Solferinon taistelu

Solferinon taistelu oli Italian toisen itsenäisyyssodan aikana käyty taistelu keskenään liittoutuneiden Ranskan ja Sardinian kuningaskunnan armeijoiden sekä Itävallan armeijan välillä italialaisen Solferinon kaupungin ja San Martinon kylän alueella. Verinen taistelu päätyi Napoleon III:n johtamien ranskalais-sardinialaisten joukkojen voittoon. Taistelu oli sodan viimeinen, ja sodan jälkeen Itävaltaan kuulunut Lombardia liitettiin Sardinian kuningaskuntaan.

Solferinon taistelu
Osa Italian toista itsenäisyyssotaa
Napoleon III Solférinon taistelussa. Jean-Louis-Ernest Meissonierin öljyvärimaalaus, 1863.
Päivämäärä: 24. kesäkuuta 1859 Paikka: Solferino, Lombardia nykyisessä Italiassa. Lopputulos: Ranskan ja Sardinian voitto
Osapuolet
Ranska Sardinia	Itävalta
Komentajat
Napoleon III Viktor Emanuel II	Frans Joosef I
Vahvuudet
83 000 sotilasta 9 000 ratsumiestä 240 tykkiä 38 600 sotilasta	119 000 sotilasta 9 500 ratsumiestä 429 tykkiä
Tappiot
17 000	22 000

Taistelupaikalla Solferinossa oli myös sveitsiläinen Henri Dunant, joka haavoittuneiden kohtelua kauhistuttuaan alkoi kampanjoida sodissa haavoittuneiden puolesta. Hänen työnsä lopputulos on nykyinen Punainen Risti -järjestö.

Tausta

Sardinialaisten joukkojen leiri valokuvassa hieman ennen Solferinon taistelua.

Ennen Italian toisen itsenäisyyssodan syttymistä Itävalta oli lannistanut sen alueella eläneiden italialaisten haaveet yhtenäisestä Italiasta Euroopan hullun vuoden levottomuuksien aikana. Myös tulevan konfliktin taustalla oli ajatus Italian yhdistämisestä. Viktor Emanuel II oli toteuttanut armeijan uudistuksia Sardinian kuningaskunnassa, mutta maa ei silti voinut ryhtyä toimiin Itävaltaa vastaan yksin. Sardinian pääministeri Camillo Cavour sai kuitenkin puolelleen Ranskan keisari Napoleon III:n. Napoleon III oli Napoleon Bonaparten veljenpoika ja monet Ranskan armeijan upseereista olivat palvelleet Bonaparten armeijassa. Napoleonin aikaiset kaunat Itävallan kanssa elivät edelleen heidän mielessään. Ranskan tukemat sardinialaiset lähettivät armeijansa Itävallan hallitseman Lombardian rajalle ja itävaltalaiset vaativat vetäytymistä. Kun tähän ei suostuttu, itävaltalaiset julistivat sodan ja ylittivät Sardinian vastaisen rajan 29. huhtikuuta 1859.^[1]

Itävaltalaisilla oli aluksi yliote sardinialaisiin nähden. Marsalkka Ferenc Gyulain johtama 2. armeija oli kaksi kertaa sardinialaisia suurempi, mutta viivyttelyt strategiaa laadittaessa mahdollistivat ranskalaisvahvistuksien tuomisen toukokuuhun mennessä. Sardinialaiset ja ranskalaiset joukot ottivat voitot itävaltalaisista Montebellossa, Palestrossa ja Magentassa pakottaen Itävallan joukot vetäytymään Peschieran, Veronan, Legnagon ja Mantovan linnoitusten tasalle. Milano menetettiin näin viholliselle ja Gyulai erosi tappioidensa takia. Itävallan keisari Frans Joosef I otti joukkojensa komentajuuden itselleen ja niiden vahvistukseksi tuotiin sotamarsalkka Franz von Wimpffenin 1. armeija. Itävaltalaisilla oli nyt koossa 119 000 jalkaväen sotilasta, 9 500 ratsumiestä ja 429 tykkiä. Joukot keskitettiin Mantuan ja Gardajärven väliselle tasangolle sekä Solferinon kaupunkiin.^[1]

Itävaltalaisia vastaan etenivät Ranskan Napoleon III:n komentamat ranskalaiset ja sardinialaiset. Ranskalaisilla oli 83 000 jalkaväen sotilasta, 9 000 ratsumiestä ja 240 tykkiä. Ranskalaisten tykit olivat uutta rihlattua tyyppiä, joka teki tykeistä tarkempia ja kasvatti niiden kantamaa. Ranskalaisten tukena oli lisäksi 38 600 sardinialaista. Itävaltalaiset havaittiin 23. kesäkuuta ja Napoleon III päätti edetä heitä vastaan seuraavana yönä.^[1]

Taistelu

Sardinialaiset hyökkäävät San Martinossa. Maalannut Luigi Norfini.

