etelä-afrikkalainen puolue From Wikipedia, the free encyclopedia
Afrikan kansalliskongressi (engl. African National Congress, lyh. ANC) on ollut Etelä-Afrikan hallituspuolue ensimmäisistä apartheidin purkamisen jälkeisistä vaaleista toukokuussa 1994 lähtien. Se perustettiin nimellä South African Native National Congress (nimi oli käytössä vuoteen 1923) 8. tammikuuta 1912 Bloemfonteinin kaupungissa puolustamaan mustan valtaväestön oikeuksia.
| Afrikan kansalliskongressi | |
|---|---|
| African National Congress | |
|
|
|
| Perustettu | 1912 |
| Johto |
|
| Ideologia | demokraattinen sosialismi, sosiaalidemokratia |
| Toimisto |
54 Sauer Street Johannesburg 2001 |
| Kansalliskokous |
264 / 400 |
| Kansainväliset jäsenyydet | Sosialistinen internationaali |
| Kotisivu | www.anc.org.za |
ANC:n tärkeimmät poliittiset liittolaiset ovat jo pitkään olleet ammattiyhdistysliike COSATU ja Etelä-Afrikan kommunistinen puolue (SACP), joka on osallistunut maan parlamenttivaaleihin ANC:n ehdokaslistoilta. Liittolaisten välisiin suhteisiin on viimeisten vuosien aikana muodostunut jännitteitä, kun COSATU ja SACP ovat vaatineet suurempaa vaikutusvaltaa päätettäessä maan talouspolitiikasta.[2] Erimielisyydet johtivat vuoden 2008 syksyllä uuden puolueen, Congress of the Peoplen (COPE) perustamiseen, kun entisen presidentin Thabo Mbekin kannattajat erosivat ANC:stä.[3]
Puolue on ideologialtaan sosialistinen vasemmistopuolue. Se on sosialistisen internationaalin jäsen.
Varhaiskauden ANC:n johtajat vastustivat ajatusta lakkojen ja mielenosoitusten käyttämisestä protestina valkoisen hallinnon mustiin kohdistuvaa sortoa vastaan. He katsoivat, että ANC:n tulisi pyrkiä päämääriinsä suostuttelemalla ja esimerkiksi vetoamalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Varovaisesta taktiikasta johtuen ANC ei ollut 1920-luvulla erityisen aktiivinen. Vuonna 1927 puolueen johtoon valittu J.T. Gumede pyrki aktivoimaan liikettä muun muassa tekemällä yhteistyötä Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen kanssa. Gumede kuitenkin menetti puheenjohtajuuden vuonna 1930 ja 1930-luvulla puoluetta hallitsi jälleen sen konservatiivinen ja varovainen siipi.[4]
Toisen maailmansodan aikana joukko nuoria ANC:n jäseniä, muun muassa Oliver Tambo, Nelson Mandela ja Walter Sisulu perustivat ANC:n nuorisojärjestön CYL:n (engl. Congress Youth League) tarkoituksenaan aktivoida ja radikalisoida järjestöä. 1940-luvun lopulla he osittain Mahatma Gandhin johtaman Intian itsenäisyystaistelun innoittamana ehdottivat järjestön ottavan käyttöön lakot, boikotit ja kansalaistottelemattomuuden. Vuonna 1949 CYL:n onnistui syrjäyttää ANC:n entinen puheenjohtaja Alfred Xuma, joka suhtautui uuteen strategiaan kielteisesti ja ANC:n johtoon nousi James Moroka. Lisäksi kolme CYL:in edustajaa (Tambo, Sisulu ja Mandela) valittiin ANC:n toimeenpanevaan komiteaan. Kansallispuolueen vaalivoiton jälkeen vuonna 1949 ANC hyväksyi uuden toimintaohjelman ja uudenlainen vastarinta alkoi. Myös Etelä-Afrikan kommunistinen puolue, SACP, organisoi yleislakon toukokuussa 1950.[5]
