monien turkinsukuisten väestönryhmien nimitys Euraasiassa From Wikipedia, the free encyclopedia
Tataarit (tat.татарлар, tatarlar / تاتارلر, ven.татары, tatary) on historiallinen yleisnimitys, joka alkujaan viittasi muinaisturkkilaisiin- ja mongolilaisiin heimoihin, ja kenties tunnetuimmin Tšingis-kaanin sotureihin. Sittemmin sillä viitataan tiettyihin etnisiin ryhmiin, jotka käyttävät nimeä tataari. Näiden kansojen nimenä se juontaa juurensa Kultaisen ordan (1242–1502) ajoille, jolloin sen asukkaita kutsuttiin tataareiksi.
Termillä on lopulta erittäin pitkä ja monimutkainen historia ja siihen liittyvä keskustelu jakaa mielipidettä edelleen[9]. Venäjän keisarikunnassa siitä muodostui omanlainen haukkumanimitys, koska se yhdisti nimeä kantavat sen valtion "vanhoihin vihollisiin" eli mongolitataareihin. Nimitys myös ulottui lopulta muihinkin turkkilaisiin kansoihin, kuten azereihin ("Kaukasian tataarit"). Jotkut panturkkilaiset ajattelijat halusivat korvata yleisnimityksen tataari nimellä turkkilainen[10].
Tataarit ovat pääsääntöisesti uskonnoltaan sunnalaisia muslimeja.[7] Historiallisesti tataareja sekoittui myös venäläisten kanssa ja täten monet venäläiset aateliset omaavat tataarijuuria.[7]
Tausta
Alkuperäiset "tataarit" saattoivat olla turkkilaisiin kiptšak/kumaani -heimoihin kuuluneita ja kotoisin Luoteis-Kiinasta. Nimi käännettiin ensimmäisen kerran kiinalaisen Liu-Song-dynastian (v. 420–479) historiallisessa tekstissä "Sòng Shū" muotoon 大檀 Dàtán sekä 檀檀 Tántán (keskikiinaksi: daH-dan ja dan-dan). Sillä viitattiin Rouranin kaanikunnan väestöön, jotka olivat polveutuneet proto-mongolialaisesta Donghu-heimosta.[11][12][13][14][15]
Ensimmäinen tarkka puhtaaksikirjoitus nimestä löytyy muinaisturkkilaisella kielellä kirjoitettuna hallitsijoiden Kül Tiginin ja Bilge Qaghanin monumenteista: 𐰆𐱃𐰔⁚𐱃𐱃𐰺⁚𐰉𐰆𐰑𐰣, Otuz Tatar Bodun ('Kolmekymmentä tataaria -klaani'), 𐱃𐰸𐰔⁚𐱃𐱃𐰺, Tuquz Tatar ('Yhdeksän tataaria'). Nämä viittaavat Mongolian ylängön tataarikonfederaatioon ja todennäköisimmin proto-mongolilaisiin Shiwei-heimoihin.[16][17][18][19]
1200-luvulle tultaessa Tšingis-kaanin sotureita kutsuttiin "tataareiksi". He olivat etnisyydeltään mongoleja ja turkinsukuisia. Kultaisen Ordan aikaan (1242–1502) tataari alkoi vähitellen merkitä etenkin kyseisen valtion kiptšakkiväestöä, johon mongolijohto ja muut kansat olivat sulautuneet.[20]
Nykyiset tataarit
Geneettisti Krimin-, Volgan- ja Siperian tataareilla ei pääsääntöisesti ole yhteisiä esi-isiä.[21] He kuitenkin omaavat osittain samat "tataarilaiset" juuret ja täten ovat kielellisesti lähellä toisiaan.
Volgan tataarit
Tatarstanin lippu.
