, jotka eivät halunneet alistua kilpailevan heimon edustajien johtajiksi. Levottomissa oloissa tapahtui maan ensimmäinen sotilasvallankaappaus vuonna 1936.[16][21]
Ensimmäisen sotilasvallankaappauksen takana oli kaksi kilpailevaa ryhmittymää. Ensimmäiseen ryhmittymään kuului vanhoja poliitikkoja, jotka halusivat säilyttää valtansa vaikka väkivaltaa käyttämällä. Toiseen ryhmään, nimeltään Ahali, kuului nuoria upseereita, joita elähdytti ajatus sosialismista ja sosiaalisista uudistuksista.[16]
Vanhoja poliitikkoja edustanut ryhmä yllytti kenraali Bakr Sidqin kaappaamaan vallan. Tämän johtamat joukot ottivat Bagdadin haltuunsa ja vaativat hallituksen eroa. Myös kuningas vaati sitä ja hallitus erosi. Kaappauksen seurauksena Hikmet Suleimanista tuli pääministeri ja Siddiqistä yleisesikunnan komentaja. Siddiqi murhattiin, mutta maa ei palannut siviilivaltaan. Sosiaalisiin uudistuksiin ei ryhdytty, mutta tietynlaisena myönnytyksenä shiat saivat lisää ministeripaikkoja hallituksesta. Siddiqin murhan jälkeen armeijalla ei ollut johtajaa eikä se ollut yhtenäinen ja kilpailevat upseerit hakeutuivat kalastelemaan siviilipoliitikkojen huomiota.[16][22]
Poliittisesta epävakaudesta huolimatta Irak kehittyi 1930-luvulla. Kirkukin lähettyviltä löydettiin öljyä vuonna 1927 ja Al-Kut niminen keinokasteluprojekti saatiin valmiiksi vuonna 1934. Öljyputki Välimerelle saatiin rakennettu vuonna 1935 ja rautatielinja Persianlahdelle saatiin valmiiksi. Rautatiet kansallistettiin brittiläisiltä yhtiöiltä vuonna 1935. Maassa rakennettiin paljon ja ulkomaankauppa ja koulutussektori kasvoivat. Uusia projekteja suunniteltiin ja niiden rahoitus ajateltiin hankkia öljytuloilla. Ulkopolitiikassa koettiin onnistuminen, kun aluekiista Syyrian kanssa päättyi Irakin eduksi.[16]
Syyrian suunnalla tapahtunut ulkopoliittonen menestys ei peittänyt alleen jatkuvaa huolta Iranin kanssa olleista rajakiistoista. Shatt al-Arab -joki oli ja on Irakin ainoa pääsy merelle ja raja oli merkitty epämääräisesti. Iran muutti sopimusta yksipuolisesti vuonna 1932, esittäen, että raja menee joen syvimmästä kohdasta, mikä oli Irakille erittäin epäedullista. Irak vei asian Kansainliiton ratkaistavaksi. Kansainliitto ei osannut asiaa päättää, joten maat kävivät kahdenkeskiset neuvottelut. Lopputulos oli kompromissi, jossa kumpikin osapuoli sai käyttää virtaa ja turvasi kummankin valtion edut.[23]
Nopeista autoista pitänyt hallitsija kuoli 5. huhtikuuta 1939 auto-onnettomuudessa. Kuningas oli ajanut autoa itse. Yhä edelleen esiintyy spekulaatioita siitä, oliko kuolema onnettomuus vai murha.Hänen valtakaudellaan kuninkaan osuus politiikassa oli vähentynyt ja merkittävintä osaa politiikassa näyttelivät siviilipoliitikot ja armeija. Uusi kuningas, Faisal II oli vain neljävuotias ja sijaishallitsijaksi nimitettiin hänen setänsä Abdulilah, joka toimi tehtävässä 14 vuotta.[24][25][26][16][27]
Sijaishallitsija Abdulilah oli ulkopoliittiselta ajattelultaan brittiläismielinen ja suhtautui torjuvasti panarabialaisuuteen. Sisäpoliittisesti hänen valtaantulonsa horjutti herkkää tasapainoa armeijan ja siviilipoliitikoiden välillä.[27]
