entinen ghetto Łódźissa From Wikipedia, the free encyclopedia
Łódźin ghetto (saksalaisissa asiakirjoissa Litzmannstadtin ghetto) oli juutalaisten ghetto saksalaisten valtaamassa Puolassa Łódźin kaupungissa toisen maailmansodan aikana. Vain Varsovan ghetto oli sitä suurempi. Ghetosta piti alun perin tulla väliaikainen kokoamispaikka, mutta siitä tehtiin suuri teollisuuskeskus, joka tarjosi työvoimaa natsi-Saksalle ja Wehrmachtille. Huomattavan tuottavuutensa vuoksi ghetto selvisi elokuuhun 1944 saakka, jolloin jäljellä olevat juutalaiset kuljetettiin Auschwitziin. Łódźin ghetto tyhjennettiin Puolan ghetoista viimeisenä.
Saksalaiset joukot valtasivat silloisen Puolan länsiosissa sijainneen Łódźin syyskuussa 1939. Kaupungin juutalaisväestö oli Euroopan toiseksi suurin: 672 000 asukkaasta yli kolmasosa (233 000) oli juutalaisia. Kaupungille annettiin uusi nimi Litzmannstadt, ja arjalaistamisprosessissa väestöä odotti puhdistus: juutalaisia karkotus, puolalaisia orjuus halpana työvoimana. Jo miehityksen alkupäivinä juutalaiset joutuivat ryöstöjen ja pahoinpitelyjen kohteiksi.[1] Ensimmäinen maininta gheton perustamisesta on joulukuulta 1939, jolloin siitä piti tulla vain väliaikainen juutalaisten kokoontumispaikka kuljetusten helpottamiseksi. Kaupungin oli määrä olla tyhjä juutalaisista 1. lokakuuta 1940 mennessä.
Kaupungissa pantiin toimeen useita juutalaisvastaisia operaatioita. Juutalaisilta riistettiin heidän liikeyrityksensä ja ammattiasemansa, ja heidän oli ryhdyttävä käyttämään keltaista daavidintähteä. Synagogat suljettiin, ja juutalaisten oli pidettävä liikkeensä auki myös juhlapäivinään. Kaupungista pakeni joukoittain juutalaisia. 8. helmikuuta 1940 annettiin gheton perustamiskäsky. Tällöin juutalaisten asuma-alue oli jo rajoitettu muutamiin Vanhankaupungin katuihin ja niiden pohjoispuoleisen Baŀutyn kaupunginosan kortteleihin, joista ghetto myöhemmin muodostettiin. 1. maaliskuuta natsien alkuunpanemassa pogromissa surmattiin paljon juutalaisia. Seuraavien kahden kuukauden aikana alue eristettiin puusta ja vaijerista rakennetuilla aidoilla. Virallisesti juutalaiset oli suljettu ghettoon 1. toukokuuta.[2][1]
Ghetto koostui kolmesta osasta, joita yhdistivät kahden läpikulkuväylän ylitse rakennetut sillat. Kaupungin ei-juutalaisille asukkaille tarkoitetut raitiovaunut kulkivat gheton alueen läpi Zgierska- ja Limanowskiego-katuja pitkin, mutta eivät pysähtyneet sen sisällä.[3] Väkimäärä oli gheton perustamisvaiheessa noin 164 000, koska useat juutalaisista olivat paenneet. Seuraavina vuosina kuljetettiin ghettoon kymmeniätuhansia juutalaisia Saksasta, Itävallasta ja muualta Keski-Euroopasta, aina Luxemburgista saakka. Sinne asutettiin myös noin 5 000 henkeä käsittänyt romanijoukko, joka majoitettiin erilleen juutalaisista ns. romanileiriksi. Kun ghettoa alettiin tyhjentää, romanit joutuivat ensimmäisten joukossa pakkokuljetusten uhreiksi. Juutalaisten eristämisen muusta väestöstä hoitivat gheton rajoja partioivat saksalaiset. Gheton sisälle puolestaan perustettiin juutalainen poliisi, jonka tehtävä oli varmistaa, ettei kukaan yrittänyt paeta ghetosta. Gheton ulkopuolelta tavatun juutalaisen sai määräysten mukaan ampua. 10. toukokuuta kaikenlainen kaupankäynti juutalaisten ja ei-juutalaisten łódźilaisten välillä kiellettiin samanlaisten seurausten uhalla.