Volga-Uralin tataarien katsotaan olevan enimmäkseen Volgan Bulgarian ja Kultaisen ordan väestöjen symbioosin muodostama kansa. Aihe kuitenkin jakaa mielipidettä edelleen, ja historiallisesti on painotettu eri väestöjen merkitystä heidän etnogeneesin lähteenä.[22][23]
Venäjän keisarikunnassa tataarit eivät yleensä kutsuneet itseänsä tataareiksi. Kultaisen ordan aikaan sen feodaaliylhäisö oli käyttänyt väestöstä kyseistä nimitystä, ja lopulta myös venäläiset feodaalit ja tsaarin hallinto alkoivat kutsua heitä tällä nimellä. Venäläisten käyttämänä termistä muodostui omanlainen haukkumanimitys, jolla heidät yhdistettiin "Venäjän valtion vanhoihin vihollisiin", eli mongoleihin, ja etenkin Tšingis-kaanin sotureihin. Myös länsimaisten historioitsijoiden negatiivinen kuva tataareista on sanottu vaikuttaneen asiaan.[24] Yksittäisten tataarien haastattelujen perusteella he tunsivat alemmuuden tunnetta tataareina ja täten välttivät nimitystä, kutsuen itseään mielummin "muslimeiksi", tai kuten Kazanin kaanikunnan aikaan, "kazanilainen".[23][25]
Tataari-etnonyymin tunnetuimpia puolestapuhujia oli historioitsija-teologi Šihabetdin Mardžani (1818–1889). Mardžanin mukaan Volga-Uralin muslimit ovat yhtä lailla "tataareja" kuin Kultaisen ordan väestö; vaikka se asetettiin heidän nimeksi ulkopuolisten toimesta ja sisälsi negatiivisen konnotaation Venäjällä, sitä pitäisi siitä huolimatta käyttää ylpeästi.[23] Myös venäläinen historioitsija, neo-eurasianismin edustaja Lev Gumiljov kutsui tataaria "ylpeäksi etnonyymiksi, jota ei pitäisi hävetä".[26] Monet kuitenkin kokivat sopivammaksi tunnistautua bolgaareina ja täten vaalia Volgan Bulgarian islamilaista historiaa.[23]
Neuvostoliiton alkuvuosina "tataristiset" historioitsijat edistivät omaa näkemystään ja painottivat Kultaisen ordan merkittävyyttä heidän kansan muodostumisessa. 1930-luvulta alkaen näitä näkemyksiä alettiin sensuroimaan, sillä kollektiivinen "Neuvosto-identiteetti" ei sopinut yhteen ordan tataareja ylistävien kirjoitusten ja Kazanin kaanikunnan valloituksen (1552) tragisuuden alleviivaamisen kanssa. Neuvostohistorioitsijat täten alkoivat luomaan uutta historiallista kuvaa, jossa Kazanin valloituksen lopputulos nähtiin lopulta sen väestöä ja venäläisiä yhdistävänä tekijänä "ulkopuolisia vihollisia" vastaan. Neuvostotataareilla ei kokonaisuudessaan soveltunut olla yhteyttä ordan tataareihin.[23] Tunnetuimpia näistä historioitsijoista oli Alfred Halikov, joka painotti Volgan Bulgarian merkitystä tataarien etnogenesissä.[25]
Kaikessa ristiriitaisuudessaan vuonna 1920 perustetun Tataarien ASNT:n (nyk. Tatarstan) nimi pysyi sellaisenaan ja heidät tunnettiin väestölaskennassa tataareina. Sekaannusta loi myös se, että Venäjän keisarikunnasta alkaen monia muitakin maan turkkilaisia kansoja alettiin kutsua "tataareiksi". Esimerkkinä tästä muun muassa azerit, jotka tunnettiin "Kaukasian tataareina".[23][27] Nykypäivänä vain hyvin pieni vähemmistö volgalaisista hylkää ordan tataarijuuret. [28] Volgan Bulgaria mielletään kuitenkin edelleen osaksi heidän kansallista historiaa; esimerkiksi sen väestön islamin omaksumista juhlitaan Kazanissa.[29]
