filosofian osa-alue From Wikipedia, the free encyclopedia
Estetiikka on filosofian osa-alue, joka tutkii kauneutta, taidetta ja esteettistä eli kauneusarvoihin liittyvää eri esiintymismuodoissaan. Estetiikka voidaan jakaa kahteen osaan: (1) taidefilosofiaan ja (2) esteettisen tai kauneuden filosofiaan eli esteettisen kokemuksen ja esteettisen arvon filosofiaan. Nämä kaksi ovat kuitenkin osittain päällekkäisiä, eikä niitä voida selkeästi erottaa toisistaan tai asettaa toistensa alaisuuteen.[1][2][3][4]
Termi ”estetiikka” tulee kreikan kielen sanasta aisthetike (αισθητική), ja sen kehitti filosofi Alexander Gottlieb Baumgarten vuonna 1735 merkitsemään ”tiedettä siitä, kuinka asiat tunnetaan aistien kautta”.[5] Baumgartenin esittelemä latinankielinen muoto oli aesthetica. Termiä käytettiin hänen jälkeensä saksan kielessä, mutta esimerkiksi englannin kieleen sana tuli vasta 1800-luvulla.[6] Keskustelua kauneudesta ja taiteesta käytiin kuitenkin yhtä lailla ennen tätäkin esimerkiksi David Humen termistöllä, puhuen ”maun standardeista” tai ”maun arvostelmista”.[7]
Sen lisäksi että estetiikassa käsitellään varsin filosofisia ja yleisiä kysymyksiä, konkreettiset muotokysymykset ovat tietyssä mielessä estetiikkaa.
Platonin ja Aristoteleen teokset ovat yleensä historiallisena taustana nykyestetiikalle. Sittemmin estetiikan kehitykseen ovat vaikuttaneet muun muassa Plotinos, Augustinus, Tuomas Akvinolainen[8] ja sittemmin uusplatonistiset renessanssifilosofit. 1700-luvulla käsite syntyi merkitsemään oppiainetta, joka on perustana nykyiselle. Alexander Gottlieb Baumgarten julkaisi 1700-luvun puolessavälissä teoksen Aesthetica, jossa käsite viittasi kauneuden ja taiteen lisäksi käytännön havaintoon ja sen kehittämiseen. Sittemmin Immanuel Kant loi pohjan nykyaikaiselle estetiikalle, ja hänen jälkeensä merkittäviä estetiikan kehitykseen vaikuttaneita filosofeja ovat muun muassa Hegel ja Jenan koulukunta.
Merkittäviä esteettisiä julkaisuja uudella ajalla ovat tuottaneet muun muassa Theodor Adorno, Walter Benjamin, Arthur C. Danto, George Dickie, John Dewey ja Martin Heidegger. Erityisesti monien mannermaisten filosofien tuotannossa estetiikka on eri tavoin tärkeä, mutta sitä ei filosofian osa-alueena, varsinkaan ongelmalähtöisesti, eroteta muusta filosofiasta. Nykyestetiikan mannermaisia ajattelijoita ovat muun muassa Jean-Luc Nancy, Jacques Lacan ja Michel Foucault. Feministinen estetiikka on joukko näkökulmia kauneuden ja taiteen historiaan ja nykypäivään. Itämaisella estetiikalla tarkoitetaan taiteesta ja kauneudesta länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolella käytyä keskustelua, jota pohditaan länsimaisen estetiikan perinnöksi jättämistä raameista käsin.
