Seurakuntaliitto, virallisesti Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto (19. joulukuuta 2012 asti Suomen vapaa evankelis-luterilainen seurakuntaliitto[2]) on evankelis-luterilainen, Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta irrallinen uskonnollinen yhteisö. Se rekisteröityi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi 23. elokuuta 1928. Nykyään Seurakuntaliittoon kuuluu viisi jäsenseurakuntaa, joiden keskuspaikat ovat Helsinki, Karstula, Marttila, Tampere ja Veteli. Seurakuntaliiton jäsenmäärä oli 481 vuonna 2015.[3]
| Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto | |
|---|---|
| Suuntautuminen | protestantismi |
| Teologia | luterilaisuus |
| Johtaja | Esimies, pastori Seppo Salo |
| Toiminta-alue | Suomi |
| Perustaja | Heino Pätiälä |
| Perustettu | 1928 |
| Irtautunut | Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta |
| Kirkosta irtautuneet | Luterilainen Sanan yhdyskunta |
| Seurakuntia | 5 |
| Jäseniä | 481 (2015)[1] |
| Julkaisut | Seurakunta |
| Aiheesta muualla | |
| Sivusto | |
Seurakuntaliitto on vuodesta 2024 alkaen ollut kirkollisessa yhteydessä Lähetyshiippakunnan kanssa.[4] Näitä molempia yhdistää tiukan torjuva kanta naispappeuteen.
Taustaa
Evankelisessa herätysliikkeessä oli alusta alkaen korostettu liikkeen kirkollista luonnetta. Vaikka kirkon toimintaa oli protestoitu, haluttiin kuitenkin toimia myös kirkon hyväksi. Herätysliike oli pystynyt muiden herätysliikkeiden tavoin vaikuttamaan kirkon toimintalinjaan, mutta samalla sen protesti laimeni ja se pyrki lähinnä toimimaan kirkon rinnalla. Liikkeen piirissä oli kuitenkin jatkuvasti henkilöitä, joita vallitseva tilanne ei tyydyttänyt. 1920-luvulla evankelis-luterilaisen kirkon ja Evankeliumiyhdistyksen kehitykseen tyytymättömät ryhmittyivät pastorien Heino Pätiälän sekä R. ja A. Wegeliuksen (Uppalan) ympärille. Nämä olivat tarkkaan tutustuneet sekä Saksan että Yhdysvaltojen kirkolliseen tilanteeseen ja olivat saaneet vaikutteita amerikkalaisen Missouri-synodin organisaatiosta ja toimintaperiaatteista.[5]
Tämän oppositioryhmän mukaan evankelinen liike oli sellainen yhteisö, jonka jäsenyys oli ensisijainen varsinaiseen valtionkirkkoon kuulumisen sijasta. He pitivät Evankeliumiyhdistyksen rukoushuoneita seurakunnan kirkon sijasta varsinaisina hengellisinä koteinaan. Yhteinen oppi asetettiin keskinäisen yhteyden mittariksi. Evankeliumiyhdistyksen johtokunnan linjana oli kuitenkin pysyä kirkon yhteydessä.[6]
Koska Evankeliumiyhdistyksen johto ja oppositioryhmä eivät päässeet yhteisymmärrykseen, katsoi oppositio ratkaisuksi erota sekä Evankeliumiyhdistyksestä että kirkosta. Tämän mahdollisti vuonna 1922 säädetty uskonnonvapauslaki. Ratkaisevaksi tuli Hämeenlinnassa vuonna 1922 pidetty keskustelukokous, jossa Pätiälä kehotti evankelisia ”marssimaan ulos leiristä”. Evankeliumiyhdistyksen johtokunta irtisanoutui välittömästi koko kokouksesta ja sen päätöksistä.[6]
Uusi kirkko muotoutuu
1923 pienet ryhmät ja yksittäiset ihmiset alkoivat erota kirkosta ja perustaa vapaita evankelisluterilaisia seurakuntia. Aluksi ne olivat itsenäisiä organisaatioita, joita johtivat muutamat eronneiden joukkoon kuuluvat papit.