Turkkilaisuus
Jo 1700–1800-luvuilla julkaistiin teoksia, mitkä pohtivat eri hallintojen alaisena elävien turkkilaisten väestöjen asemaa. Vuonna 1832 englantilainen kielitieteilijä Arthur Lumley Davids kirjoitti, että turkkilaisia kansoja pitäisi yksinkertaisesti kutsua turkkilaisiksi, eikä tataareiksi. Tultaessa 1900–luvulle, aiheesta tuli entistä enemmän ajankohtaista. Merkittävänä teoksena pidetään krimintataarilaisen intellektuellin İsmail Gasprinskin sanomalehteä Tercüman, joka esitti kaikkien turkkilaisten kansojen kuuluvan "samaan perheeseen". Tämä liikehdintä tunnetaan lopulta panturkkilaisuuden nimellä.[30]
Tataarit ovat turkkilaiskielisiä, ja täten heistä käytetään nykypäivänä myös nimitystä kuten Tatar Türkleri[31]. Keskiaikaisissa islamilaisissa lähteissä mongolitataareista käytetään ajoittain tataarin synonyyminä turkkilainen (Türk). Bysanttilaisissa lähteissä puolestaan Kasaarien kaanikuntaa kutsutaan "Turkiksi" (Τουρκία, Tourkia)[32]. Tšingis-kaanin jälkeläinen, Abū'l-Ghāzī Bahadur kirjoitti 1600-luvulla tšagatain kielisen etnografisen tutkielman Šajara-i Tarākima (شجرهٔ تراکمه, "Turkmenistanin sukututkimus), joka esittää, että Tšingis-kaani olisi Jafetin pojan "Turkin" jälkeläinen. Osmanilainen historioitsija Mustafa Ali muun muassa esitti, että mongoleilla ja turkkilaisilla olisi sama alkuperä; "Osmanien dynastia ei ole erillinen mongolitataarien heimoista".[33]
Vuonna 1923 perustetulle Turkin tasavallalle kyseinen historiallinen nimitys jäi pysyvästi. Turkki lopulta toimi omanlaisena "turkkilaisen identiteetin kiinnekohtana" ja Volga-Uralin turkkilaiskielisiä muslimeja päätyi muuttamaan sinne. Sama ilmiö oli myös Suomen tataariyhteisön keskuudessa, jotka 1900-luvulla tunnistautuivat "turkkilaisina". [25][34] Tunnettuja Turkin tataareja ja baškiireja olivat muun muassa Reşit Rahmeti Arat ja Abdülkadir İnan. Arat oli "uranuurtaja vertailevan turkologian tutkimuksen perustamisessa Turkissa; hän tunsi parhaiten Turkin historialliset murteet ja nykypäivän murteet".[35] İnan toimi Turkin kieliliiton pääasiantuntijana ja Mustafa Kemal nimitti hänet professoriksi.[36]
Kazanintataarit ja misääritataarit ovat käytännössä samaa kansaa, joiden merkittävin eroavaisuus on puhutun kielen murre. Perinteisesti kuitenkin katsotaan, että nämä omaavat ainakin osittain hieman toisistaan eroavan historian. Siinä missä kazanilaiset muodostivat Kazanin kaanikunnan (1438–1552), misäärit muodostivat Moskovan suuriruhtinaskuntaan liitetyn Kasimin kaanikunnan (1450–1681).[25] Misäärien murre on "uskollisen lähellä" muinaista kiptšak-kieltä ja kazanilaisilla oletettavasti on enemmän bolgaarivaikutusta.[25]
Krimin tataarit
Krimintataarien lippu.