Suomessa estetiikkaa ovat merkittävästi julkaisseet ja sen tutkimukseen liittyvää toimintaa edistäneet muun muassa Yrjö Hirn ja Aarne Kinnunen[9] sekä Yrjö Sepänmaa, Arto Haapala[10], Oiva Kuisma, Juha Varto[11], Pauline von Bonsdorff, Ossi Naukkarinen ja Max Ryynänen. Mannermaisen filosofian piirissä vaikuttavista tutkijoista estetiikan kenttään liittyvät eri tavoin muun muassa Markku Lehtinen, Sami Santanen ja Miika Luoto. Kriittisen estetiikan alan tuntemusta Suomessa ovat puolestaan edistäneet esteetikot Ilona Reiners ja Anita Seppä. Seppä on myös ensimmäinen feministisestä estetiikasta väitellyt suomalainen esteetikko. Tällä hetkellä estetiikan tutkimusta Suomessa aktiivisesti tekevät Hanne Appelqvist, Martta Heikkilä, Sanna Lehtinen, Jukka Mikkonen, Harri Mäcklin, Kalle Puolakka, Max Ryynänen sekä Janne Vanhanen.[12]
Esihistoriallista taidetta tunnetaan jonkin verran, mutta taideteosten syntyyn vaikuttanutta asiayhteyttä ei useinkaan, joten voidaan vain arvailla niiden valmistamiseen ja tulkitsemiseen liittyneitä esteettisiä ajatuksia. Antiikin aikana taiteen kannalta merkittävimpiä sivilisaatioita olivat Egypti, Mesopotamia, Kreikka, Rooma, Intia ja Kiina. Jokainen näistä kulttuureista kehitti omaleimaiset ja tunnusomaiset taidetyylinsä. Kreikkalaisella kulttuurilla on ollut suurin merkitys länsimaalaisen estetiikan kehitykselle. Kreikkalaiset ihailivat ihmisruumiin fyysistä muotoa ja siihen liittyvien taitojen kehittämistä. Tämä näkyy erityisesti ajan kuvanveistossa ruumiillisen kauneuden, kuten lihaksiston, asentojen ja anatomisesti oikeiden mittasuhteiden, kuvauksessa.
Monet antiikin kreikkalaiset filosofit katsoivat, että esteettisesti viehättävät kohteet ovat kauniita itsessään. Platonin ideaopin mukaisesti kaikki kaunis oli osallisena ikuisesta Kauneuden ideasta. Pythagoralaisilta Platon puolestaan omaksui harmoniaopin, jonka mukaisesti kauneus muodostui osien harmoniasta ja ykseydestä.[13] Aristoteleelle kauneus oli teoreettinen käsite, ja siksi hän käsitteli sitä paitsi varsinaisissa estetiikan alan teoksissaan myös Metafysiikassaan.[14] Hänen mukaansa kauneuden universaalit osatekijät olivat järjestys, symmetria ja määräytyneisyys.[15]
Säilynyt keskiaikainen taide on painotukseltaan uskonnollista, ja tyypillisesti katolisen kirkon, vaikutusvaltaisten kirkollisten henkilöiden tai varakkaiden maallisten mesenaattien rahoittamaa. Tärkeintä ei useinkaan ollut taiteen esittävyys vaan sen hengellinen ylentävyys.
Pohdinnat taiteen ja esteettisten kokemusten luonteesta ja tehtävästä seurasivat samoilla linjoilla. Bonaventuran De reductione artium ad theologiam on tyypillinen esimerkki. Se käsittelee käsityöläisen taitoja Jumalan antamina lahjoina, joiden tarkoituksena on tuoda Jumala esille ihmiskunnalle neljän ”valon” kautta. Nämä olivat: mekaanisten taitojen valo, joka tuo esille ihmisen tekemien esineiden maailman; tätä ohjaava aistihavainnon valo, joka tuo esille luonnollisten muotojen maailman; tätä ohjaava filosofian valo, joka tuo esille älyllisten totuuksien maailman; sekä tätä ohjaava jumalallisen viisauden valo, joka tuo esille pelastavan totuuden maailman.
Kun keskiajalta siirryttiin kohti renessanssia, taiteen huomio palasi jälleen luonnolliseen ja ihmiselämän maallisiin kysymyksiin. Antiikin Kreikan ja Rooman estetiikka nousi uudelleen arvoon.
Länsimainen estetiikka koki hitaan vallankumouksen siirryttäessä 1600-luvun lopulta 1900-luvun alkuun, kohti modernismia. Saksalaiset ja brittiläiset ajattelijat painottivat kauneutta taiteen ja esteettisen kokemuksen keskeisimpänä osatekijänä, ja näkivät kauneuden taiteen päämääränä.
