tataarikirjailija- ja poliitikko From Wikipedia, the free encyclopedia
Muhammed Ayaz İshaki[a] (Möxəmmətğayaz Ğiləcetdin ulı İsxaqi[2] / İsxaqov, tat. عیاض اسحاقی, Гаяз Исхакый, ven. Гаяз Исхаки / Исхаков, Gajaz Ishaki / Ishakov; 22. helmikuuta (J: 10. helmikuuta) 1878 Kazanin kuvernementti, Venäjän keisarikunta − 22. heinäkuuta 1954 Ankara, Turkki) oli tataarien kansallisen liikkeen johtavia henkilöitä 1900-luvun alussa.[3] Hän toimi poliitikkona, kirjailijana, toimittajana ja vaikutti lopulta niin Turkissa kuin Suomessa paikallisen tataariyhteisön keskuudessa. Kirjailijana İshakin on kuvailtu merkittävyydeltään olevan tataarien Puškin ja Tolstoi. İshakin tunnetuimpia tarinoita on dystooppinen 200 yıldan soñ inqiraz ("Sukupuutto 200 vuodessa"), joka kuvaa tataarien katoamista kansana. Näytelmistä İshakin merkittävimpiin kuuluu tataarien pakkokasteeseen keskittyvä Zöləyxa, jota on esitetty myös suomentataarien keskuudessa. Vuonna 2005 siitä julkaistiin elokuvaversio.[4][5][6]
| Ayaz İshaki | |
|---|---|
| Гаяз Исхакый Ğayaz İsxaqi عیاض اسحاقی |
|
.jpg) Ayaz İshaki. |
|
| Henkilötiedot | |
| Muut nimet | Muhammed Ayaz İshakî İdilli[1] |
| Syntynyt | 22. helmikuuta (J: 10. helmikuuta) 1878 Yäwşirmä, Kazanin kuvernementti, Venäjän keisarikunta |
| Kuollut | 22. heinäkuuta 1954 (76 vuotta) Ankara, Turkki |
| Lapset | Saadet Çağatay (tytär) |
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivu | |
İshaki oli vuoden 1918 lyhytaikaiseksi jääneen İdel-Ural -valtion ulkoministeri. Vaikka hän korosti, että Venäjä on "kansakuntien vankila"[7], hän myös samalla aikaisemmissa teksteissään kehui venäläistä kulttuuria ja moitti omaansa. ("Kansa, jota uhkaa täydellinen sukupuutto, koska he eivät halua seurata edistystä-, venäläistä kulttuuria ja uudistaa vuosisatoja vanhoja tapojaan"). İshaki itse sai paljon vaikutteita venäläisiltä kirjailijoilta ja samaistui uskonnollisen uudistusiikkeen Džadidismin ajatuksiin. Tutkija Azat Ahunovin mukaan İshaki uskoi tataarikansakunnan edistymisen olevan mahdollista vain tiiviissä yhteistyössä venäläisen maailman-, ensisijaisesti sen valistetun osan kanssa. Asuessaan İstanbulissa İshaki oli aktiivisesti kirjeenvaihdossa Maksim Gorkin kanssa, joka halusi kääntää hänen töitään venäjäksi.[5]
İshakin tytär oli Turkissa tunnettu kielitieteilijä Saadet Çağatay. (1907–1989).