Samoihin aikoihin alkoivat tunnelmat Euroopassa kiristyä kansallissosialisten Saksan noustessa uhmaamaan Ranskaa ja Isoa-Britanniaa. Iso-Britannia alkoi painostaa Irakia tiiviimpään liittosuhteeseen kanssaan. Samaan aikaan Saksan suurlähetystö Bagdadissa teki kiivasta propagandaa omasta asiastaan. Sijaishallitsija ja poliitikot yrittivät tasapainoilla näiden välissä.[27]
Toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939. Pääministeri Nuri al-Said piti liittosuhdetta Ison-Britannian kanssa Irakin turvallisuuden takeena ja olisi halunnut julistaa sodan Saksalle. Hänen ministerinsä kieltäytyivät, sillä ajattelivat, että Saksa saattaa voittaa sodan. Irak ei julistanut sotaa Saksalle eikä myöhemmin Italialle. Kun Ranska kärsi vuonna 1940 tappion, alkoi yleinen mielipide kääntyä brittejä vastaan. Ranskaa ja Isoa-Britanniaa pidettiin arabien miehittäjinä ja Saksaa arabien itsenäisyyden ja yhtenäisyyden takaajana. Maan upseerikunta ei enää halunnut tehdä yhteistyötä brittiupseerien kanssa. Uusi pääministeri Rašid Ali al-Kailani , joka oli sallinut brittien vahvistaa joukkojaan tukikohdissa pakotettiin eroamaan. Vuonna 1941 armeija palautti hänet pääministeriksi, sillä hän oli nyt kääntynyt tukemaan arabinationalistien asiaa. Tilanne alkoi kriisiytyä.[16]
Kriisiytynyt tilanne johti lopulta vuonna 1941 sotaan. Ennen sitä, vuosina 1940–1941, Irakin pan-arabiliikkeen johtajat olivat käyneet salaisia neuvotteluja akselivaltojen kanssa. Armeija kaappasi vallan ja asetti pääministeriksi Rašid Ali al-Kailanin. Sijaishallitsija ja Nuri al- Said katsoivat viisaammaksi poistua maasta. Kuningas Faisal II jäi maahan, mutta hänelle nimettiin uusi sijaishallitsija.[16]
Vuonna 1941 britit lähettivät ilmavoimensa tukikohtaan myös maajoukkoja.Irakin kansallismielisiä tämä raivostutti, mutta siinä nähtiin myös tilaisuus iskeä brittejä.Tämä aiheutti huhtikuussa 30 päivää kestäneen sodan, jonka aikana Irak yritti saada apua Saksalta ja Italialta. Nämä toimittivat maahan pienen aselastin. Sota päättyi toukokuussa Irakin armeijan tappioon ja britit miehittivät maan. Nyt maanpakoon lähtivät Rashid Ali al-Guylani ja pan-arabiliikehdinnän kärkinimet. Sijaishallitsija ja maltilliset poliitikot palasivat Bagdadiin ja antoivat briteille mitä he halusivat, kuljetuspalveluita ja tietoliikenneyhteyden sekä sodanjulistuksen akselivalloille vuonna 1942. Neljä sotasyyllisiksi nimettyä irakilaista upseeria teloitettiin. Britannian interventio lopetti Irakissa ajan, joka oli vallankaappausten leimaamaa.[16][28]
Sodan aikana Bagdadiin syntyi pieni valtatyhjiö. Ennen hallituksen ja brittijoukkojen saapumista kaupunkiin, sinne oli jäänyt pelkästään kaupungin johtaja. Hänellä ei ollut keinoa estää kaupungissa alkaneita juutalaisvainoja, jotka vaativat 200 juutalaisen hengen. Juutalaisten omistamien liikkeiden hävittäminen kesti kaksi päivää ja loppui vasta kun brittijoukot puuttuivat asiaan. Irakin juutalaisyhteisö pitää näitä tapahtumia historiansa käännekohtana.[29]