Krimin tataarien monimutkainen etnogeneesi alkoi kun Krimille 1000-luvulla ilmestyneet kumaanit yhdistyi sen muihin kansoihin. Näihin lukeutuu muun muassa kreikkalaiset, italialaiset, armenialaiset, gootit, ja sarmaanit. 1400-luvun loppuun mennessä oli paljolti muotoutunut perusta itsenäiselle etniselle ryhmälle; islamin usko ja kiptšak-kumaanilainen kieli. Krimiläisten esi-isiä kuului Kultaiseen ordaan kunnes perustettiin Krimin kaanikunta (1449–1783).[37][38][39][40]
Krimin tataarit myöskin tunnettiin tataareina Venäjän keisarikunnassa. 1900-luvulla vaikuttaneet krimiläiset historioitsijat kuten Halil İnalcık ja İlber Ortaylı välttivät volgalaisten tavoin termiä kokien sen luoden yhteyden mongolien tataarikonfederaatioon. He tunnistivat kansansa "krimiläisinä" tai "kumaaneina", viitaten ennen mongoli-invaasiota Pontiselle arolle asettuneisiin kumaani-kiptšakki -heimoihin.[41][42][43]
İsmail Gaspıralı (Gasprinski; 1851–1914) oli maineikas krimitataari-intellektuelli, jonka ponnistelut loivat perustan muslimikulttuurin modernisoinnille (jadidismi) ja Krimin tataarien kansallisen identiteetin syntymiselle. Hänen vuosina 1883–1914 julkaisema kaksikielinen sanomalehti Terciman-Perevodchik toimi opetusvälineenä, jonka kautta kansallistietoisuus ja moderni ajattelu syntyi koko Venäjän valtakunnan turkinkielisessä väestössä.[44]
Kolmas alueellinen pääryhmä tataareja ovat Siperian tataarit eli sipiirit. Vuonna 2010 Siperiassa laskettiin olevan 500000 "tataaria", mutta heidän koostuessa myös sinne muuttaneista Volgan tataareista sekä muista turkkilaisista on epäselvää kuinka suuri osa näistä on alkuperäisiä sipiirejä.[46][47]
Sipiirien katsotaan olevan Siperian kaanikunnan jälkeläisiä. Maantieteellisesti Siperian tataarit on jaettu kolmeen pääryhmään. Siperian tataarien kieltä on pidetty kolmantena tataarimurteena, mutta myös erillisenä kielenä. Siperian tataarit muodosti osittain turkkilaiset ja mongolit, lähinnä kuitenkin eri siperialaiset heimot.[48][49]
Nafigulla Aširov, sipiiritaustainen mufti toteaa: "Kultaisen ordan romahtamisen jälkeen osa tataarikansasta kehittyi pitkään eristyksissä toisistaan. Meillä kuitenkin on yhteinen suuri historia, jonka muistamme, ja jota kunnioitamme. On paljon ihmisiä, jotka haluaisivat pilata tämän historian jakamalla meidät moniin eri heimoihin ja kansoihin, vain koska käytämme eri murteita. Minä itse olen siperiantataari, kyllä, mutta ennen kaikkea, olen tataari!".[50]
"Tartarian" kartta ja sen kuvaus. (Giovanni Botero, 1599).
Mantšurian, Siperian ja Keski-Aasian tuntemus Euroopassa ennen 1700-lukua oli rajallista. Koko alue tunnettiin yksinkertaisesti nimellä "Tartaria", ja sen asukkaat "tataareina". Varhaismodernina aikana maantieteen ymmärryksen lisääntyessä eurooppalaiset alkoivat jakaa alueen osiin etuliitteillä, jotka tarkoittivat hallitsevan vallan nimeä tai maantieteellistä sijaintia. Siperia oli siis "Suuri Tartaari" tai "Venäjän Tartaari", Krimin kaanikunta oli "Pikku Tartaari", Mantšuria "Kiinan Tartaari" ja Länsi-Keski-Aasia (ennen Venäjän Keski-Aasiata) tunnettiin "itsenäisenä Tartaarina". Kuitenkin 1700-luvulla, suurelta osin katolisten lähetystyökirjoitusten vaikutuksesta, sana "tataari" alkoi viitata mantšuihin ja heidän hallitsemiinsa maihin "tartaarina".[51][52][53][54]
Eurooppalaiset mielipiteet alueesta olivat usein negatiivisia ja heijastivat tältä alueelta peräisin olevien mongolien hyökkäysten perintöä. Termi syntyi Mongoli-imperiumin levittämän laajan tuhon jälkeen. Ylimääräisen "r":n lisääminen "tatariin" (Tartar) viittasi Tartarokseen, kreikkalaisen mytologian helvetin kaltaiseen maailmaan. 1700-luvulla valistusajan kirjailijoiden käsitykset Siperiasta tai Tartariasta ja sen asukkaista "barbaareina" sidottiin nykyaikaisiin käsityksiin sivistyksestä, villyydestä ja rasismista.[51][55]
Kirjoituksia tataareista
"Tataarit eivät koskaan pyydä armoa ja jos heillä ei ole muita aseita, he puolustavat itseään kynsillään ja hampaillaan viimeiseen hengenvetoonsa asti". - Blaise de Vigenère, ranskalainen diplomaatti (1523–1596).
