Wäinö Waldemar Aaltonen (8. maaliskuuta 1894 Karinainen [1][2] – 30. toukokuuta 1966 Helsinki)[3] oli aikansa näkyvimpiä suomalaisia kuvanveistäjiä. Julkiset veistokset olivat nuoressa valtiossa tärkeitä kansallisia symboleja, ja Aaltonen hallitsi julkista veistoa miltei yksinoikeudella 1920-luvun puolivälistä 1950-luvun loppuun saakka.[4] Tuolloin hän oli Suomen ohella Pohjoismaiden merkittävimpiä kuvanveistäjiä.[5]
| Wäinö Aaltonen | |
|---|---|
 Wäinö Aaltonen 1920-luvulla. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 8. maaliskuuta 1894 Karinainen |
| Kuollut | 30. toukokuuta 1966 (72 vuotta) Helsinki |
| Kansalaisuus | suomalainen |
| Taiteilija | |
| Ala | kuvanveisto |
| Kuuluisimpia töitä | Paavo Nurmen patsas, Eduskuntatalon veistokset, Aleksis Kiven muistopatsas, Hämeensillan Pirkkalaisveistokset |
| Palkinnot | |
Pääosa Aaltosen tunnetusta veistotaiteesta edustaa hillityn klassisoivaa realismia, joka oli Suomen julkisen taiteen valtatyyli 1920- ja 1930-luvuilla,[6] mutta hän on soveltanut myös ekspressionismia, kubismia, art decoa ja muita kansainvälisiä ja modernistisia virtauksia.[4][7] Pronssiveistosten ohella Aaltonen toi esille graniitin veistosmateriaalina ja kehitti myös puun käyttöä veistoksissa, monesti lehtikullalla viimeisteltynä.[8][7]
Tunnetuimmat veistokset ovat monumentaalisia ja usein niissä on mukana isänmaallisen herooista sisältöä. Silti monille veistoksille oli ominaista herkkä ja lyyrinen ote. Realistisuuden vastapainona hän pelkisti ja yksinkertaisti muotoja.[5] Aaltosen merkittävimpiä julkisia veistoksia ovat Paavo Nurmen patsas, Työ ja tulevaisuus -veistossarja Eduskuntatalon istuntosalissa ja Aleksis Kiven muistopatsas Helsingissä.[9]
Materiaalien suhteen Aaltonen käytti töissään pronssia ja marmoria sekä muun muassa puuta. Suomalaisen graniitin käyttäjänä hän oli uranuurtaja.[1]
Nuoruus ja taiteellisen uran alku
Wäinö Aaltonen syntyi Karinaisten kunnan Mäenpään kylässä Matti Aaltosen (1860–1925) ja Ida Katriina Tähtisen (alk. Wärri, 1861–1936) perheeseen sen neljäntenä lapsena. Wäinöä ennen olivat syntyneet tyttäret Martta (myöh. Rask) ja Lempi (myöh. Hellaakoski) ja poika Eljas, joka kuoli pienenä. Matti Aaltonen oli räätäli ja perhe asui Wäinö Aaltosen syntymän aikaan Uudentalon tilan sivurakennuksessa,[10] josta se muutti vuonna 1895 pieneen mökkiin maantien varteen noin vuodeksi ja sieltä Kiukaisten kylään huoltokotina toimineeseen rakennukseen. Aaltoset asuivat siellä viisi vuotta ja siellä perheeseen syntyi kolmas tytär Elsa (myöh. Veuro) vuonna 1896[10]. Vuonna 1901 perhe siirtyi asumaan Kyrön aseman lähelle, jossa sillä oli kaksi lyhytaikaista asuinpaikkaa.[11] Aaltoset muuttivat vuonna 1902 Maarian Hirvensaloon[10] ja asettuivat asumaan aluksi Vastmäen taloon. He asuivat myös muutamassa muussa paikassa Hirvensalossa, kunnes muuttivat vuonna 1905 Hirvensalon lauttarannan lähellä olleeseen taloon. Tätä taloa Aaltonen piti lapsuudenkotinaan.[10]