Huhtikuussa 1952 ANC aloitti yhdessä maan intialaisvähemmistöä edustaneen SAIC:n ja sen johtajien Yusuf Dadoon ja M.P. Naickerin kanssa vastarintakampanjan, joka koostui lakoista ja työseisauksista. Hallitus vastasi kieltämällä opposition sanomalehtiä ja antamalla pannamääräyksiä liikkeen johtajille. Joulukuuhun mennessä 8 500 oli pidätetty pääasiassa Kapmaassa. Kampanjan aikana ANC:n suosio lisääntyi nopeasti ja sen jäsenmäärä kasvoi vuoden 1952 alun alle 7 000 jäsenestä vuoden lopun yli 100 000 jäseneen. Samalla liikkeen johto myös vaihtui: James Moroka erotettiin hänen myönnettyä kommunismin hävittämislain nojalla häntä vastaan nostetut syytteet, vetosi lieventäviin asianhaaroihin ja julkisesti sanoutui irti ANC:n periaatteista. ANC:n puheenjohtajaksi nousi päällikkö Albert Luthuli.[5]
Hallitus vastasi kampanjaan myös uudella lainsäädännöllä. Yleisen turvallisuuden laki vuodelta 1953 antoi sille oikeuden julistaa hätätilan ja tilapäisesti kumota minkä tahansa lain, jos se katsoi, että jokin toiminta uhkasi yleistä turvallisuutta ja järjestystä. Nämä hallituksen koventuneet otteet saivat oppositionkin harkitsemaan uudelleen aikaisempaa sitoutumistaan väkivallattomaan vastarintaan. ANC ryhtyi alustavasti varautumaan maanalaiseen toimintaan peläten sen julistamista laittomaksi. Vuonna 1952 Nelson Mandela julistettiin pannaan ja pannamääräystä pidennettiin useasti niin, että se jatkui yhtämittaisesti aina vuoteen 1965 asti.[6]
Pannamääräyksistä ja pidätyksistä huolimatta ANC:n, SAIC:n, Värillisten kansalliskongressin ja ammattijärjestöjen keskusliiton SACTU:n onnistui järjestää 25.–26. kesäkuuta 1955 suuren kansankongressiksi kutsutun kokouksen pienessä Kliptownin kylässä lähellä Sowetoa. Kokoukseen osallistui yli 3 000 delegaattia. Sen tarkoituksena oli esitellä järjestöjen yhteinen näkemys uudesta, demokraattisesta Etelä-Afrikasta ja keskustelun pohjana oli useita viikkoja ennen kokouksen alkua valmisteltu Vapauden peruskirja (Freedom Charter). Poliisit hajottivat kokouksen 26. kesäkuuta ilmoittaen, että käynnissä oli maanpetos ja kirjasi kaikkien osallistujien nimet ja osoitteet muistiin. Seuraavana vuonna 156 kokoukseen osallistunutta, muun muassa Sisulu, Luthuli, Mandela ja Tambo, asetettiin syytteeseen maanpetoksesta.
Vaikka poliisit keskeyttivät kokouksen, lähes kaikki Vapauden peruskirjan pykälät ehdittiin hyväksyä. Vapauden peruskirjan lähtökohtana oli, että Etelä-Afrikan tulisi olla roduton yhteiskunta, jossa millään kansanryhmällä ei olisi erityisoikeuksia eikä -vapauksia. Kaikkia ihmisiä tulisi myös kohdella lain edessä tasavertaisesti, ja maa tulisi jakaa niille, jotka viljelevät sitä. Vapauden peruskirjan mukaan kansan tulisi myös "saada osuus maan varallisuudesta", mikä usein, erityisesti Kansallispuolueen propagandassa, tulkittiin kaikkien maassa toimivien yritysten sosialisoimiseksi.[7]
Mielenosoitus Sharpevillen 21. maaliskuuta 1960 townshipissä Johannesburgin eteläpuolella päättyi verisesti poliisien avattua tulen väkijoukkoon. Puolessa minuutissa poliisi ampui väkijoukkoon yli 700 laukausta, ja seurauksena oli 69 kuollutta ja 186 haavoittunutta. Suurinta osaa kuolleista ja haavoittuneista oli ammuttu selkään väkijoukon paetessa tulitusta.[8] Tapahtuma sai aikaan laajoja mielenosoituksia, jotka huipentuivat 30 000 ihmisen mielenosoitukseen parlamenttitalon edessä Kapkaupungissa. Hendrik Verwoerd vastasi mielenosoituksiin julistamalla hätätilan, pidättämällä 18 000 mielenosoittajaa ja julistamalla sekä ANC:n että PAC:n laittomiksi järjestöiksi.