Alexander Gottlieb Baumgartenille estetiikka oli tiedettä aistein koetusta ja logiikan nuorempi sisar. Näin kauneus oli täydellisempää tietoa kuin aistittu. Immanuel Kantille esteettinen kokemus kauneudesta oli arvostelma subjektiivisesta mutta universaalista totuudesta, koska kaikkien ihmisten tulisi olla samaa mieltä väittämästä ”tämä ruusu on kaunis”, jos se oli sitä. Kauneutta ei kuitenkaan voitu palauttaa mihinkään perustavanlaatuisempaan ominaisuusjoukkoon. Friedrich Schillerille esteettinen arvostelma oli osoitus ihmisluonnon aistivan ja järjellisen osan täydellisimmästä yhteensovittamisesta.[8]
G. W. F. Hegelille kaikki kulttuuri oli ”absoluuttisen hengen” ilmentymää, taso tasolta. Taide oli ensimmäinen taso, jolla absoluuttinen henki ilmentyi välittömästi aistihavainnolle, ja siksi kyse oli enemmänkin objektiivisesta kuin subjektiivisesta kauneuden julkitulosta.[16] Arthur Schopenhauerille esteettinen kokemus kauneudesta oli suurinta vapautta, jonka puhdas äly saattoi kokea tahdon määräysten alla. Siinä ihminen kokee muodon täydellisyyttä ilman mitään sanallista toimintaa, ja siten ilman, että hyöty tai politiikka tunkeutuisi pilaamaan kauneutta.[17]
Brittiläinen filosofia jakautui estetiikassa intuitionistiseen ja analyyttiseen leiriin. Intuitionistit katsoivat, että esteettisen kokemuksen toi esille jokin tietty mielen kyky. Lordi Shaftesburyn mukaan kyseessä oli sama kuin moraaliaisti, kauneus oli vain moraalisen hyvyyden aistein koettava muoto. Francis Hutcheson katsoi, että kauneuden toi esille sisäinen mielen aisti. Hänelle kauneudessa oli kuitenkin kyseessä ennemmin subjektiivisesta kuin objektiivisesta faktasta.[18][8]
Analyyttiset teoreetikot, kuten Lordi Kames, William Hogarth ja Edmund Burke, toivoivat voivansa palauttaa kauneus johonkin joukkoon ominaisuuksia. Esimerkiksi Hogarth hyökkäsi ihanteellisen kauneuden käsitettä vastaan teoksessaan The Analysis of Beauty (1753).[19] Hän katsoi, että kauneus koostuu (1) osien sopivuudesta johonkin suunnitelmaan; (2) vaihtelevuudesta niin monella tavalla kuin mahdollista; (3) samankaltaisuudesta, säännöllisyydestä tai symmetriasta, mikä on kaunista vain silloin kun se auttaa säilyttämään sopivuuden suhteessa suunnitelmaan; (4) yksinkertaisuudesta tai erityisyydestä, mikä ei ole miellyttävää itsessään, vaan siksi, että se antaa silmälle mahdollisuuden nauttia vaihtelevuudesta helposti; (5) monimutkaisuudesta, joka antaa työtä aktiivisille energioillemme ja johtaa silmän ”sattumanvaraiseen takaa-ajoon”; ja (6) määrästä tai suuruudesta, joka kiinnittää huomiomme ja tuottaa ihailua ja kunnioitusta. Myöhemmät analyyttiset esteetikot pyrkivät yhdistämään kauneuden johonkin tieteelliseen psykologiseen teoriaan (kuten James Mill) tai biologiaan (kuten Herbert Spencer).
1900-luvun alkupuolen taiteilijat, runoilijat ja säveltäjät haastoivat ajatuksen, jonka mukaan kauneus oli keskeisintä taiteelle ja estetiikalle. Osa tätä moderni(stist)a aikakautta seuranneista esteetikoista on omaksunut postmodernistisen ajattelutavan, jonka lähtökohta on se, että moderni on ohi. Tätä modernin jälkeistä postmodernia estetiikkaa on pyritty määrittelemään eri tavoin.