Järjestyksen ylläpitämiseksi saksalaiset perustivat kuhunkin ghettoon erityisen juutalaisneuvoston, Judenratin. Łódźin ghetossa Judenratin johtaja eli Judenälteste oli Chaim Rumkowski, joka on yksi holokaustin historian kiistellyimmistä hahmoista. Natsit antoivat 62-vuotiaalle Rumkowskille, pilkkanimeltään kuningas Chaimille, valtuudet pitää ghetossa yllä järjestystä kaikin tarvittavin keinoin. Rumkowski itse uskoi lujasti gheton autonomiaan ja järjesti sen hallintoa monin tavoin perustaen muun muassa postitoimiston ja ghettorahan sekä huolehtien gheton puhtaanapidosta.[1]
Vaikka Rumkowski oli toimistaan vastuussa saksalaiselle Hans Biebowille, ghetossa hän oli itsevaltainen johtaja, joka muutti juutalaisyhteisön valtavaksi saksalaisille hyödykkeitä valmistavaksi teollisuuskompleksiksi. Rumkowski oli vakuuttunut siitä, että vain riittävä tuottavuus voisi varmistaa saksalaisten riippuvuuden gheton työvoimasta ja siten juutalaisten selviytymisen. Siksi hän pakotti asukkaat työskentelemään kaksitoista tuntia päivässä surkeissa oloissa puu-, vaate-, sähkö- tai metallitavaran valmistuksessa. Łódź oli ennen sotaa tärkeä teollisuuden, etenkin tekstiiliteollisuuden keskus. Vuonna 1943 noin 95 prosenttia gheton aikuisväestöstä oli työssä sen tuotantolaitoksissa, joissa valmistettiin muun muassa käsinkoristeltuja univormuja Saksan armeijalle, vöitä, sadevarusteita ja saappaita.[4] On mahdollista, että Łódźin ghetto säästyi pisimpään tuholta juuri tuottavuutensa ansiosta.
Rumkowskin hallinto oli ankara mutta tasapuolinen. Ruoka jaettiin tasan väestön kesken, ja salainen koulutus sekä kulttuuritoiminta kukoistivat. Olosuhteet olivat kuitenkin ankarat ja juutalaiset täysin riippuvaisia saksalaisista viranomaisista. Asukkaat näkivät nälkää ja taudit levisivät, mikä aiheutti kasvavaa tyytymättömyyttä Rumkowskia kohtaan ja johti muutamiin lakkoihin tehtaissa. Useimmissa tapauksissa Rumkowski luotti ghettopoliisin kykyyn tukahduttaa levottomuudet, mutta kerran pyydettiin apuun saksalaisia. Lakkoja esiintyi yleensä ruoka-annosten pienentämisen yhteydessä.
Ankarimman arvostelun kohteeksi Rumkowski joutui kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun gheton asukkaiden pakkokuljetukset tuhoamisleireille alkoivat. Gheton johtaja päätti noudattaa myöntyvyyslinjaa ja suostua kokoamaan natsien vaatimat tuhannet juutalaiset juniin, joilla heidät kuljetettiin Chełmnon tuhoamisleirille (Chełmno nad Nerem, saks. Kulmhof) ja muille tuhoamisleireille. Myöntyvyyspolitiikallaan hän yritti väitteensä mukaan varmistaa mahdollisimman monen gheton asukkaan hengissä pysymisen, mutta arvostelijat pitivät häntä natsien yhteistoimintamiehenä. Vaikka kuljetusten päämäärä oli laajalti tiedossa, Rumkowski kiisti ghetossa kierrelleet huhut kuljetettujen kohtalosta.[4]
Nälkä oli Łódźin gheton suurin ongelma. Monissa muissa Puolan ghetoissa kukoisti salainen ulkomaailmasta salakuljetettujen elintarvikkeiden ja muiden tuotteiden kauppa, mutta Łódźissa se tehtiin käytännössä mahdottomaksi. Siksi juutalaiset olivat täysin riippuvaisia saksalaisten heille toimittamasta ruoasta, lääkkeistä ja muista elintärkeistä tarvikkeista. Gheton ainoa käypä valuutta oli erityinen ghettoraha, johon epätoivoiset juutalaiset vaihtoivat rahansa ja tavaransa helpottaen siten omaisuutensa ryöstämistä.