Aaltonen pääsi Hirvensalon kansakoulusta vuonna 1907. Hän alkoi opiskella 16-vuotiaana vuonna 1910 piirtämistä ja maalaamista Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Victor Westerholmin oppilaana. Muita Aaltosen opettajia olivat taidemaalarit Axel Haartman, Ragnar Ungern ja Santeri Salokivi. Opintojen loppuvaiheessa hän kuitenkin kiinnostui kuvanveistosta, jota Piirustuskoulussa opetti Felix Nylund. Hän oppi veistoa kivenhakkaajien apulaisena ja sukulaisensa, kuvanveistäjä Aarre Aaltosen apulaisena.[4][12][10] Aaltonen sai Piirustuskoulun päästötodistuksen vuonna 1915 ja koulu osti Aaltoselta kaksi työtä, maalauksen Ukon pää ja pronssisen plaketin Isäni. Vuonna 1915 Aaltonen sai ensimmäisen tilaustyönsä, joka oli seinäreliefi turkulaiselle Wiklundin rautakaupalle.[13] Betoninen reliefi on nykyään Wäinö Aaltosen museossa.[14]
Aaltosen teoksia, nais- ja lapsimuotokuvia marmorista, oli ensimmäistä kertaa esillä 1916[5] kahdessa näyttelyssä Turussa ja loppuvuodesta Ateneumissa.[13]
Alkuvaiheen graniittiveistokset
Aaltosen teoksista ensimmäisinä herättivät huomiota graniittiveistokset. Savonlinnan monumentaalisessa punagraniittisessa sankaripatsaassa (1921) Aaltonen kuvaa alastonta surevaa sankaria, jonka kädessä on kreikkalainen kypärä.[4] Savonlinnan massiivisen sankaripatsaan muotokieli on voimakkaan pelkistetty. Varhaisista töistä tunnetuimpia on myös arkaaisen yksinkertainen Graniittipoika (1917–1920).[5]
Veistosten tyylipiirteitä
Wäinö Aaltonen aloitti ekspressionistina, ja kuvasi mielenliikkeitä alastomien figuurien avulla. Hän oli ainoa kuvanveistäjä, joka kutsuttiin Marraskuun ryhmän näyttelyihin.[4]
Auguste Rodinin innoittama dramaattinen valoihin ja varjoihin perustunut sisältä päin lähtenyt veistotapa oli hallinnut kansainvälistä kuvanveistoa, kunnes 1910-luvulla siirryttiin kohti klassismia. Uutena esikuvana oli Rodinin oppilas Aristide Maillol. Hänen taiteelleen olivat tyypillisiä vankkaraajaiset ja paksunilkkaiset naiset. Vastaavaa realismin hylkäävää veistotapaa sovellettiin laajasti Euroopassa. Esikuvana oli myös antiikin Kreikan arkaaisen kauden kuvanveisto. Kaikki nämä lähtökohdat ovat Wäinö Aaltosen teoksissa näkyvissä.[4] Vankkaraajaisen naishahmon ihanne näkyi Aaltosen Kahlaaja-teemasta tekemissä veistoksissa 1917 alkaen.[4]
Aaltosen usein soveltamaa idealistista klassisismia oli 1920-luvulla monien valtioiden edustustaiteessa, kuvanveiston ohella myös arkkitehtuurissa. Suomessa tehtiin 1920-luvun alusta alkaen klassistisia kansalaissodan muistomerkkejä.[4]
Kubismi ja modernismi
Kubistiset liiketutkielmat ja modernit tasomuodoista koostuvat sommitelmat syntyivät Aaltosen 1923 Italiaan tekemän matkan jälkeen.[4] Saksan kautta kulkeneella matkalla hän tutustui Italian futuristeihin ja hankki paljon modernia taidetta käsittelevää kirjallisuutta.[12] Hän oli soveltanut kubismia maalauksissaan jo vuodesta 1914 lähtien. Kubistisia sävyjä on muun muassa kullattua puuta olevassa Musica-pääveistoksessa vuodelta 1926. Sen pohjana oli Tampereen Aleksis Kivi -kilpailua varten tehty, myös kullattu ja kubistishenkinen Futuri, jossa Kivi oli uppoutunut viulun säveliin.[15]