Laittomaksi julistamisen jälkeen sekä ANC että PAC perustivat maanalaiset organisaatiot hallituksenvastaisen vastarinnan jatkamiseksi. Nelson Mandelan vuonna 1961 perustama ANC:n aseellinen siipi Umkhonto we Sizwe (suom. Kansakunnan keihäs), lyhyesti MK, aloitti pommikampanjan strategisia kohteita, kuten poliisiasemia ja voimalaitoksia vastaan pyrkien välttämään ihmisten vahingoittamista.[9] Mandelan näkemyksen mukaan aseellisen kamppailun aloittaminen oli välttämätöntä, koska hallitus oli estänyt kaikki lailliset vastarinnan muodot.[9]
Vuonna 1963 hallitus sai kuitenkin merkittävän voiton vastarintaliikkeestä, kun sen onnistui pidättää kesäkuussa seitsemäntoista ANC:n ja Umkhonto we Sizwen johtajaa maatilalta Rivoniassa, läheltä Johannesburgia. Vuonna 1964 järjestetyssä niin kutsutussa Rivonian oikeudenkäynnissä heitä ja Mandelaa, joka oli jo vankilassa muista syytteistä, syytettiin maanpetoksesta. Kahdeksan, mukaan lukien Sisulu ja Mandela, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.[9] Vuonna 1960 Nobelin rauhanpalkinnon saanut ANC:n puheenjohtaja Albert Luthuli laitettiin kotiarestiin Zulumaan maaseudulle kuolemaansa vuonna 1967 asti. Oliver Tambo pakeni Etelä-Afrikasta ja valittiin maanpaossa olleen ANC:n puheenjohtajaksi.
1970-luvun puolivälissä Umkhonto we Sizwen toimintamahdollisuudet Etelä-Afrikassa paranivat huomattavasti. Mosambikin ja Angolan itsenäistymisen myötä MK:n onnistui perustaa koulutus- ja sotilastukikohtia lähelle maan rajaa ja erityisesti Soweton mellakoiden jälkeen tuhannet mustat opiskelijat pakenivat Etelä-Afrikasta liittyäkseen aseelliseen taisteluun.[9]
ANC:n uusi strategia oli ”aseellisten hyökkäysten eskaloiminen yhdistettynä joukkoliikkeiden luomiseen maan sisällä” päämääränään kansannousu. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa ANC:n ja PAC:n sabotaasi- ja terrorikampanja kiihtyi ja pommeja räjähti lukuisissa hallintorakennuksissa ja muun muassa Etelä-Afrikan hiili-, öljy- ja kaasuyhtiön pääkonttorissa, Koeburgin ydinvoimalassa, Etelä-Afrikan ilmavoimien päämajan edessä Pretoriassa ja ostoskeskuksessa Amanzimtotissa.[9][10] Vuosien 1976 ja 1986 välisenä aikana MK:n sotilasoperaatioissa kuoli 130 ihmistä, joista 100 oli siviilejä. ANC: mukaan siviiliuhrien syynä olivat muun muassa virheelliset tiedustelutiedot ja laitteistot, puolueen politiikan väärintulkinnat, yksittäisten MK:n jäsenien viha sekä siviili- ja sotilaskohteiden rajan hämärtyminen 1980-luvulla.[10] Vertailun vuoksi, Etelä-Afrikan hallituksen salaisesti tukeman Inkatha-vapauspuolueen ja ANC:n kannattajien välisissä yhteenotoissa kuoli vuosien 1984−1990 välisenä aikana yhteensä 8 577 ihmistä.[11]
Totuuskomission loppuraportin mukaan Etelä-Afrikan konfliktin osapuolista kuitenkin ainoastaan ANC oli sitoutunut noudattamaan Geneven sopimusta, pääsääntöisesti toteutti aseellista vastarintaa kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön mukaisesti ja toimi pidättyvästi sotilaallisten iskujen kohteiden valinnassa.[12]