Juutalaisten neuvoston oli taisteltava myös kulkutauteja vastaan. Lääketarpeita oli saatavilla hyvin vähän, ja ghetto oli ääriään myöten täynnä väkeä. Siitä huolimatta asukkaille yritettiin järjestää sairaaloita ja apteekkeja. 164 000 ihmistä pakotettiin ahtautumaan neljän neliökilometrin laajuiselle alueelle, josta vain 2,4 neliökilometriä oli asumiskelpoista. Useimmista asunnoista puuttui viemäröinti ja juokseva vesi. Myös polttoainetta oli vähän, ja ihmiset polttivat mitä käsiinsä saivat talvesta selvitäkseen. Yhteensä noin 43 500 ihmisen arvioidaan kuolleen ghetossa nälkään ja tauteihin.
Varsinkin alkuaikoina gheton elämä oli hyvin järjestettyä. Poliittiset ryhmät ja muut yhteisöt kokoontuivat, sanomalehtiä ilmestyi ja kulttuuritoimintaa harrastettiin. Ghetossa oli yhteensä 48 eritasoista oppilaitosta, vanhainkoti, orpokoti, tuomioistuin ja vankila. Opetuksen lisäksi koulut pyrkivät varmistamaan lasten riittävän ravinnonsaannin: soppakeittiöt tarjosivat aterioita koululaisille ja tehtaissa työntekijöille.[2] Kun koulurakennukset oli pakko elintilan saamiseksi ottaa asuinkäyttöön, muita hoitopaikkoja luotiin erityisesti pikkulapsille, joiden äitien oli oltava työssä. Kun koulut suljettiin vuonna 1941, salaiset päiväkodit jatkoivat toimintaansa ja huolehtivat niistä lapsista, joiden äidit olivat töissä tehtaissa.
Väkimäärä Łódźin ghetossa: [5]
| vuosi | asukkaita | ghetossa kuolleita |
| 1940 | 160 320 | 8 475 |
| 1941 | 145 992 | 11 456 |
| 1942 | 103 034 | 18 046 |
| 1943 | 84 226 | 4 573 |
| 1944 | 72 551 | 2 778 |
Przemysłowa-kadulla toimi 8–16-vuotiaille puolalaisille lapsille ja nuorille tarkoitettu leiri. Se perustettiin 1. joulukuuta 1942 siinä tarkoituksessa, että sinne sijoitettaisiin ne lapset, joiden vanhemmat olivat vankilassa tai kuolleet. Suurta osaa leirille sijoitetuista lapsista syytettiin varkauksista, vastarinnasta tai kielletystä kaupankäynnistä. Olosuhteet olivat ankarat myös tällä leirillä: ruokaa tarjottiin vähän, ja kaikkien yli kahdeksanvuotiaiden oli tehtävä pitkiä työpäiviä. Leiri toimi kaupungin vapauttamiseen saakka. Vuodenvaihteessa 1943–1944 siellä asui 1 086 poikaa ja noin 250 tyttöä.[6]
5.–9. marraskuuta 1941 ghettoon tuotiin Itävallasta läheltä Unkarin rajaa 5 007 romania. Heidät sijoitettiin omalle, muusta ghetosta eristetylle asuinalueelleen (Zigeunerlager). Tämä leiri oli käytössä verraten vähän aikaa, vain muutaman kuukauden, minkä jälkeen asukkaat vietiin tuhoamisleireille.