"Tataarit miehittävät hyvin laajoja ja autioita alueita aina Kiinaan-, itäisen valtameren loistoisimpaan osavaltioon saakka". - Paolo Giovio, italialainen tiedemies (1483–1552)
"Tataarisoturit ovat erittäin rohkeita. Heidän joukossaan on monia, jotka eivät sotilastaisteluissa arvosta elämää, eivät pelkää vaaraa, vaan ryntäävät eteenpäin ja lyövät epäröimättä vihollisiaan, niin että aratkin innostuvat ja muuttuvat rohkeiksi miehiksi. Heidän lempinimensä ["talubagater"] vaikuttaa minusta erittäin sopivalta, koska en voi kuvitella rohkeaa henkilöä, joka ei olisi hullu. Eikö sinun mielestäsi ole hullua, kun uskaltaa taistella neljää vastaan? Eikö ole hullua, kun joku yhdellä veitsellä on valmis taistelemaan useiden kanssa ja jopa miekkain aseistettuna?" - Josaphat Barbaro, venetsialainen diplomaatti (1254–1324).[56]
Myös Yhdysvalloista löytyy tataariyhteisö. Se muodostui tataareista, jotka muuttivat sinne Kiinasta, Japanista, Koreasta ja Turkista. He perustivat Kaliforniassa vuonna 1960 yhdistyksen ”The American Turko-Tatar Association”.[57]
Baibulat, Muazzez: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia. Tampere: Tampereen islamilainen seurakunta, 2004. ISBN ISBN 952-91-6753-9.
Bedretdin, Kadriye: Kirjoituksia Suomen Tataareista. Tampere: Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0.
Halikov, A. H. 1991: Tataarit, keitä te olette? Suomeksi tekijän täydentämänä toimittaneet Ymär Daher ja Lauri Kotiniemi. Abdulla Tukain Kulttuuriseura r.y.
Leitzinger, Antero: Mishäärit - Suomen vanha islamilainen yhteisö. Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3.
Ross, E. Denison; Vilhelm Thomsen (1930). "The Orkhon Inscriptions: Being a Translation of Professor Vilhelm Thomsen's Final Danish Rendering". Bulletin of the School of Oriental Studies, University of London. 5 (4, 1930): 861–876.
Раднаев В. Э. (2012). Монгольское языкознание в России в 1 половине XIX в.: проблемы наследия (т. 1, ч. 1). Улан-Удэ: БНЦ СО РАН. Б. В. Базаров. p. 228. ISBN 978-5-7925-0357-1.
Bennigsen, Alexandre; Wimbush, S. Enders (1986). "The Siberian Tatars". Muslims of the Soviet Empire: A Guide. Bloomington, Indiana University Press. s. 231–232. ISBN 0-253-33958-8.
Sela, Ron (April 2016). "Svetlana Gorshenina. L'invention de l'Asie centrale: Histoire du concept de la Tartarie a' l'Eurasie. (Rayon histoire de la librairie Droz, no. 4.) Geneva: Droz, 2014. s. 702". American Historical Review: 542–543.
Dong, Shaoxin (2020). "The Tartars in European Missionary Writings of the Seventeenth Century". In Weststeijn, Thijs (ed.). Foreign Devils and Philosophers Cultural Encounters between the Chinese, the Dutch, and Other Europeans, 1590–1800. Leiden: Brill. s. 82–103. ISBN 978-9004418929.
Wolff, Larry (September 2006). "The Global Perspective of Enlightened Travelers: Philosophic Geography from Siberia to the Pacific Ocean". European Review of History. s. 437–453.
Slonimsky, Nicolas (1978). "Zhiganov, Nazib". Baker's Biographical dictionary of musicians (6th ed.). New York: Schirmer Books. p. 1944. ISBN 0-02-870240-9.