Etelä-Afrikka ajautui vuosien 1984 ja 1985 aikana kohti poliittista kaaosta, jota entisestään pahensi maan heikentynyt taloustilanne, kun maan tärkeimmän vientituotteen, kullan, maailmanmarkkinahinta kääntyi laskuun ja samalla tuontiöljyn hinta kallistui. ANC pyrki edistämään tätä sekasortoa kehottaen: "Tehkää apartheidista toimimaton! Tehkää maasta mahdoton hallita!". Vuoden 1985 aikana maan mustien alueiden apartheid-järjestelmän mukainen paikallishallinto käytännössä katosi kokonaan ja sen sijaan syntyi erilaisia yhteisöllisiä päätöksenteko- ja toimeenpanoelimiä, kuten katukomiteoita, asukasyhdistyksiä ja kansanoikeuksia.
Sosialistiset maat tukivat voimakkaasti ANC:tä. Neuvostoliitto ja Kuuba kouluttivat ANC:n jäseniä muun muassa räjähteiden käytössä. ANC:n jäsenet hyödynsivät saamaansa koulutusta hallituksen vastaisissa iskuissa.[10] Neuvostoliitto rahoitti ANC:n toimintaa[13] ja koulutti sen johtoa kuten Thabo Mbekiä.[14] Länsimaista erityisesti vasemmistopuoluiden hallitsemista maista kuten Pohjoismaista tuli merkittäviä rahallisia ja moraalisia ANC:n tukijoita. Ruotsin pääministeri Olof Palme piti helmikuussa 1986 puheen sadoille ruotsalaisille apartheidin vastustajille ja merkittäville ANC:n johtajille, jossa hän totesi, ettei ”apartheidia voida uudistaa, se täytyy hävittää”.
Jotkut länsivallat suhtautuivat aluksi varauksellisemmin ANC:hen ja apartheid-järjestelmän tuomitsemiseen. ANC:n jäsenten tekemät pommi-iskut[10] saivat Yhdysvallat ja jotkin muut länsimaat pitämään ANC:tä terroristijärjestönä.[13] Esimerkiksi Margaret Thatcher nimitti ANC:n terroristijärjestöksi ja myös Yhdysvallat kohteli ANC:tä terroristijärjestönä. Thatcher ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan vastustivat Etelä-Afrikan vastaisia talouspakotteita ja kannattivat ”rakentavan yhteistyön” politiikkaa. Reagan ja Thatcher perustelivat näkemystään Etelä-Afrikan keskeisellä roolilla kommunismin leviämisen estämisessä eteläisessä Afrikassa.[15]
Hallituksen otteiden koveneminen maan uuden perustuslain hyväksymisen jälkeisten mellakoiden aikana vuosina 1984–85 johti laajaan kansainväliseen vastalausemyrskyyn. Tuona aikana lähes 100 yhdysvaltalaista yritystä lähti Etelä-Afrikasta ja monet ylikansalliset pankit kieltäytyivät lainoittamasta maata. Vuonna 1986 Kansainyhteisön nimittämä ”Huomattavien henkilöiden ryhmä” (engl. Eminent Person's Group) vieraili maassa ja hallitus salli ryhmän tavata myös vankilassa olleen Mandelan. Ryhmän vielä ollessa maassa Botha kuitenkin toteutti sotilasiskut ANC:n ja PAC:n sotilastukikohtiin Botswanassa, Zimbabwessa ja Sambiassa ja laajensi aikaisemman alueellisen hätätilan koko maahan. Ryhmä katsoi tämän tahalliseksi provokaatioksi ja poistui samana iltana maasta. Raportissaan se suositteli Kansainyhteisöä asettamaan laajat ja velvoittavat talouspakotteet Etelä-Afrikalle.[16]