Toisen maailmansodan aikana liberaalit ja maltilliset virtaukset vahvistuivat Irakin politiikassa. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton liittyminen sotaan ja liittoutuneiden lupaukset vapaudesta ja demokratiasta sai monet odottamaan parempaa tulevaisuutta sodan jälkeen. Sijaishallitsija kutsui maan poliittiset johtajat vuonna 1945 kokoukseen, jossa toi esille suuren yleisön tyytymättömyyden tilanteeseen. Hän vaati toimivaa parlamentarismia ja maahan piti muodostaa toimivia poliittisia puolueita. Lisäksi luvattiin sosiaalisia ja uudistuksia. Maa oli myös ulkopoliittisesti aktiivinen ja oli vuonna 1945 perustamassa arabiliittoa.[16][30]
Sijaishallitsijan puhe otettiin innostuneesti vastaan ja ensimmäiset puolueet syntyivät. Niistä merkittävimmät olivat Kansallinen demokratiapuolue ja Itsenäisyyspuolue. Ensimmäinen oli tavallaan vastine eurooppalaisille sosiaalidemokraateille, sen jäsenet halusivat maahan sosiaalisia muutoksia parlamentarismilla. Jälkimmäinen puolue oli kiinnostunut panarabialaisista aatteista, eikä kovinkaan kiinnostunut sosiaalisista uudistuksista. Myös ensimmäiset sosialistiset puolueet perustettiin. Niiden aatteet eivät saaneet juurikaan kannatusta muualta kuin kaupunkien yläluokasta.[31]
Uusi hallitus muodostettiin tammikuussa vuonna 1946 ja pakotettiin eroamaan muutamaa kuukautta myöhemmin, sillä vanhat poliitikot olivat huolissaan asemastaan. Nuri al-Said muodosti jälleen hallituksen, mutta hallitus ei ollut suosittu. Päätettiin järjestää vaalit, mutta oppositio boikotoi niitä, sillä se epäili vaalien rehellisyyttä. Nuri al-Said erosi ja uuden hallituksen muodosti maan ensimmäinen šiiataustainen pääministeri Salih Jabr vuonna 1947. Uusi hallitus koostui nuorista ja innokkaista miehistä, mutta nationalistit eivät olleet antaneet pääministerille anteeksi miten hän oli kohdellut heitä sota-ajan sisäministerinä.[16]
Sota-aikaina maassa oli kielletty poliittiset kokoukset ja lehdistöä oli sensuroitu. Uusi pääministeri poisti molemmat ja poliittinen elämä vilkastui. Valtaapitävät saivat kohdata tyytymättömyyden aallon.[32]
Kaikkein eniten uuden pääministerin kannatusta vähensi hänen yrityksensä neuvotella Irakin ja Ison-Britannian välinen sopimus uudeksi ilman että hän olisi neuvotellut kaikkien puolueiden johtajien kanssa. Britannia esitti neuvotteluissa ehdoksi tukikohtiensa hallinnan, kun taas irakilaiset ehdottivat, että Iso-Britannia hallitsee tukikohtiaan vain sota-aikana. Jabr uhkasi erota paikaltaan, jos britit eivät hyväksy hänen ehtoaan. Maat pääsivät sopimukseen Portsmouthissa vuonna 1948. Sen mukaan sopimuspuolet kunnioittavat toistensa itsenäisyyttä ja Britannia vetää joukkonsa maasta. Se lupasi auttaa Irakin armeijaa aseiden hankinnassa ja pyytää Irakin hallitukselta lupaa tukikohtien käyttöön.Sopimuksen piti olla voimassa 20 vuotta. Sopimuksen vahvistuksen jälkeen maahan tuli uudenaikaisia aseita Britanniasta ja Yhdysvalloista.[16][33]
Vaikka sopimus oli parannus, se ei kelvannut kansalle. Bagdadissa oli katumellakoita ja pääministerin piti erota. Valtaan tulivat jälleen vanhan polven poliitikot. Irak liittyi muiden arabimaiden ohella sotaan uutta Israelin valtiota vastaan ja se rauhoitti nationalistien mieliä.[16]lähde?