Benedetto Croce ehdotti, että ”ilmaisu” on keskeistä taiteelle samalla tavalla kuin kauneuden aikaisemmin ajateltiin olevan. George Dickie ehdotti institutionaalisessa taideteoriassaan, että taidemaailman sosiologiset instituutiot tekivät jostakin taidetta arvostuksensa mukaan. Marshall McLuhan on ehdottanut, että taide toimii aina ”vastaympäristönä” tehtävänään tuoda näkyville se, mikä yhteiskunnassa on yleensä näkymätöntä. Theodor Adorno katsoi, että estetiikan tuli edetäkseen kohdata kulttuuriteollisuuden rooli taiteen ja esteettisten kokemusten muuttamisessa kulutushyödykkeiksi. Hal Foster on pyrkinyt esittämään vasteen kauneutta ja modernistista taidetta vastaan teoksessaan The Anti-Aesthetic: Essays on Postmodern Culture. Arthur Danto on käyttänyt tästä vasteesta nimeä ”kallifobia”, kreikan kielen kauneutta merkitsevän sanan (kalos) mukaan.[20]
Jean-François Lyotard herätti kantilaisen terminologian, kuten maku ja ylevä, uudelleen henkiin. Ylevä maalaus, päinvastoin kuin kitsch-realistinen maalaus, ”[...] antaa meille kyvyn nähdä tekemällä mahdottomaksi nähdä; se miellyttää vain aiheuttamalla kipua”.[21]
Estetiikka tutkii sitä, mikä tekee jostakin esimerkiksi kaunista, ylevää, vastenmielistä, humoristista, traagista, sievää, viihdyttävää, mahtailevaa tai epäsointuista. Kauneutta koskeva arvostelma eroaa pelkästä subjektiivisesta mielipiteestä siinä, että se tavoittelee jotain objektiivista. Immanuel Kant huomautti 1790, että ”jos joku sanoo kanarialaista viiniä miellyttäväksi, hän on tyytyväinen, jos joku korjaa häntä ja muistuttaa sanomaan sen sijaan: se on miellyttävää minulle”, koska ”jokaisella on oma makunsa”. ”Kauneus” sen sijaan eroaa tällaisesta ”miellyttävyydestä”, koska ”jos hän sanoo jotain kauniiksi, silloin hän vaatii samaa mielipidettä myös muilta; hän ei esitä arviota ainoastaan omasta vaan myös muiden puolesta, ja puhuu kauneudesta ikään kuin se olisi asioiden ominaisuus”.[22]
Esteettiset arvostelmat riippuvat selvästi kyvystämme tehdä erotteluja aistitasolla. Ne menevät kuitenkin pelkkiä aisteja pidemmälle. David Humelle maun hienostuneisuudessa ei ollut kyse pelkästään ”kyvystä tunnistaa kaikki osaset jostain kokoonpanosta”, vaan myös herkkyydestä ”kivuille ja nautinnoille, jotka pakenevat muuta ihmiskuntaa”.[23] Näin aistiarvostelma linkittyy kykyyn kokea nautintoa. Samoin Kantille pelkkä ”nautinto” oli suoraa seurausta aistien tuottamasta mielihyvästä, mutta jonkin arvosteleminen ”kauniiksi” vaati jotain enemmän: aistien tulee synnyttää nautinto kytkeytymällä esteettisen kontemplaation, sisäisen tarkastelun, kykyymme.[22] Kauneutta koskevat arvostelmat koskevat samanaikaisesti sekä aisteja, tunteita että älyä.