Modernistinen into tarttui Aaltoseen myös ajan kirjailijoiden uudistusmielestä. Omakuvissa hän etsi modernia ilmaisua kubismista ja kollaasitekniikasta. Dramaattisena eleenä hän peitti osan kasvoista[7] kirjeellä (Omakuva (Aika), n. 1925–1926, Wäinö Aaltosen museo)[16] tai lehtikullalla.(Omakuva, n. 1926, Wäinö Aaltosen museo)[17]
Monumentit ja klassinen herooisuus
Ekspressionistisissa maalauksissa suomalaisuus oli näyttäytynyt liian arkipäiväisenä, joten taiteeseen kaivattiin ylevämpää ilmaisua ja oikeaa klassista rotuluonnetta. Paavo Nurmen juostua Suomen maailmankartalle vuoden 1924 olympialaisissa valtio tilasi Aaltoselta tapausta juhlistavan patsaan.[4] Aaltonen oli aiemmin ollut merkittävä paikallisesti Turun seudulla. Häntä kuitenkin pidettiin nuorista kuvanveistäjistä lahjakkaimpana, joten valtakunnallinen tilaus annettiin hänelle.[7][18] Paavo Nurmen patsas täytti toiveet ja nosti Aaltosen kansallisen kuvanveistäjän maineen korkealle. Aaltosta sanottiin ”suomalaisen kuvanveiston Paavo Nurmeksi”.[4]
Ajan johtavan taidekriitikon Onni Okkosen mukaan Aaltosen tyyppinen kuvanveisto kirkasti ”viljeltyä sielunelämää, kauneutta, tyyliä”, eli arvoja, jotka olivat taiteessa toivottavia 1920-luvun lopulla.[4] Okkonen oli Aaltosen vannoutunut puolestapuhuja. Taidekentällä vaikutusvaltaisen Okkosen henkilökohtaisena projektina oli rakentaa nuorelle kansakunnalle jo kivikaudesta alkava veistotaiteen perinnejatkumo, jossa Aaltosen teokset näyttäytyvät huipentumana. Hän kirjoitti ensimmäisen Aaltosen tuotantoa käsittelevän kirjan 1925.[12]
Nurmen patsaan jälkeen kansalliset ja herooiset puolet korostuivat Aaltosen tuotannossa monumentaalisuuden ja synteettisen muodon ohella. Näitä piirteitä oli monissa veistoksissa, kuten Pirkkalaisveistoksissa, Helsingin yliopiston juhlasalin marmorireliefissä Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden, Yhdyspankin pääkonttorin veistoksissa (1947–50), Aleksis Kiven patsaassa ja osuustoimintamonumentissa Tampereella.[5]
Kuvittajana
Aaltonen teki kirjankansien kuvituksia, erityisesti Aaro Hellaakosken teoksiin. Kansia on WSOY:lle ja Holger Schildtsille kaiken kaikkiaan 23. Hänen tyylinsä on kokeilevaa, ja kansissa on mietteliäs, tuonpuoleiseen kurkottava ote, kuten Ville Hänninen sanoo artikkelissaan. Helvi Hämäläisen esikoisteoksen Hyväntekijä kansi muistuttaa yllättävän paljon Helsingin Rautatientorin Aleksis Kiven muistopatsasta, jonka ehdotuksen Aaltonen oli jo tehnyt. Hellaakoski oli Aaltosen sisaren mies, ja he työskentelivät paljon yhdessä. Hellaakoski kirjoitti Aaltosen tuotannosta esseitä, ja toisaalta Aaltosen taiteella on Hännisen mukaan ollut vaikutus Hellaakosken tuotantoon.[19]
Aaltosen työhuoneet