Irak lähetti sotilaitaan Israelin itsenäisyyssotaan. Se lähetti yhteensä 18 000 miehen suuruisen joukon sotaan ja se taisteli muuten arabimaille tappiollisessa sodassa voitokkaasti. Toisin epäiltiin, että Transjordania käyttää niitä tehdäkseen aluelaajennuksen Palestiinan mandaatista. Egyptin joukot kärsivät sodassa murskatappion, mutta maan lehdistö keksi syyttää irakialaisia.[34]
Toisen maailmansodan päätyttyä Irakilla oli talousvaikeuksia, jotka vaikeuttivat myös tavallisen kansan elämää. Säännöstely, huonot sadot ja se, että maassa olleilla brittijoukoilla oli suuri ostovoima, saivat inflaation laukkaamaan. Eniten nousivat elintarvikkeiden ja vaatteiden hinnat. Koska irakilaisten ostovoima oli heikentynyt, suurmaanomistajat myivät satonsa mielummin ulkomaille. Teollisuustyöläisten ja valtion virkamiesten palkat eivät pysyneet lainkaan inflaation perässä. Maassa oli tyytymättömien työläisten lakkoja, muun muassa rautatieläiset menivät lakkoon vuonna 1945.[35]
1950-luvun alussa Irakiin alkoi saada entistä enemmän öljytuloja. Vuonna 1950 perustettiin kansallinen talousneuvosto joka teki pitkän tähtäimen suunnitelman. Neuvostossa oli kuusi irakilaista jäsentä ja kaksi ulkomaalaista asiantuntijaa, joiden piti kaikkien olla oman alansa perehtyneitä. Neuvoston piti olla päivänpolitiikan ulkopuolella. Neuvosto teki suunnitelman jonka mukaan maataloutta piti kehittää lisäämällä keinokastelua ja parantamalla tulvasuojelua, parantaa maan liikenneyhteyksiä ja tietoliikennettä. Kaikkiaan 70 % öljytuloista piti sijoittaa edellä mainittuihin kohteisiin. Talousneuvostoa on myöhemmin kehuttu, että se sijoitti öljytuloja infrastruktuuriin ja pääomasijoituksiin, mutta aliarvioi teollisuuden ja tavallisen kansan elinolojen kehityksen. Näin hallitus alkoi menettää työläisten ja kaupunkien älymystön kannatusta.[36][16][37]
Irakin talous oli kuningaskunnan aikana markkinataloutta, mutta sitä ei voi pitää täysin nykyaikaisena sillä siinä oli paljon vanhakantaisia ja feodaalisia piirteitä.[36]
Vuonna 1952 maassa mellakoitiin jälleen. Mellakoijat koostuivat opiskelijoista ja ääriaineksista. Ne laajenivat niin suuriksi, että poliisi ei saanut niitä talttumaan. Sijaishallitsija pyysi armeijalta apua niiden hillitsemiseen. Maan johtoon nimitettiin yleisesikunnan johtaja ja sotilaat hallitsivat maata vuoden 1953 alkuun saakka. Tuolloin kuningas Faisal II täytti 18 vuotta, hänet julistettiin täysi-ikäiseksi ja ryhtyi nyt hoitamaan velvollisuuksiaan. Sijaishallitsijasta tuli nyt kruununprinssi. Monissa piireissä hänen toivottiin vetäytyvän politiikasta, mutta Abdulilah pysyi loppuun saakka poliittisena taustavaikuttajana.[16]