Бу торак урыны 1905 елда оеша. 1963 елда таралып бетә. Утарның икенче исеме — Мостафа, управляющий исеменнән килә. Әхмәт-бай Хөсәенов бу җирне сатып алып, аңа утар оештыру бурычын куя. Бу утар тирәсенә Урал суы аръягы казак даласыннан арзан бәягә сатып алынган ат-елкы малы кайтарылып, көтүлекләрдә симертелеп, суемга һәм сатуга хәзерләнә торган булган.
Филатов С. Б. Духовное управление мусульман Европейской части России (Думер) и Духовное управление мусульман Азиатской части России (Думачр) // Современная религиозная жизнь России. Опыт систематического описания / Отв. ред. М. Бурдо, С. Б. Филатов. — М.: Логос, 2005. — Т. III. — С. 91—103. — 464 с. — 2000 экз. — ISBN 5-98704-044-2.
Ganieva, R. K.; Sabirzyanov, G. S. (2011). "Ісхак Ахмет" [İsxaq Äxmät]. Енциклопедія Сучасної України [Encyclopedia of Modern Ukraine] (in Ukrainian). Vol. 11. Kyiv, Ukraine: Інститут енциклопедичних досліджень НАН України. ISBN 9789660220744.
Еникеев Гайса Хамидуллович (in Russian) // Государственная дума Российской империи: 1906—1917 / Б. Ю. Иванов, А. А. Комзолова, И. С. Ряховская. — Москва: Росспэн, 2008. — P. 184—185. — 735 p. — ISBN 978-5-8243-1031-3.
Каюм Насыри. Избранные произведения. Казань. Татарское книжное издательство, 1977 и её татарский вариант тат. Q.Nasıri. Qazan, Tatarstan kitap nərşiyatı, 1977 (К. Насыйри. Казан, Татарстан китап нəшрияты, 1977.)
Phy-Olsen, Allene (toim. Gorman, Robert F.): ”Rudolf Nureyev”, Great Lives from History: The 20th Century 1901–2000, s. 3001–3004. Salem Press, 2008. ISBN 978-1-58765-345-2.
Collins B. The Bud Collins History of Tennis (англ.): An Authoritative Encyclopedia and Record Book — 2 — NYC: New Chapter Press, 2010. — P. 671. — ISBN 978-0-942257-70-0
Шакирҗанова Луара Галимҗан кызы (Зөһрә Шакирҗан) — Шакирзянова Луара Галимзяновна (Зухра Шакирзян) // Галиәсгар Камал исемендәге татар дәүләт академия театры. Йөз ел: ике томда — Татарский государственный академический театр имени Галиасгара Камала. Сто лет: в двух томах / авт.-төз.: Л. Г. Шакирҗан, Г. Ф. Гыйматова. — Казан: Заман, Татарстан китап нәшрияты, 2009. — Т. 2. — С. 155. — 368 с. — ISBN 9785890520494. — ISBN 9785298018296.
Muazzez Baibulat: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia, s. 173. nimen muoto suomentataarilaisittain. Tampere: Suomen Itämainen Seura, 2004. ISBN 952-91-6753-9.
Абельха́нов Садык // Герои Советского Союза: Краткий биографический словарь / Пред. ред. коллегии И. Н. Шкадов. — М.: Воениздат, 1987. — Т. 1 /Абаев — Любичев/. — С. 18. — 911 с. — 100 000 экз. — ISBN отс., Рег. № в РКП 87-95382.
"Fatix Ämirxan/Фатих Әмирхан". Tatar Encyclopaedia (in Tatar). Kazan: The Republic of Tatarstan Academy of Sciences. Institution of the Tatar Encyclopaedia. 2002.
Venäjä[2] 5 554 601
Uzbekistan[3] 467 829
Kazakstan 204 229
Ukraina[4] 73 304
Turkmenistan[5] 35 501
Kirgisia 31 500
Tadžikistan 19 000
Yhdysvallat[6] 11 000
Kiina 5 000
Suomi 600-700
Japani 600-2000 
Australia yli 500
Tšekki yli 300
Sveitsi 150