Esteettisiin arvostelmiin näyttää usein liittyvän muitakin puolia. Esimerkiksi inhon ilmaukset osoittavat, että aistikokemukset linkittyvät vaistomaisesti kasvonilmeisiin ja jopa oksennusrefleksiin. Silti inho saattaa olla opittu tai kulttuurinen piirre; kuten Charles Darwin huomautti, keiton valuminen parralla on inhottavaa, vaikkeivät keitto tai parrat itsessään ole inhottavia. Esteettinen arvostelma voi olla hyvinkin sidoksissa aikansa kulttuuriin. Esimerkiksi viktoriaanisen ajan brittiläiset pitivät afrikkalaisia veistoksia rumina, mutta vain muutaman vuosikymmenen jälkeen edwardilaisen ajan yleisö piti samoja veistoksia kauniina.[24]
Esteettiset arvostelmat saattavat liittyä tunteisiin tai, kuten tunteet, olla kiinteästi yhteydessä fyysisiin reaktioihin. Ylevän maiseman näkeminen voi saada aikaan kunnioituksen tunteen, mikä voi näkyä fyysisesti kohonneena sydämensykkeenä tai laajentuneina pupilleina. Nämä alitajuiset reaktiot saattavat olla jopa osatekijöinä siinä, miksi arvostelemme maiseman yleväksi. Esteettiset arvostelmat voivat liittyä myös haluttavuuteen, jopa seksuaaliseen haluun. Lisäksi esteettiset arvostelmat voivat liittyä myös taloudellisiin, poliittisiin ja moraalisiin arvoihin.[26] Saatamme pitää Lamborghinia kauniina siksi, että se on haluttava statussymbolina, tai vastenmielisenä siksi, että se edustaa meille liiallista kulutusta tai loukkaa poliittisia tai moraalisia arvojamme.[27] Arvostelemme usein sitä, mitä asia merkitsee tai edustaa meille.lähde?
Näin esteettiset arvostelmat näyttävät perustuvan aistien, tunteiden ja älyn lisäksi myös muun muassa haluihin, kulttuuriin, mieltymyksiin, arvoihin, alitajuiseen käyttäytymiseen, tietoisiin päätöksiin, koulutukseen, vaistoihin ja sosiologisiin instituutioihin.[27]
Kolmas esteettisiin arvostelmiin liittyvä kysymys koskee sitä, missä määrin arvostelmat ovat yhteneviä eri taidemuodoissa. Voimme kutsua sekä henkilöä, taloa, sinfoniaa, tuoksua että matemaattista todistusta kauniiksi. Mikä on niiden yhteinen piirre, jonka ansiosta ne ansaitsevat tämän arvostelman? Mikä voisi olla sellainen seikka, joka tuoksulla ja todistuksella voisi olla yhteistä, jotta ne kummatkin luettaisiin kauniiksi? Tämän vuoksi vaikuttaa siltä, että jokaisella taidemuodolla olisi omanlaisena esteettisten arvostelmien järjestelmä. Toisaalta kauneuden tunnistaminen saattaa olla ehdollistunut reaktio, joka on sisäänrakentunut kulttuuriin tai kontekstiin.
Filosofi Denis Dutton on tunnistanut inhimillisessä estetiikassa seitsemän universaalia piirrettä:[28]
”Jos siis emme tavoita hyvää yhtenä hahmona, yrittäkäämme tavoittaa se kauneuden, oikeiden mittasuhteiden ja totuuden kolmikossa. Kokonaisuuden voimme sitten ennen muuta katsoa ratkaisevan millainen sekoitus on laadultaan, ja koska se on hyvä, on sekoituskin hyvä.” (Platon: Filebos)[29]
Filebos-dialogin ajatukset harmoniasta ja oikeista sekoitussuhteista ovat pythagoralaisen perinteen mukaisia.[30]
Olisiko kauneus aistihavainnon täydellisyyttä ja makuarvostelma käsitteetön? Immanuel Kant jakaa Baumgartenin lähtökohdan, että kauneutta ei arvostella käsitteiden, vaan yksinomaan havaintojen perusteella, siis ”esteettisesti” sanan alkuperäisessä merkityksessä. Jos kuitenkin kauneus on aistihavainnon täydellisyyttä, ja täydellinen on välttämättä suhteutettava tarkoitukseen, jonka perusteella sitä arvioidaan, siis käsitteeseen siitä, ”mikä tämä esine oikein on olevinaan”. Kauneuden määritteleminen aistihavainnon täydellisyydeksi sisältää näin ollen ristiriidan.[31]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