Päätös romanileirin perustamisesta Łódźin ghettoon tehtiin lokakuussa 1941. Romanien nopea tuhoaminen oli ilmeisesti jo tällöin ajatuksena, ja ghetto oli vain välietappi matkalla Chełmnon tuhoamisleirille. Ghettoon kuljetettavien romanien määrä oli alkuperäisissä suunnitelmissa huomattavasti toteutettua suurempi. Romanit eristettiin juutalaisista omalle leirilleen kaksinkertaisella piikkilanka-aidalla ja leveällä kaivannolla. Lisäksi romani- ja juutalaisalueita rajaavien katujen kaikki ikkunat peitettiin. Eristämisen syy oli se, että romanien saapumisen pelättiin herättävän juutalaisissa levottomuutta ja häiritsevän siten gheton tuottavuutta. Ilmeisesti myös juutalaisneuvosto vaikutti eristämispäätökseen.
Zigeunerlager käsitti 15 rakennusta, joissa oli yhteensä 543 huonetta. Leiriin pääsi vain yhden sisäänkäynnin kautta. [7] Olosuhteet romanighetossa olivat epäinhimilliset, ja satoja kuoli tauteihin. Juutalaisten tapaan romaneilla oli omat järjestyksenvalvojansa ja leirinvanhin. Ghettoon saavuttaessa romaneilta riistettiin sekin vähä, jonka he olivat Itävallasta saaneet ottaa mukaansa. Yhteen huoneeseen majoitettiin 10–25 henkeä, ja ahtauden vuoksi alkeellinenkin puhtaanapito oli vaikeaa. Käymälöitä ei ollut riittävästi, huonekaluista kuten vuoteista puhumattakaan. Aluksi ruoka Zigeunerlageriin toimitettiin juutalaisten puolelta, ja ruokailun piti onnistua 1 000 kulholla sekä 2 000 lusikalla. Jopa juutalaisgheton ahtauteen tottunut lääkäri Arnold Mostowicz, joka vieraili romanileirissä marraskuun lopussa, oli näkemästään järkyttynyt. [8]
Tungosta ghetossa pahensi noin 40 000 ihmisen kuljetus sinne ympäröiviltä alueilta ja muista Euroopan maista sekä keskitysleireiltä, erityisesti Theresienstadtista. 10. joulukuuta Rumkowski ilmoitti, että ghetosta siirrettäisiin pois 20 000 juutalaista. Tämän joukon valitsisi juutalaisten neuvosto rikollisista, uusien tulokkaiden hyväksikäyttäjistä ja niistä, jotka kieltäytyivät tekemästä työtä. Joukon valikointiin perustettiin erityinen evakuointikomitea. Todellisuudessa lähtijät kuljetettiin Chełmnoon, ensimmäiselle operaatio Reinhardin yhteydessä perustetulle tuhoamisleirille. Siellä heidät tapettiin kaasutusautoissa, sillä kaasukammioita ei ollut vielä rakennettu. Auton pakokaasut johdettiin tiiviiksi tilkittyyn sisätilaan, ja lopuksi kuolleet uhrit voitiin kuljettaa suoraan joukkohautoihin. 15. toukokuuta 1942 mennessä ghetosta oli viety pois arviolta 55 000 ihmistä. Natsit yrittivät edistää kuljetuksia vähentämällä ruokatoimituksia ja lupaamalla kuljetettaville aterian.[1]
Syyskuussa 1942 Rumkowski ja Łódźin juutalaiset jo tiesivät, että kuljetukset merkitsivät kuolemaa. Saksalaiset tekivät ratsian lastensairaalaan, ja kaikki potilaat ahdettiin kuljetusvaunuihin, ja taas uusi määräys vaati 15 000 juutalaisen luovuttamista kuljetuksiin. Rumkowski oli kuitenkin yhä vakuuttuneempi siitä, että gheton väestön ainoa toivo oli pysyä tuottavana, saksalaisten kannalta kannattavana, ja siksi oli natsien vaatimuksiin suostuttava. Hän puhui gheton asukkaille:[4]