Paljon suuria julkisia veistoksia tehnyt Aaltonen rakennutti Hirvensaloon lapsuudenkotinsa lähelle ateljeen, joka valmistui vuonna 1923.[20] Siellä syntyivät muun muassa Paavo Nurmen patsas,[21] Mustagraniittinen neito[22] ja Lilja[22] . Aaltonen työsti siellä myös osan Pirkkalaisveistoksista.[22][23] Hirvensalon ateljee vaurioitui talvisodan pommituksissa ja se purettiin sodan jälkeen. Sen paikkaa (nykyistä Vanha Kakskerrantie 34 vastapäätä) osoittamaan valmistui Aaltosen syntymän 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vuonna 1994 Muistijälki-ympäristötaideteos, jonka suunnitteli arkkitehti Juhani Pallasmaa. Ympäristötaideteoksen osana on valos Aaltosen Muusa-veistoksesta (1926–1928).[24]
Aaltonen työskenteli 1920-luvun lopulta alkaen Hirvensalon lisäksi myös Helsingin Kulosaaressa, jonne rakennettiin Armas Lindgrenin suunnittelema ateljee.[12] Ateljee alkoi valmistua vuonna 1928[25] ja se sijaitsi nykyisessä Marsalkantie 16:ssa. Kulosaaren ateljeessa Aaltonen teki muun muassa kipsisen Työ ja tulevaisuus -veistossarjan Eduskuntatalon istuntosaliin.[26] Aaltonen työsti silti etenkin isoja teoksia Turun ateljeessa.[7] Ateljee vaurioitui pommituksessa vuonna 1944, kuten myös Aaltosen asunnokseen vuokraama huvila Kulosaaressa. Tuhot korjattiin sodan jälkeen.[27] Aaltosen kuoleman jälkeen ateljee siirtyi Helsingin yliopiston pohjalaiselle osakunnalle ja edelleen rakennuttajalle, joka suunnitteli asuntojen rakentamista tontille. Ateljee purettiin lokakuussa 1979 ja sen paikalle on pystytetty muistolaatta syyskuussa 1996.[28]
Aaltosen ensimmäinen työhuone (”kellarinvintti”) oli hänen lapsuudenkotinsa piharakennuksessa. Turun Sanomien päätoimittajana ollut Pontus Artti tuki Aaltosta ja hankki tämän käyttöön Turusta pienen ateljeen. Muutettuaan Helsinkiin vuonna 1917 Aaltonen työskenteli myös Eemil Halosen ateljeessa Siltasaaressa[13] ja ateljeissa Mikonkadulla ja Isolla Roobertinkadulla. Savonlinnan vapaudenpatsas valmistui Kauniaisissa Felix Nylundin ateljeessa.[29]
Elämänvaiheita
Wäinö Aaltonen oli naimisissa neljästi ja hänellä oli neljä lasta.
- Aaltonen ja laulajatar Aino Pietiläinen avioituivat 12. maaliskuuta 1920 ja asettuivat asumaan Helsinkiin. Heille syntyivät lapset Matti Johannes (1921), Aino Léa (1922), Maija Liisa (1924) ja Anja Angelica (1926).[12] Avioliitto päättyi eroon vuonna 1929.[25]
- Aaltosen toinen puoliso oli näyttelijä Elsa Rantalainen, avioliitto solmittiin vuonna 1931[26]. Aaltoset asuivat vuosia erillään jo 1930-luvulla, liitto päättyi viralliseen eroon vuonna 1941.[27]
- Kolmannen avioliittonsa Wäinö Aaltonen solmi vuonna 1942 Galerie Artekia hoitaneen Elvi Hertellin kanssa.[27] Pari erosi vuonna 1960.[12]
- Neljäs puoliso oli lääketieteen ja kirurgian tohtori Elisabeth Maasik, avioliitto solmittiin vuonna 1961.[30] Maasik kuoli vuonna 1991.[12]
Aaltosen arkkitehdiksi valmistunut poika Matti osallistui muutamien muistomerkkien suunnitteluun, yksi näistä on vuonna 1954 paljastettu Hietaniemen sankariristi.[31] Aaltosen kaksi nuorinta tytärtä Maija ja Anja tekivät isänsä sihteerintöitä, ja taiteelliselle uralle hakeutunut Maija oli myös isänsä yksityisopetuksessa 1940-luvulla, kun akateemikon virka edellytti omaa oppilasta[32]. Myös sisaret ja heidän puolisonsa olivat Aaltoselle läheisiä, Lempi-sisar avioitui Aaro Hellaakosken ja nuorin sisar Elsa kuvanveistäjä Aukusti Veuron kanssa.[12]