İshaki (Ishakov) syntyi vuonna 1878 mullah-Ğiläcetdinin ja Qamäriyän perheeseen Kazanissa, Çistayn piirikunnan kylässä Yäwşirmä. Hän opiskeli 12-vuotiaaksi kotikylässään isänsä madrasassa ja jatkoi Tšistopolissa. İshaki, joka oli alkanut suosia enemmän jadidien uudistuksellista ajattelua ei suorittanut mullahin koulutustansa loppuun vaan siirtyi seuraavaksi opettajakouluun, mistä valmistui vuonna 1902. Tuona aikana İshaki alkoi myös opettelemaan venäjää ja näytti suurta kiinnostusta kirjailijoihin kuten Turgenev, Dostojevski, Tolstoi ja Tšehov.[8][9][10][5][3]
1800−1900 taitteessa İshaki oli toiminut eri kansallisliikkeiden aktivistina, ollut mukana perustamassa sosialistivallankumouksellista yhdistystä ja julkaissut useita lehtiä.[9] Kirjoittamassaan artikkelissa İshaki toivotti Helmikuun vallankumouksen tervetulleeksi.[3]
Ufan kansalliskokouksessa 1917−1918, İshaki nimettiin tuolloin muodostetun, hyvin lyhytaikaiseksi jääneen Idel-Uralin valtion ulkoministeriksi. Bolševikkien päästyä valtaan, hän pakeni Kaukoitään ja tuli Japanin kautta Berliiniin 1922. Sinne saapui myös hänen Suomen kautta Venäjältä paennut tyttärensä, myöhemmin arvostettuna turkologina tunnettu Saadet Çağatay. Ayaz İshaki toimi Berliinissä Azadiye Şark (Idän Vapaus) -lehden toimituksessa sekä oli mukana perustamassa "Turan" -seuraa, joka piti tärkeänä turkkilaisten kansojen yhtenäisyyttä. Vuodet 1925−1926 hän oleskeli Turkissa.[9]
Vuonna 1927, İshaki muutti Varsovaan, missä hän aloitti toimintansa Prometheus -järjestössä. İshakin oli kutsunut itse Józef Piłsudski, johon hän oli tutustunut vuosia aikaisemmin ollessaan vangittuna Arkangelin alueella. Seuraavana vuonna hän perusti "Idel-Uralin itsenäisyyskomitean" (Idel-Ural Istiklal Komitasy) ja alkoi julkaista "Milli Yul" (Kansallinen Tie) -lehteä, jonka nimi muutettiin 1931 muotoon "Yaña Milli Yul" (Uusi Kansallinen Tie). Lehti painettiin Berliinissä, jossa sen Varsovassa asunut julkaisija İshaki kävi vain satunnaisesti. Arabialaisin kirjaimin julkaistulla lehdellä oli kirjeenvaihtajia Kiinassa, Mantsuriassa, Japanissa, Turkissa, Suomessa, Puolassa ja Romaniassa.[9][3]
Ayaz İshakin Kaukoidän matkan aikana vuosina 1933−1935, lehden päätoimittajana toimi hänen tyttärensä. Yaña Milli Yul -lehti informoi sekä Idel-Uralin alueella elävien turkinsukuisten kansojen vaikeuksista että Neuvostoliitosta siirtolaisiksi muuttaneiden maanmiesten elämästä uusissa olosuhteissa. Lehteä tilattiin myös moniin tataarikoteihin Suomessa ja sen saapumista odotettiin aina innolla.[9]
Helmikuussa vuonna 1938, İshaki järjesti Idel-Uralin 20-vuotismuistojuhlat Varsovassa. Juhliin lähti myös Suomen ja etenkin Tampereen tataariyhteisön jäseniä.[11]
Saksan hyökättyä Puolaan syksyllä 1939, Ishakin lehti lakkautettiin. Hän matkusti tyttärensä ja vävynsä kanssa useiden välietappien kautta Turkkiin. Ayaz İshaki kuoli vuonna 1954 Ankarassa, tyttärensä luona. Hänet haudattiin omasta toivomuksestaan Istanbuliin, Edirnekapın hautausmaalle, jossa lepäsi jo hänen läheinen ystävänsä ja työtoverinsa Yusuf Akçura.[9]
İshakin julkaisut käsittelivät usein aiheita kuten panturkkilaisuus, Volgan muslimien autonomia, Venäläisten sortopolitiikka, jadidismi ja nationalismi. Poliittisen radikalisminsa vuoksi hän tuli pidätetyksi useita kertoja. İshaki julkaisi lukuisia lyhyt-tarinoita, romaaneja, näytelmiä, muistelmia ja käännöksiä historiallisista esseistä.[8]