Talouden nousukauden jatkuessa maahan rakennettiin sairaaloita, kouluja, uusi parlamenttitalo ja kuninkaallinen palatsi. Kaikkien investointien vaikutusta ei nähty heti ja niitä kritisoitiin. Osa kritisoijista huomautti aiheellisesti, että osa investoinneista hyödyttää entuudestaan varakkaita sekä vanhoja heimopäälliköitä. Monista vaatimuksista huolimatta öljyteollisuutta ei kansallistettu. Öljyn myyminen ulkomaille oli tehostunut vuonna 1952 valmistuneen uuden öljyputken ansiosta. Armeija pidettiin melko pienenä, sillä asevarustelun katsottiin vievän liikaa varoja.[16][38]
Vuoden 1953 joulukuussa hallitus julkaisi maareformiin ja hallinnon parantamiseen tähdänneen ohjelmansa. Tämä pelästytti monarkian perinteiset tukijat, suurmaanomistajat. Hallinnon parantamiseen tähdännyt ohjelma taas suututti ne jotka olivat pitäneet valtionhallintoa keskinäisenä hyötysuhteiden verkostona. Nämä kampanjat onnistuivat yhdistämään varakkaat sunnit ja shiat ja saamaan heidät hetkeksi unohtamaan keskinäiset erimielisyytensä. Maareformi meni parlamentissa läpi, mutta suuresti heikennettynä. Hallintouudistuksesta ei tullut mitään. Tämä oli suuri pettymys sekä nuorelle kuninkaalle, että Abdulilahille, joka oli nyt kruununprinssi. Osoittautui, että Irakin yhteiskuntarakenteita on erittäin vaikea uudistaa.[39]
Vaikka Irak kehittyi 1950-luvulla huomattavasti, oli sen nuoressa polvessa havaittavissa kasvavaa tyytymättömyyttä. Osasyynä oli ulkopolitiikka, jonka katsottiin vastaavan vain Ison-Britannian etuihin ja se, että osan öljytuloista nähtiin valuvan ulkomaille. Nuori kuningas Faisal II oli poliittisesti kokematon ja joutui usein tukeutumaan Abdulilahin neuvoihin, mikä heikensi hänen arvovaltaansa. Omia poliittisia aloitteita nuori kuningas ei ehtinyt tehdä. Nuoren polven poliitikot eivät pysyneet vallassa vaan heidät siirrettiin sivuun. Arabinationalistisia piirejä ärsytti se, että maan hallinto oli ilmaissut tukensa Isolle-Britannialle vuoden 1956 Suezin kriisissä, eivätkä he myöskään hyväksyneet vuonna 1955 solmittua Bagadadin sopimusta.[38][40][41]
Upseerin keskuudessa alkoi syntyä ryhmiä, jotka kutsuivat itseään "vapaiksi upseereiksi" ja he keskustelivat politiikasta ja laativat kaappaussuunnitelmia. Ryhmät järjestäytyivät soluiksi ja pitivät solut tietämättöminä toisistaan. Ainoastaan keskusorganisaatio, jossa oli 14 upseeria tiesi kaikki solut. Keskusorganisaation johtaja oli tuleva vallankaappaaja, kenraali Abdulkarim Qasim. Ryhmittymän ajatusmaailmaa innoitti muun muassa Egyptin karismaattinen johtaja Nasser. Nasser oli Irakissa huomattavasti suositumpi kuin sen omat johtajat. Viranomaiset tiesivät ryhmästä, epäilivät jotain olevan tekeillä, mutta mitään ei konkreettista heillä ei ryhmää vastaan ollut.[16][26][38][42][43]
Helmikuussa 1958 Jordania ja Irak muodostivat federaation. Maiden välisen liiton oli määrä toimia vastapainona Yhdistyneelle arabitasavallalle. Myös Israelia pidettiin uhkana.[44][3]lähde?
