Indium (lat. indium) on alkuaine, joka on harvinainen, pehmeä, taipuisa ja helposti yhdistettävä metalli, joka kemiallisesti muistuttaa alumiinia tai galliumia, mutta näyttää sinkiltä. Indiumin CAS-numero on 7440-74-6.
| |||||
| Yleistä | |||||
| Nimi | Indium | ||||
| Tunnus | In | ||||
| Järjestysluku | 49 | ||||
| Luokka | Metalli | ||||
| Lohko | p-lohko | ||||
| Ryhmä | 13, booriryhmä | ||||
| Jakso | 5 | ||||
| Tiheys | 7,31 · 103 kg/m3 | ||||
| Kovuus | 1,2 (Mohsin asteikko) | ||||
| Väri | Hopeanhohtoinen harmaa | ||||
| Löytövuosi, löytäjä | 1863, Ferninand Reich ja Theodor Richter | ||||
| Atomiominaisuudet | |||||
| Atomipaino (Ar) | 114,818(1)[1] | ||||
| Atomisäde, mitattu (laskennallinen) | 156 pm | ||||
| Kovalenttisäde | 144 pm | ||||
| Van der Waalsin säde | 193 pm | ||||
| Orbitaalirakenne | [Kr] 4d10 5s2 5p1 | ||||
| Elektroneja elektronikuorilla | 2, 8, 18, 18, 3 | ||||
| Hapetusluvut | +III | ||||
| Kiderakenne | Tetragonaalinen | ||||
| Fysikaaliset ominaisuudet | |||||
| Olomuoto | Kiinteä | ||||
| Sulamispiste | 429,75 K (156,60 °C) | ||||
| Kiehumispiste | 2 345 K (2 072 °C) | ||||
| Höyrystymislämpö | 231,8 kJ/mol | ||||
| Sulamislämpö | 3,281 kJ/mol | ||||
| Äänen nopeus | 1215 m/s 294 K:ssa | ||||
| Muuta | |||||
| Elektronegatiivisuus | 1,78 (Paulingin asteikko) | ||||
| Ominaislämpökapasiteetti | 0,233 kJ/(kg K) | ||||
| Sähkönjohtavuus | 1.2×107 S/m | ||||
| Lämmönjohtavuus | (300 K) 81,8 W/(m·K) | ||||
| CAS-numero | 7440-74-6 | ||||
| Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa | |||||
Rakenne ja ominaisuudet
Indium on hyvin pehmeä hopeanvalkoinen metalli, jolla on kirkas kiilto. Taivutettaessa puhdas indium päästää korkeataajuisen "ulvahduksen". Indium liimautuu helposti lasiin.[2]
Indiumilla on kaksi luonnossa esiintyvää isotooppia: In-113 ja In-115. Näistä yleisempi on In-115, joka on heikosti radioaktiivista. Sitä on luonnon indiumissa noin 95,71 prosenttia. Se hajoaa hyvin hitaasti tinaksi beta-emissiolla – puoliintumisaika on 441 biljoonaa vuotta.[3] Sitä käytetään ydinreaktoreiden aktiivisuuden mittaamiseen, koska se absorboi helposti neutroneja.[2]
Indium ei ole pahamaineinen kertyvä myrkky, kuten naapurialkuaine kadmium, ja on melko harvinainen. Indiumin myrkyllisyydestä on ristiriitaisia tietoja; joidenkin lähteiden mukaan se on vähän myrkyllistä, kun taas toisten lähteiden mukaan hyvinkin myrkyllistä.
Käyttö
Ensimmäinen laaja-alainen sovellus indiumille löydettiin toisen maailmansodan aikaan laakerien päällystysaineena lentokoneissa. Myöhemmin sille löydettiin käyttöä metalliseoksissa, juotosmetallina ja elektroniikassa. 1980-luvulla kehitettiin indiumfosfidipuolijohteet (InP) ja indiumtinaoksidiohutkerrokset nestekidenäyttöihin. 1992 ohutkerrossovellukset olivat tulleet laajimmaksi loppukäyttöalueeksi. Muita käyttökohteita ovat muun muassa alhaisessa lämpötilassa sulavat metalliseokset; 24 % indiumia ja 76 % galliumia sisältävä seos on nestemäistä huoneenlämpötilassa. Lisäksi indiumia käytetään transistoreissa ja termistoreissa sekä peileissä, joissa se on korroosiota kestävämpi kuin hopea. Indiumin oksidia käytetään elektroluminesenssipaneeleissa.
Historia
Indiumin löysivät Ferdinand Reich ja Theodor Richter 1863, kun he olivat testaamassa sinkkimalmeja spektrografissa etsiessään talliumia ja näkivät indigon värisiä spektriviivoja. Richter eristi metallin 1867.
Tuotto
Indiumia eristetään pääasiassa sinkkimalmeista. Kanada on sen päätuottaja (31 tonnia vuonna 1997). Kiinan varannot ovat sitäkin suuremmat. Metallia on löytynyt myös Suomen rapakivialueilta, muttei hyödynnettävässä mittaluokassa.[4]
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