Ayaz İshaki vieraili 1930-luvulla useita kertoja Tampereella. Vuoden 1937 helmikuussa, Tampereen Turkkilainen Yhdistys järjesti kolme erillistä tapahtumaa missä Ishaki oli paikalla. Ensimmäinen oli kolme tuntia kestänyt kansalaiskonfressi, jonka avasi Gibadulla Murtasin. Puheessaan hän toivotti vieraan tervettulleeksi sekä ilmaisi yhteisön olevan iloinen İshakin tervehtymisen vuoksi. İshaki oli aikaisemmin Kaukoidän matkallaan sairastunut, jonka takia tataariyhteisö oli ollut huolissaan. Puheenavauksen jälkeen, kunniavieras puhui Kaukoidässä olevien heimonveljesten elämästä, varsinkin Japanissa ja Mantšuriassa asuvien ja kehotti yleisöään yhteistyöhön heidän kanssaan. Lopuksi Murtasin vielä kiitti İshakia ja toivotti hyvää terveyttä ja pitkää ikää.[9][12]
Seuraava helmikuussa järjestetty tilaisuus oli teatteriesitys Tampereen Teatterissa. Näytelmä oli jo muutama vuosi aikaisemmin esitetty İshakin Zöleyha, ja sen ohjasi edellä mainittu Murtasin. Tilaisuuteen kutsuttiin tataareja muualtakin Suomesta ja osallistujamäärä oli kokonaisuudessaan yli 200 henkeä. Tilaisuuden avasi puheenjohtaja Ymär Sali, jonka jälkeen yhteisön nuorista koostettu orkesteri soitti kansanmusiikkia ja Tampereen turkkilaisen äidinkielenkoulun oppilaat lauloivat ja lausuivat runoja. Näiden jälkeen esitettiin illan näytelmä, jonka päärooleissa olivat Hadiçe Hudaibirdi, Aisa Hakimcan sekä Letfulla Baibulat. Onnistuneen esityksen päätteeksi İshaki esitti kiitoksensa ohjaajalle sekä näyttelijöille, jotka hänen mielestään oli osuvasti valittuja. Tämän jälkeen yleisö nousi seisomaan, huutaen kolmeen kertaan Yeşe! (Eläköön!). İshaki nousi vielä uudelleen lavalle ja piti vahvasti yhteisön mieleenpainuneen puheen.[12]
Kolmas tilaisuus oli VPK:n juhlasalissa järjestetty 40-vuotiskirjailijajuhla İshakin kunniaksi. Juhlasalin seinustoja koristelivat Suomen- sekä Idel-Uralin liput. Monet tilaisuudessa puhuneet painottivat Ishakin merkittävää roolia "turkkilais-tataarinkielisen" kirjallisuuden kehittäjänä sekä poliittisesti rohkeana sanomalehtimiehenä. Juhlan päätteeksi, liikuttunut İshaki kiitti kaikkia juhliin osallistuneita ja toivotti yhteisölle suurta menestystä ja onnea.[12]
Neuvostoliitossa vuoden 1926 jälkeen, İshakin nimi hävitettiin tataari -kirjallisuuden ja kulttuurin historiasta. Hänet mainittiin vain silloin kun häntä mustamaalattiin Neuvostoliiton vihollisena. Vasta 1988, Nurullin -nimisen henkilön kirjoittamassa artikkelissa, lehdessä Vechernyaya Kazan, Ishaki mainittiin muuhun sävyyn. Sen jälkeen, lehdet kuten Kazan utlarï, Miras, ja Tatarstan, ovat kirjoittaneet monia artikkeleja hänestä ja myös uudelleen painaneet joitain hänen töitään. Vuonna 1991, muutamat Tatarstanilaiset kirjailijat loivat kirjallisuuspalkinnon Ishakin kunniaksi. Ensimmäinen kirjailija joka sai sen oli Rabit Batulla, jonka työt "omaavat İshakin toivot Volgan muslimikansojen tulevaisuudesta".[8] Vahitovskin alueella Kazanissa on Ishakin mukaan nimetty katu.[13] Yusuf Akçura kuvaili İshakin olleen "tulinen kansantaistelija, sen ihanteiden puhtain ja epäitsekkäin puolustaja"[5].
İshakin näytelmästä Zöläyxa (ven. Зулейха, Zuleiha) tehtiin elokuvaversio vuonna 2005. Ohjaajana toimi Ramil Tuhvatullin. (Töxfätullin).[6]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