Kansalaismielipide kääntyi apartheid-järjestelmää vastaan 1980-luvun puolenvälin jälkeen ja lopulta Yhdysvaltain senaatti lokakuussa 1986 asetti Etelä-Afrikan kauppasaartoon ohittaen presidentti Ronald Reaganin veto-oikeuden.[15][17] Ison-Britannian konservatiivien puheenjohtaja David Cameron totesi vuonna 2006 Thatcherin olleen väärässä nimittäessään Nelson Mandelaa ja ANC:tä terroristeiksi.[18]
Maan ajauduttua pattitilanteeseen, jossa musta oppositio ei kyennyt voimatoimin kaatamaan valkoista hallitusta, mutta hallitus ei myöskään onnistunut hävittämään oppositiota, Botha päätti pyrkiä Kansallispuolueen kannalta haluttuun ratkaisuun neuvotteluteitse. Tämän uuden strategian mukaisesti toukokuusta 1988 alkaen järjestettiin joukko salaisia neuvotteluita hallituksen edustajien ja Nelson Mandelan välillä, jotka huipentuivat Bothan ja Mandelan kahdenkeskiseen tapaamiseen heinäkuussa 1989. Hallituksen tavoite luoda ANC:n maanpaossa olleen johdon ja Mandelan välille jännitteitä epäonnistui. Kuukauden kuluttua Botha, joka oli tammikuussa saamastaan aivohalvauksesta huolimatta jatkanut presidenttinä ja joutunut kasvavan kritiikin kohteeksi omassa puolueessaan, joutui eroamaan Frederik de Klerkin ja muiden ministerien noustua häntä vastaan. De Klerkistä tuli uusi presidentti ja parlamentin avajaisistunnossa helmikuussa 1990 hän ilmoitti laillistavansa PAC:n, ANC:n ja Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen. Nelson Mandela ja muut ANC:n johtajat vapautettiin pian tämän jälkeen. Mandelan ja de Klerkin johdolla Kansallispuolueen ja ANC:n välillä aloitettiin pitkä ja vaikea neuvotteluprosessi, joka johti vuonna 1994 pidettyihin maan ensimmäisiin vapaisiin, demokraattisiin vaaleihin, Mandelan nousuun maan presidentiksi ja apartheid-järjestelmän lopulliseen hävittämiseen.
| Vaalit | Ääniä | Osuus(%) | Parlamenttipaikkoja |
|---|---|---|---|
| 2009 | 11 650 748 | 65,90 | 264 |
| 2004 | 10 880 915 | 69,69 | 279 |
| 1999 | 10 601 330 | 66,35 | 266 |
| 1994 | 12 237 655 | 62,65 | 252 |
Etelä-Afrikan ensimmäiset vapaat vaalit pidettiin 26.–29. huhtikuuta 1994. Noin 91 %:a äänioikeutetuista eli yli 19 miljoonaa ihmistä käytti äänioikeuttaan. Mustat äänestivät pääsääntöisesti ANC:tä, ja vain KwaZulu-Natalissa Inkathan onnistui kerätä ANC:tä laajempi kannatus. ANC nousi ylivoimaisesti suurimmaksi puolueeksi 62,6 % kannatuksella, mutta varsinkin Inkathan menestyksen vuoksi (10,5 % äänistä) se ei saavuttanut tarvittavaa määräenemmistöä perustuslain muuttamiseksi. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 % kannatuksella, ja de Klerk nousi siten toiseksi varapresidentiksi Thabo Mbekin kanssa. 9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi.[19] Maan kansalliskokouksen puhemieheksi valittiin Frene Ginwala.[20]
