Tuomiokirja

Tuomiokirja oli alioikeudessa laadittu pöytäkirja riita- ja rikosasioissa sekä niissä ilmoitusasioissa, joista ei tehty erityistä pöytäkirjaa. Erityisiä pöytäkirjoja eli niin sanottuja kirjaamispöytäkirjoja laadittiin holhous-, kiinnitys- ja lainhuudatusasioissa.^[1] Tavallisesti tuomiokirjalla tarkoitetaan kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Sen jälkeen pöytäkirjoja nimitetään useimmiten oikeus- tai käräjäpöytäkirjoiksi. Kirjaksi sidottuja tuomiokirjoja tehtiin 1970-luvulle saakka, jolloin oikeusjuttujen asiakirjat alettiin koota asiakirjavihoksi.^[2]

Kihlakunnanoikeuden pöytäkirjojen lisäksi tuomiokirjoihin katsotaan kuuluviksi raastuvan-, laamannin- ja kämnerinoikeuksien pöytäkirjat.^[2] Myös aksiisi-, halli-, manufaktuuri- ja meritullioikeuksien sekä maistraattien pöytäkirjat luetaan tuomiokirjoihin.^[3] Sen sijaan tuomiokirjoiksi ei katsota erityistuomioistuinten eli maanjako-, valtiorikos-, valtiorikosyli- tai vesioikeuksien pöytäkirjoja.^[2]

Vuodesta 1623 lähtien kihlakunnan-, kämnerin-, laamannin- ja raastuvanoikeuksien alkuperäisistä pöytäkirjoista (kantapöytäkirjoista) eli konseptituomiokirjoista tuli lähettää hovioikeuteen tarkastettavaksi puhtaaksi kirjoitettu eli niin sanottu renovoitu tuomiokirja. Konseptituomiokirjat jäivät alioikeuksien arkistoihin.^[2]

Suomen vanhimmista tuomiokirjoista on säilynyt katkelmia keskiajalta ja 1500-luvun jälkipuoliskolta, mutta yhtenäisempiä sarjoja on tallessa 1620-luvulta lähtien. Tuomiokirjat ovat tärkeä lähde Suomen 1600- ja 1700-luvun historiaa tutkittaessa, sillä niissä on oikeusjuttujen lisäksi tietoja kaupunkien, kihlakuntien ja pitäjien itsehallinnosta, 1800-luvun osalta ne sisälsivät pääasiassa tietoja oikeusjutuista.^[3]

Kansallisarkisto on koneellisesti tunnistanut tuomiokirjojen sisältämää tekstiä, ja nämä aineistot ovat tutkittavissa Tuomiokirjahaku-palvelussa.