Aaltonen kärsi vähitellen heikkenevästä kuulosta, vaiva ilmeni jo kansakoulun neljännellä luokalla. Hän joutui luopumaan suunnitelmastaan mennä kansakoulun jälkeen Turun klassilliseen lyseoon.[10] Lääkärit eivät pystyneet auttamaan,[20] kuulon heikkeneminen jatkui ja 1930-luvun alussa kuvanveistäjä oli jo lähes kuuro.[25]
Aaltonen jäi eläkkeelle Suomen Akatemiasta täyttäessään 70 vuotta vuonna 1964. Hänen 70-vuotissyntymäpäivänään 8. maaliskuuta Turun kaupunki ilmoitti Wäinö Aaltosen museon perustamisesta. Aaltosen terveys oli alkanut horjua, vuonna 1965 hän oli sairaalassa Helsingissä ja kävi hoitamassa terveyttään myös Sveitsissä. Sairastelustaan huolimatta hän pystyi vielä maalaamaan.[33]
Wäinö Aaltonen kuoli Helsingissä 30. toukokuuta 1966.[33]. Hänelle järjestettiin valtiolliset hautajaiset,[34] siunaustilaisuus oli Helsingin Vanhassa kirkossa. Aaltonen on haudattu sukuhautaan Turkuun Maarian kirkon kirkkomaalle.[33]
Teoksia
Kuvia julkisista veistoksista
Sankarihauta, vuoden 1918 muistomerkki Raakel itkee lapsiaan, 1919, Alastaro, Loimaa.
Alfred Kordelinin rintakuva, 1919, Rauma.
Alfred Kordelinin rintakuva, 1919, Naantali (Kultaranta).
K. J. Ståhlbergin rintakuva, 1919, Haapajärvi.
Sankaripatsas, 1921, Savonlinna.
Lilja, 1927, Turku.
Runoilija ja muusa, 1928, Tampere.
Suomen neito, yksi Pirkkalaisveistoksista, 1928, Tampere.
Veronkantaja, yksi Pirkkalaisveistoksista, 1928, Tampere.
Eränkävijä, yksi Pirkkalaisveistoksista, 1929, Tampere.
Eränkävijä ja Kauppias, kaksi Pirkkalaisveistosta, 1929, Tampere.
Leikkivä nuorukainen, 1930, Mänttä-Vilppula.
Aleksis Kiven muistopatsaan, 1930, kubistinen versio Mäntän keskustassa.
Torpedovene S2:n muistomerkki, 1930, Pori ja Turku.
Hj. Nortamon muotokuva, 1930, Rauma.
Työ ja tulevaisuus -sarjan Tulevaisuus, Henkinen työ ja Raivaaja, 1930–1932, Helsinki.
Aleksis Kiven pää, 1968 (1930-luku), Kuopion pääkirjasto (sisällä), Kuopio.
Paavo Nurmi, 1935/1952, Ateneum (sisällä), Helsinki, Turku, Lausanne ja Jyväskylä.
Oikeustaistelun muistomerkki, 1937, Luumäki.
Aleksis Kiven muistopatsas, 1939, Helsinki.
Yllättävä vieras, 1939, Helsinki.
Äiti, lapsi ja tulevaisuus, 1945, Helsinki.
Ostoksilta paluu, 1950, Tampere.
Suru, 1951, Karinaisten hautausmaa.
Elämän ja kuoleman rajalla, Alastaron sankarimuistomerkki, 1951, Loimaa.
Suru, Pyynikin kirkkopuisto, Tampere.
Vapauden hengetär, 1952, Lahti.
Hacklinin muistomuuri, 1952, Pori.
Otto Mannisen patsas, 1953, Mikkeli.
Joel Lehtonen, 1953, Savonlinna.
Vuoden 1918 sodassa vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerkki, 1954, Rovaniemi.
Lukutupa, 1955, Helsinki.
Kun ystävyyssuhteet solmitaan, 1955, Göteborg ja Turku.
Sarastus, 1956, Helsinki.
Emil Sarlinin muistomerkki, 1957 (1948), Parainen.