Mandelan presidenttikauden keskeisin tavoite oli maan edelleen kireän sisäpoliittisen tilanteen rauhoittaminen ja maan talouden kehittäminen. Hän pyrki saamaan maahan ulkomaisia investointeja ja aloitti toimet mustilta vuoden 1913 jälkeen takavarikoitujen maiden takaisinhankkimiseksi.[21] Mandelan presidettikautta pidetään yleisesti erittäin onnistuneena. Hänen onnistui luomaan konsensusta maan vastakkaisten poliittisten ryhmien välille osittain merkittävän henkilökohtaisen auktoriteettinsa ansiosta. Hän vaikutti merkittävältä osalta myös Totuuskomission perustamiseen.[21]
 |
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Merkinnän syy: loppuu Mandelan valintaan presidentiksi, Mbekin kausi puuttuu kokonaan |
Thabo Mbeki seurasi Mandelaa ANC:n puheenjohtajana joulukuussa 1997 ja presidenttinä kesäkuussa 1999. Presidenttikautenaan Mbeki ajoi talouden liberalisointia, joka sai talouden kasvamaan noin viiden prosentin vuosivauhtia. Mbeki nautti keskiluokan ja liike-elämän suosiota, mutta köyhyys ei vähentynyt odotetulla tavalla ja maa kärsi sekä rikosaallosta että korruptiosta. Mbekin merkittävin kilpailijansa ANC:ssa on ollut vasemmistolaisempi ja populistinen Jacob Zuma. Zuma oli varapresidenttinä vuoteen 2005, jolloin Mbeki erotti hänet lahjusten otosta epäiltynä. Joulukuun 2007 ANC:n puoluekokouksessa Mbeki asettui vielä ehdolle puolueen johtoon Zumaa vastaan estääkseen tämän nousun puolueen johtajaksi ja seuraavaksi presidentiksi, vaikka ei itse voinutkaan perustuslain mukaan jatkaa enää kolmatta kautta presidenttinä. Mbeki hävisi puheenjohtajaäänestyksen 18. joulukuuta 2007 äänin 1 505 vastaan 2 329.[22]
Syyskuussa 2008 puolue vaati Mbekin eroa kolme kuukautta ennen hänen presidenttikautensa päättymistä. Väliaikaiseksi presidentiksi nousi Kgalema Motlanthe. Zuma nousi maan presidentiksi vuoden 2009 vaalien jälkeen. Myös Nelson Mandela antoi hänelle tukensa[23].
Puolueen sisäiset jännitteet Mbekin ja Zuman kannattajien välillä johtivat syksyllä 2008 uuden puolueen, Kansankongressin (engl. Congress of the People) perustamiseen, kun joukko Mbekin kannattajia erosi ANC:stä. Puolueen johtoon nousi maan entinen puolustusministeri Mosiuoa Lekota, jonka mukaan puolue tulee haastamaan ANC:n ohjelmalla, joka nojaa vahvaan talouskasvuun ja liike-elämän tukemiseen.[3]
Julius Malema valittiin ANC:n nuorisoliiton ANCYL:n (African National Congress Youth League) johtoon 2008. Maleman radikalismi johti vihapuhesyytteisiin ja tuomioihin 2010 ja 2011. Vuonna 2011 Malema erotettiin syytettynä puolueen jakamisesta. Hän perusti 2013 Economic Freedom Fighters -puolueen kannattajineen.
Joulukuussa 2017 Cyril Ramaphosa valittiin Jacob Zuman seuraajaksi ANC:n puoluejohtajana ja helmikuussa 2018 Ramaphosa valittiin myös Etelä-Afrikan presidentiksi.[24]
Toukokuun 2019 parlamenttivaaleissa ANC sai taas parlamenttiin ehdottoman enemmistön ja 57,5% annetuista äänistä. Tulos oli kuitenkin puolueen historian huonoin vaalitulos demokraattisen Erelä-Afrikan historiassa.[25]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