»Hirvittävä isku on kohdannut ghettoa. Meitä vaaditaan luovuttamaan paras, mikä meillä on – lapset ja vanhukset. Minun ei suotu saada omaa lasta, joten annoin elämäni parhaat vuodet lapsille. Olen elänyt ja hengittänyt lasten kanssa, enkä ole koskaan voinut kuvitellakaan, että joutuisin luovuttamaan tämän uhrin omin käsin. Vanhalla iällä minun on pakko levittää käteni ja anoa: veljet ja sisaret! Luovuttakaa heidät minulle! Isät ja äidit: antakaa minulle lapsenne! – –
Eilen iltapäivällä minulle annettiin määräys luovuttaa yli 20 000 juutalaista ghetosta, ja jos niin ei tapahdu – ”Me teemme sen!” Joten kysymys kuuluu, pitäisikö meidän hoitaa se itse vai antaa toisten tehdä se? Me – minä ja lähimmät apulaiseni – emme ajatelleet ensiksi ”Kuinka monta tuhoutuu?” vaan ”Kuinka monta on mahdollista pelastaa?” Ja päädyimme siihen tulokseen, että niin raskasta kuin se meille olisikin, meidän on otettava tämän käskyn toteutus omiin käsiimme. Minun täytyy suorittaa tämä vaikea ja verinen toimenpide – minun on amputoitava raajoja voidakseni pelastaa itse ruumiin. Minun täytyy viedä lapset, koska jos en tekisi sitä, kaikki muutkin vietäisiin – Jumala paratkoon. – –
Ghetossa on paljon sairaita, jotka tuskin elävät paria päivää kauemmin, ehkä muutaman viikon. En tiedä, ehkä ajatus on pirullinen, mutta minun täytyy sanoa se: ”Antakaa minulle sairaat. Heidän sijastaan voimme pelastaa terveitä.”»
Kauhustaan huolimatta vanhemmat ymmärsivät, että uhraus saattaisi pelastaa ainakin joidenkin jäljellä olevien juutalaisten hengen. Seuraavan puolentoista vuoden ajan näyttikin siltä, että Rumkowski oli ollut oikeassa, sillä kuljetukset lakkasivat lasten luovutuksen jälkeen. Vuonna 1944 Łódźin gheton 70 000 asukasta muodostivat koko Itä-Euroopan suurimman juutalaiskeskittymän. Ghetto oli muutettu suureksi työleiriksi, jossa selviytyminen riippui täysin työkyvystä. Koulut ja sairaalat suljettiin, ja uusia tehtaita muun muassa aseiden tuotantoon perustettiin. Puna-armeija oli enää vähän matkan päässä ghetosta.
Łódźin gheton kohtalosta väiteltiin natsijohdon korkeimmalla tasolla niinkin varhain kuin vuonna 1943. Heinrich Himmler vaati gheton täydellistä tuhoamista ja pienen työntekijämäärän siirtämistä Majdanekin keskitysleirille Lubliniin. Albert Speer puolestaan kannatti gheton säilyttämistä halpana työvoiman lähteenä, joka oli erityisen tärkeä Saksan sotamenestyksen kääntyessä huonompaan suuntaan.
Toukokuussa 1944 gheton väkimäärä oli noin 75 000.[3] Kesällä ghetto päätettiin vihdoin sulkea ja jäljellä oleva asujaimisto siirtää tuhoamisleireille. Himmler antoi tyhjentämiskäskyn 10. kesäkuuta. Asukkaille kerrottiin, että heidät vietäisiin Saksaan korjaamaan ilmahyökkäysten aiheuttamia tuhoja.[1] [23. kesäkuuta ja 14. heinäkuuta välisenä aikana Chełmnoon vietiin noin 7 000 juutalaista. Kun taistelurintama lähestyi, loput väestöstä Rumkowski mukaan lukien päätettiin kuljettaa Auschwitziin. Ghetto lakkautettiin elokuun lopussa. Noin yhdeksänsadan ihmisen onnistui piilotella raunioissa neuvostojoukkojen tuloon asti. Gheton kautta kulkeneista 204 000 juutalaisesta selvisi sodasta hengissä yhteensä vain 10 000.