Gösta Serlachiuksen muistomerkki, 1958, Mänttä-Vilppula.
Osakuva Risto Rytin hautamuistomerkistä, 1958, Helsinki.
Läpi tulen, yhdessä Matti Aaltosen kanssa, 1958, Kouvola (Kuusankoski).
Auttin sankarimuistomerkki, 1959, Rovaniemi.
K. J. Ståhlberg, 1959.
Seppelöidyt äidit, 1960, Lappeenranta.
Maaemo suojelee poikaansa, 1960, Helsinki.
Rakentajan käsi, 1960, Helsinki.
Genius ohjaa nuoruutta, 1961, Turku.
H. G. Paloheimon muistomerkki, 1961, Riihimäki.
P. E. Svinhufvud, 1961, Helsinki.
R. R. Eklundin muistokivi (yhdessä Matti Aaltosen kanssa), 1962, Uusikaarlepyy.
Osakuva R. R. Eklundin muistokivestä, 1962, Uusikaarlepyy.
Osakuva Toivo Kuulan patsaasta, 1963, Vaasa.
Suomen ratsuväen muistomerkki, 1963, Lappeenranta.
Oma kuva -muistomerkin reliefi ja kyltti, 1994, Pöytyä.
Enkeli-reliefi Mäntsälän hautausmaalla Aino Aaltosen ja Aaltosen tyttärien haudalla.
_-_Aleksis_Kiven_pää_-_Kuopion_pääkirjaston_ala-aula_-_Maaherrankatu_12,_70100_Kuopio_-_1.jpg)
Tunnetuimpien monumentaaliteostensa ohella Aaltonen oli tuottelias muotokuvien veistäjä. Malleina olivat muiden muassa presidentti K. J. Ståhlberg, kirjailija Joel Lehtonen, Jean Sibelius, Ruotsin kruununprinsessa (sittemmin kuningatar) Louise ja professori V. A. Koskenniemi.[5]
Wäinö Aaltosen museo avattiin Turussa vuonna 1967. Sen ovat suunnitelleet taiteilijan poika Matti Aaltonen ja tämän vaimo, arkkitehti Irma Aaltonen.[37] Wäinö Aaltosen museon kokoelmissa on kaikkiaan noin 5 000 teosta. Lisäksi Aaltosen teoksia on muun muassa Valtion taidemuseossa.
Veistoksia
Tunnetuimmat veistokset
- Paavo Nurmi, 1925
- Hämeensillan Pirkkalaisveistokset, neljä veistosta: Suomen neito, Eränkävijä, Veronkantaja ja Kauppias, Tampere 1927–1929
- Runoilija ja muusa, Aleksis Kiven muistomerkki, Tampere, 1926–1928
- Eduskuntatalon istuntosalin viisi veistosta, Työ ja tulevaisuus -sarja 1932: Raivaaja, Henkinen työ, Tulevaisuus, Usko ja Sadonkorjaaja[38]
- Aleksis Kiven muistopatsas Helsinki, 1939[1]
Sankaripatsaita
- Vapaussodan sankaripatsas, Savonlinna, punagraniitti 1919–1921
- Säynätsalon sanakrimuistomerkki, 1948
- Kauhajoen sankaripatsas, 1951[39]
- Alastaron sankarimuistomerkki Rohkeat ratsastajat elämän ja kuoleman rajalla, 1951
- Lappeenrannan sankarimusitomerkki Suru ja usko tulevaisuuteen,1952
- Karinaisten sankarimuistomerkki Suru, 1952
- Vapauden Hengetär Rauha, 1952, Lahden sankaripatsas[39]
- Hietaniemen hautausmaan sankariristi, 1954[39]
- Rovaniemen sankarimuistomerkki Miehen kohtalo tunturin huipulla, 1954
- Rovaniemi Autti sankarimuistomerkki, 1959
- Rovaniemi Viiri sankarimuistomerkki, 1959
- Helsinki Munkkivuori Maaemo suojelee poikaansa, 1960
Muita veistoksia
- Tytön pää, n. 1917
- Graniittipoika, punagraniittia 1917–1920[1]
- Pikkukahlaaja, marmoria 1917–1922
- Kahlaaja, marmoria 1923
- Maria Jotuni, 1918–1920
- Opettajani (Victor Westerholmin muotokuva, marmori), 1919