Kaappausta oli pohjustettu huolellisesti. Imaameille oli jaettu salaa otettuja valokuvia, jotka esittivät nuorta kuningasta sopimattomissa tilanteissa. Näin heidän mielipiteitään pohjustettiin etukäteen ajatukselle, että hallitsija oli ansainnut tulla syrjäytetyksi. Maan hallinto piti armeijaa uskollisena eikä uskonut saamaansa tiedustelutietoa siitä, että jotain oli tekeillä.[38]
Monarkian lopettanut vallankaappaus tapahtui 14. heinäkuuta vuonna 1958 kello 3-4 välillä aamuyöllä. Kapinalliset armeijan yksiköt ottivat haltuunsa Bagdadin strategiset kohteet ja tunkeutuivat kuninkaalliseen palatsiin. Joukkojen oli väitetty olevan menossa Jordaniaan missä niiden olisi pitänyt maiden välisen sopimuksen nojalla antaa apua väitetylle Israelin uhalle.[3][38]
Kuninkaalliseen palatsiin tuleet vallankaappaajat surmasivat entisen sijaishallitsija Abdulihahin sekä kuningas Faisal II että monia muita hallitsijasuvun jäseniä. Palatsiin tunkeutuneet vallankaappaajat surmasivat myös hovin palveluskunnan. Kuninkaallisesta perheestä pelastui prinssi Muhamed, joka oli tuolloin opiskelemassa Egyptissä, samoin kuninkaan täti prinsessa Badiya, joka juuri tuolloin ei oleskellut palatsissa.[45][46][47]
Epäsuositun pääministerin Nuri al-Saidin onnistui piileskellä kaappauksen jälkeen pari päivää, mutta hänet saatiin kiinni ja surmattiin. Hänen ruumistaan häpäistiin raahaamalla sitä pitkin katuja kuten myös Abdulilahin. Kaappauksen yhteydessä Bagdadissa tapahtui mellakoita, kaupungin jäljellä olevan juutalaisyhteisön johtaja surmattiin, kristittyjä vainottiin, kurdeja ja shiamuslimeja vastaan hyökkäiltiin. Samoin osa kaupungin lähetystöistä tuli häirityiksi. On edelleen epäselvää kuinka paljon väkeä tuolloin oli kaupunkien kaduilla ja mitkä heidän motiivinsa olivat. Osa oli uteliaisuudesta, osa halusi ryöstellä ja osa ilmaisi riemuaan kun heidän inhoamansa hallinto kaatui. Väkijoukkoa käytettiin myöhemmin hyväksi, kun rakennettiin myyttiä, että maassa olisi tapahtunut kansan mobilisoima vallankumous, eikä pienen sotilasjoukon tekemä kaappaus.[38][48][vanhentunut linkki][49]
Uuden hallinnon johtoon asettui Abdulkarim Qasim, joka nimitti itsensä pääministeriksi ja armeijan komentajaksi. Toinen kaappauksen johtohahmoista, Abdulsalam Arif sisäministeriksi ja armeijan varakomentajaksi. Pian maalle annattiin uusi perustuslaki. Maa neuvotteli itselleen uuden sopimuksen öljy-yhtiöiden kanssa ja purki vuonna 1955 Ison-Britannian kanssa solmitun epäsuositun sopimuksen. Saadakseen kansansuosiota hallinto ryhtyi vaatimaan Kuwaitia Irakin haliintaan. Tämä heikensi maan suhteita muihin arabimaihin. Hämmennystä herätii niin ulkomailla kuin kotimaassakin uusien johtajien suhteellinen tuntemattomuus.[3][38]
Läheskään kaikkia kansalaispiirejä ei uusi hallinto miellyttänyt. Kun kaappauksesta oli kulunut neljä vuotta, oli Irakista muuttanut ulkomaille satoja tuhansia kansalaisia. Syinä olivat muun muassa omaisuuden takavarikoinnit, yhteiskunnan militarisointi ja poliittisesti värittyneissä oikeudenkäynneissä syytetyksi joutuminen. Vähitellen irakilaiset huomasivat, että maa ei ollut yhtään vapaamielisempi tai tai demokraattisempi kuin kuningasvallan aikana. Väkivallan käytöstä tuli uusi poliittinen käytäntö ja sitä käytettiin uuden eliitin vallassapysymisen välineenä.[50][41]