Chaim Rumkowskin kohtalona oli kuolema Auschwitzissa, joskin tarkka kuolintapa on epäselvä. Eräiden väitteiden mukaan Rumkowskin surmasivat juutalaiset jo matkalla keskitysleirille tai huoneessa, jossa riisuuduttiin kaasukammiota varten. Toiset sanovat SS-miesten teloittaneen hänet erillään heti leirille saavuttua.[4]
Łódźin gheton juutalaiset eivät järjestäneet samanlaista aseellista vastarintaa kuin Varsovan gheton, Vilnan gheton tai Białystokin gheton asukkaat. Rumkowskin auktoriteetti, ruoan ja aseiden salakuljettamisen mahdottomuus ja toivo selviämisestä tuottavuuden avulla estivät aseellisen kapinan yritykset. Gheton johtaja vastusti voimakkaasti kaikenlaista vastarintaa puheissaan, joissa hän uhkasi lähettää kapinoitsijat tuhoamisleireille.[4]
Łódźissa käytiin kuitenkin monin eri tavoin henkistä vastarintaa. Ghetossa harjoitettiin jatkuvaa rikasta kulttuuri- ja uskonnollista toimintaa. Kymmenet koulut ja lastentarhat jatkoivat toimintaansa ankarista oloista huolimatta. Ghetossa toimi yhteiskunnallisia organisaatioita, jotka järjestivät jopa lakkoja. Kulttuuritarjontaan kuului teatteriesityksiä, konsertteja ja kiellettyjä uskonnollisia kokoontumisia. Tällaista toimintaa kuvaa juutalaisten neuvoston järjestämä ghettoarkisto, joka pyrki dokumentoimaan gheton arkipäivää tuleville sukupolville. Dokumentoijat alkoivat jopa luoda gheton tietosanakirjaa ja kerätä ghettoslangin sanastoa. Myös väestöstä pidettiin tarkkaa kirjaa.
Gheton elämästä otettiin kiellettyjä valokuvia, joista useat ovat jopa värillisiä. Yksi valokuvaajista, Henryk Ross, onnistui hautaamaan tuhansia negatiiveja maahan juuri ennen gheton sulkemista vuonna 1944. Ross selvisi sodasta hengissä ja palasi kaivamaan kuvat esiin gheton vapautuksen jälkeen.[9] Tämän arkiston ansiosta gheton arjesta tiedetään paljon. Rossin otoksista on sittemmin koottu Lodz Ghetto Album -näyttely ja toimitettu valokuvakirja. Näyttely oli kesällä 2006 esillä VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa. Mendel Grossman oli toinen gheton valokuvaaja, jonka kuvia on säilynyt jälkipolville. Hän otti kuvia kameralla, jonka hän oli piilottanut takkinsa sisään.[10] Ghetossa kirjanpitäjänä toiminut itävaltalainen Walter Genewein puolestaan otti ghetosta satoja väridioja, jotka löytyivät 1980-luvun lopulla. Geneweinin diojen pohjalta puolalainen elokuvaohjaaja Daniusz Jabŀoński on tehnyt dokumenttielokuvan Fotoamator (1998; engl. Photographer).
Juutalaisilla oli käytössä muutamia kiellettyjä radioita, joiden avulla he saivat tietoa ulkomaailman tapahtumista. Aluksi radioista kuului vain saksalaisia uutislähetyksiä, minkä vuoksi niitä kutsuttiin useissa päiväkirjoissa ja muissa muistiinpanoissa peitenimellä ”valehtelija”. Ghetossa levitettiin muun muassa tietoa Normandian maihinnoususta jo sen tapahtumispäivänä.
Gheton vastarintaan kuului myös kuljetusten pakoilu. Kuljetuksen välttäneet eivät olleet enää oikeutettuja ruoka-annoksiin, mutta he saattoivat selvitä muiden avun turvin vähäisiä ruoka-annoksia jakamalla. Aktiivisempaan vastarintaan kuuluivat sabotaasit tehtaissa; työssä hidasteltiin Wehrmachtin kustannuksella. Päiväkirjamerkinnöissä on myös todisteita suunnitelmista, joita oli tehty aseelliseen vastarintaan ryhtymisestä gheton lopun häämöttäessä. Niiden toteuttaminen ei kuitenkaan ollut Łódźin gheton olosuhteissa mahdollista.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