- Aaro Hellaakosken pronssipää, 1919
- Ohtolan Fanny, 1923
- Punagraniittinen neito, 1923
- Mustagraniittinen neito, 1924
- Seisova nainen, 1920–1924
- Istuva nainen, 1920–1925
- Uimaan lähtevä nainen, 1924
- Westerholmin ja Ekmanin muotokuvahermit, 1924–1926, Turku
- Kala-Matti, 1925
- Turun Lilja, 1926
- Musica, kullattua puuta 1926[1]
- Tytön pää (Rukous), 1928
- Myrsky (S2:n muistomerkki), Reposaari Pori, 1930, Turku (pystytetty 1967)
- Marjatta, 1934
- Suomen oikeustaistelun muistomerkki, 1937
- Delaware-muistomerkki, 1937–1938
- Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden, 1940/1959 (alkuperäinen tuhoutui pommituksessa 1944, uusi veistos tehtiin 1959)[39]
- Kruununprinsessa Louise, dioriittia 1942[1][39]
- Kämärän taistelun muistomerkki, 1942 (paljastettu Helsingissä 1949 ja siirretty Lappeenrantaan 1974)
- Usko tulevaisuuteen, 1949
- Kun ystävyyssuhteet solmitaan, Turku ja Göteborg, 1948 (paljastettu 1955)
- Osuustoimintamuistomerkki, Tampere 1949–1950
- C. G. E. Mannerheimin hautamuistomerkki, 1953[39]
- K. J. Ståhlberg, 1957–1958, Eduskuntatalon edusta
- P. E. Svinhufvud, 1957–1959, Eduskuntatalon edusta
- Rautatienrakentajien muistomerkki (Rautatierallari), 1957, Hyvinkää[39]
- Seppelöidyt äidit, 1960, Ristikankaan kappelin reliefi, Lappeenranta.[40]
- Maaemo suojelee poikiaan, 1960
- Genius Montanus, 1960, Turku; Aaltosen haudalla
- P. E. Svinhufvud, 1961
- Genius ohjaa nuoruutta, 1961
- Ahde & Wuorio sukuhauta Hietaniemen hautausmaalla[41]
Maalauksia
- Tunnelma konsertissa, 1926
- Naisen pää, n. 1926
- Tukkipojan morsian, 1932
- Karinaisten kirkon alttaritaulu, 1935
Teosten myyntejä
Bukowskin kansainvälisessä huutokaupassa myytiin yksityiskokoelmaan joulukuussa 2008 monissa näyttelyissä esillä olleet veistokset Punagraniittinen neito Ohtolan Fanny 30 000 eurolla sekä Poika ja kalat eli Kala-Matti 40 000 eurolla.[42]
Turun kaupunki osti vuonna 2014 Ruotsista Aaltosen 1920-luvulta peräisin oleva kullatun puuveistoksen Kultalilja yli 50 000 eurolla.[43] Veistoksen pohjalta tehtiin pienoisveistoksia Vuosisadan Kulttuurigaalan palkinnoiksi.[44]
Tunnustuksia
Aaltoselle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1940[27] ja hän oli Suomen Akatemian jäsen vuodesta 1948[45] vuoteen 1964.[33] Suomen akatemian jäsenenä hänet nimitettiin myös akateemikoksi.[46] Hänet promovoitiin kunniatohtoriksi Lundin yliopistossa vuonna 1941[27] ja Helsingin yliopistossa vuonna 1950,[45] ja valittiin Neuvostoliiton taideakatemian kunniajäseneksi vuonna 1958.[47] Vuonna 1947 hänet palkittiin Ruotsin kuningasperheen jakamalla Prinssi Eugenin mitalilla.[48]
Wäinö Aaltosen mukaan on nimetty Turun Hirvensalossa sijaitseva kahden toimipisteen koulu, jonka entinen oppilas Wäinö Aaltonen oli.[49] Hirvensalossa on myös Wäinö Aaltosen koulutie[50] ja Wäinö Aaltosen rantapuisto[51].
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