Ranskalaiset etenivät joukkojen etelä- ja keskisiivellä kohti Solferinoa ja Guidizzoloa sardinialaisten edetessä kohti San Martinon kylää pohjoisella siivellä. Taistelut ranskalaisten ja itävaltalaisten välillä alkoivat kesäkuun 24. päivän aamuna kello viideltä.^[1] Kumpikaan osapuoli ei ollut täysin selvillä toistensa liikkeistä ja itävaltaiset uskoivat aluksi hyökkääjien olevan vain ranskalaisten etujoukko, kun taas ranskalaiset luulivat itävaltalaisten käsittävän vain näiden jälkijoukot.^[2] Taistelut käytiin kolmella eri paikalla. Sardinialaiset ottivat yhteen Ludwig von Benedekin johtamien joukkojen kanssa San Martinossa, ranskalaisten keskusta eteni Solferinoon Patrice de Mac-Mahonin ja Achille Baraguey d’Hilliersin johdolla ja etelässä alivoimaiset ranskalaiset yrittivät saavuttaa Medolen tasangon. Taistelu ratkesi keskustassa, jossa itävaltalaiset pakotettiin perääntymään iltapäivään mennessä. Frans Joosefin komentopaikkana toiminut Cavriana menetettiin ranskalaisille ja keskustan romahtessa itävaltalaisten puolustus myös etelässä ja pohjoisessa mureni. Benedek teki kiivasta vastarintaa San Martinossa, mutta lopulta hänenkin oli vetäydyttävä saarrostuksen uhatessa. Etelässä ranskalaiset olivat neljältä iltapäivällä edenneet aina Guidizzolon liepeille Medolen tasangon liepeillä. Itävaltalaiset vetäytyivät Minciojoen taakse pitkän auringonpaahteen jälkeen puhjenneen ukkosmyrskyn aikana.^[1] Taisteluista uupuneet ranskalaiset ja sardinialaiset eivät seuranneet vetäytyviä itävaltalaisia.^[2]

Seuraukset

Taistelut olivat monin paikoon käyty verisinä lähitaisteluina pistimin. Ranskalaiset ja sardinialaiset menettivät 17 000 miestä ja itävaltalaiset 22 000.^[1] Solferinon taistelu oli toisen Italian itsenäisyyssodan viimeinen taistelu. Raskaita tappioita kärsinyt Napoleon III halusi nyt solmia rauhan Itävallan kanssa, mikä johti sodan päättäneeseen Villafrancan konferenssiin. Sodan jälkeen suurin osa Lombardiaa liitettiin Sardinian kuningaskuntaan.^[2]

Paikan päällä taistelutantereella oli sveitsiläinen liikemies Henri Dunant. Hän oli saapunut pyytääkseen Napoleon III:lta tukea liiketoiminnalle Algeriassa ja hän kauhistui haavoittuneiden kohtaloa. Monet heistä lojuivat ilman hoitoa taistelukentällä. Dunant järjesti hoitoa molempien taistelevien osapuolten haavoittuneille. Myöhemmin hän hylkäsi ajatuksen liiketoiminnastaan Algeriassa ja alkoi sen sijaan kampanjoida haavoittuneiden tehokkaamman kenttähoidon puolesta. Neljä vuotta Solferinon taistelun jälkeen Dunant piti kokoontumisen, jonka myötä muotoutui Punainen Risti.^[1]

Kirjallisuutta

• Dunant, Henry: Solferinon muisto. ((Un souvenir de Solferino, 1862.) Perustuu Esko Pirisen suomennokseen englanninkielisestä laitoksesta A memory of Solferino. Käännöksen uudistus: Elina Ravantti) Helsinki: Suomen Punainen Risti, 2001. ISBN 951-658-087-4

Lähteet

1. Richard Overy: History of war in a hundred battles, s. 168-171. Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-19-939071-7 (englanniksi)
2. Battle of Solferino Encyclopaedia Britannica. Viitattu 12.5.2018. (englanniksi)