Ison-Britannian perustaessa Irakin mandaattia, sen väestö koostui eri väestöryhmistä. Arviolta puolet väestöstä oli shialaisia arabeja, sunniarabit ja kurdit käsittivät kumpikin noin 20 prosenttia väestöstä, lisäksi oli huomattavia määriä jesidejä, kristittyjä, juutalaisia ja turkmeeneja.Osa arabeista oli karjalaumojensa perässä vaeltaneita beduiineja ja arabeja leimasi voimakas jako sunni- ja shialaisiin. Monella ryhmittymällä oli omia nationalistisia pyrkimyksiään. Erityisesti kurdit ja shialaiset halusivat itsehallintoa. Faisal I tukeutui halinnossaan kaupunkien koulutettuun shiaeliittiin ja pyrki yhtenäistämään maan.[51][2]
Vuonna 1957 Irakin väkiluvuksi arvioitiin 5 179 192 henkilöä.[52]
1940-luvulla juutalaisten osuus väestöstä alkoi vähetä. Vuonna 1941 maassa oli pogromi ja sionismin nousu ja Israelin valtion synty johtivat maastamuuttoon. Vuonna 1947 Irakissa asui 117 000 juutalaista, eli arviolta 2,7% väestöstä. Pogromit ja syytteet siitä, että juutalaiset ajavat maassa brittien asiaa käynnistivät juutalaisten muuttoliikken maasta. Juutalaiset yrittivät vedota viranomaisiin, mutta turhaan, sillä osa poliitikoista lietsoi juutalaisvastaisuutta omista poliittisista syistään.[53]
1920- 1930- lukujen vaihteessa kurdit toivoivat omaa itsenäistä kuningaskuntaansa. Kun tuli selväksi, että sitä ei tule, alkoivat kurdiälyköt pohtimaan kurdi-identiteettiä uudessa valtiossa. Moni heidän johtohahmoistaan ryhtyi luomaan suhteita Irakin hallituspiireihin ja heitä nousi myös kansanedustajiksi. Kaikesta huolimatta kurdit kokivat olevansa toisen luokan kansalaisia kuningaskunnassa ja kapinoivat vuosina 1932 ja 1943. Vuonna 1958 valtaannoussut hallitus tunnusti heidän kansalliset oikeutensa.[54][55][56]
Osmanien valtakaudella ei valtakunnan arabialamaisten koulutukseen panostettu. Vuonna 1921 uutta valtiota perustettaessa huomattiin, että Irakin kaikissa koulussa oli oppiasteesta riippumatta vain 8156 opiskelijaa. Heistäkin suurin osa opiskeli kristittyjen ylläpitämissä yksityiskouluissa.[57]
Korkeinta opetusta maassa antoi Bagdadin yliopisto, joka avattiin virallisesti vuonna 1957. Sen juuret ovat vuodessa 1908, jolloin avattiin lakitietteellinen tiedekunta. Lääketieteellinen tiedekunta avattiin vuonna 1927.Vähitellen myös naiset pääsivät korkeakouluihin ja ensimmäiset naislääkärit ja oikeustieteilijät valmistuivat 1940- luvulla.[58][59]
Monet nykyaikaiset kulttuuri-instituutiot perustettiin joko mandaatti- tai kuningasvallan aikana. Kansallismuseon kokoelmien kerääminen aloitettiin vuonna 1922 ja avajaiset vietettiin vuonna 1926. Bagdadin konservatorio perustettiin vuonna 1936.[60][61]
Taidekoulua Irakiin ei perustettu vielä kuningasvallan aikana, vaan lahjakkaat nuoret taiteilijat koulutettiin ulkomailla. Bagdadissa pidettiin modernin taiteen näyttely vuonna 1951 ja koko irakilaista kuvataidetta käsittänyt näyttely avattiin kuninkaan suojelemana vuonna 1956. 1950-luvulla maahan syntyi myös erilaisia taiteilijoiden yhteenliittymiä.[62]
Nykyajan Irakissa monet henkilöt suhtautuvat kuningasvallan aikaan nostalgisesti. Maata hallittiin tuolloin perustuslain mukaan ja aika oli suhteellisen vakaata. Maan talous kehittyi kun öljytulot alkoivat virrata maahan. Monien mielestä maa eli parasta aikaansa ja oli tuolloin puhtaampi ja turvallisempi. Nykyistä Irakia taas pidetään vallankaappausten, sotien ja terrorismin silpomana. Vuoden 1958 kaappausta he pitävät lähtökohtana huonoille ajoille.[63]
Toiset piirit taas ovat huomauttaneet aiheellisesti, että öljytulot hyödyttivät niitä, joilla oli jo entuudestaan rahaa. Lisäksi maan katsotaan tuolloin myötäilleen liikaa Isoa-Britanniaa ulkopolitiikassaan.[63]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
.svg)
.svg)