[7] Uuteen ryhmittymään liittyminen oli alueellisesti hyvin vaihtelevaa. Aktiivisin vaihe oli vuoden 1924 alussa. Tällöin perustettiin pääosa vapaista luterilaisista seurakunnista. Vuoden 1924 elokuun loppuun mennessä seurakuntia oli 10, joissa oli yhteensä 434 jäsentä, lapset mukaan lukien (jäsenmäärä suluissa): Luopioinen (40), Lahti (47), Hämeenlinna (50), Tampere (36), Veteli (73), Marttila (14), Karstula (109), Ilmajoki (30), Kuolemajärvi (27) ja Teuva (8). Tämän jälkeen syntyi uusia seurakuntia vain vähän, 1925 Koskenpäähän, 1926 Jämsään ja 1927 Viipuriin. Lisäksi aiemmista seurakunnista erottui Lahdesta Kuusankoski 1926, Hämeenlinnasta Turku ja Helsinki sekä Karstulasta Kyyjärvi. Erimielisyydet pysäyttivät kasvun talvella 1924–1925. Syynä oli oppiristiriita, mikä johtui Pätiälän tunnustuskirjojen opetuksesta eroavasta sovitusoppiin liittyvästä yksityiskohdasta. Pääosa liikkeen papeista oli sitä mieltä, että uskon yhteys vaatii yksimielisyyttä kaikissa opinkohdissa. Niinpä liike hajosi, vaikka Pätiälä olisi ollut valmis yhteistoimintaan. Papeista häneen liittyi vain yksi, B. A. Uusitalo, mutta pääosa maallikkosaarnaajista liittyi häneen sekä seurakunnista kuusi.[8] Nämä olivat Luopioinen, Ilmajoki, Veteli, Tampere, Karstula ja Viipuri, joitten jäsenistö asui 22:lla paikkakunnalla[9]. Toinen osapuoli muodosti Suomen Vapaan Evankelis-Luterilaisen Kirkon (myöhemmin Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko (STLK)), johon liittyi yhdeksän seurakuntaa[10]. Huolimatta alkuajan ristiriidoista ja seurakuntien pienuudesta lähetti Luopioisten vapaa evankelisluterilainen seurakunta vuonna 1924 B.A. Uusitalon vaimoineen Japaniin lähetystyöhön. He toimivat siellä lähetteinä vuoteen 1928 asti lähetysasemanaan Tokio, jossa kastettiin tuona aikana heidän toimintansa tuloksena 24 henkilöä.[11]
Oppiriitojen aiheuttama hajaannus oli vapaalle luterilaiselle kirkolle pahempi kuin seurakuntaliitolle, sillä Evankeliumiyhdistyksen toiminnassa aiemmin olleet ja nyt vapaisiin luterilaisiin seurakuntiin liittyneet tunsivat monissa tapauksissa Pätiälän johtaman joukon toiminnan itselleen omemmaksi kuin vapaan luterilaisen kirkon tiukan tunnustuksellisen seurakuntatoiminnan. Pätiälä nimittäin esimerkiksi jatkoi selkeämmin evankelisen liikkeen toimintalinjalla järjestäen evankeliumijuhlia, hyväksyen maallikkosaarnan sekä sallien yhteistoiminnan Evankeliumiyhdistyksen paikallistason kanssa. Tällainen yhteistoiminta oli vapaassa luterilaisessa kirkossa ehdottomasti kielletty. Seurakuntaliiton etuna oli myös se, että Pätiälä oli jo ennestään tunnettu julistaja evankelisen liikkeen piirissä, mikä myös lisäsi ihmisten halukkuutta liittyä nimenomaan hänen ryhmäänsä, vapaan luterilaisen kirkon papit kun olivat liikkeen piirissä melko tuntemattomia.[12]
Seurakuntaliitto järjestyi vuonna 1928 viralliseksi yhdyskunnaksi. Yhdyskuntajärjestyksessä korostettiin Raamatun yksinomaista arvovaltaa, ja Tunnustuskirjoihin tunnustauduttiin ”koska ja mikäli ne perustautuvat Pyhä Raamatun sanaan”. Varauksellinen kanta Tunnustuskirjoihin johtui Pätiälän sovitusopillisesta näkemyksestä[9]. Ennen perustamista oli liittoon siirtynyt yksi seurakunta Vapaasta Evankelis-Luterilaisesta Kirkosta, nimittäin Kuolemajärven seurakunta[10].
Perustamisvaiheen jälkeen
Jakautumisen ja oppiriitojen kiihkeimmän vaiheen jälkeen seurakuntaliiton seurakuntien jäsenmäärä alkoi jälleen kasvaa. Tämä kehitys alkoi jo vuonna 1926. Vuosina 1926–1928 Pätiälä toimi aktiivisesti Etelä-Karjalassa, jossa Viipurista ja Ruokolahden Immolasta tuli tärkeitä keskuksia. Vuonna 1927 Pätiälä aloitti toiminnan myös ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Hän piti kokouksia Jepualla ja Purmossa, julkaisi kirjansa ”Ulos leiristä” ruotsiksi sekä toimitti vuosina 1929–1931 lehteä ”Herdens Röst”. Svenska Lutherska Evangeliföreningenin tiukat vastatoimenpiteet aiheuttivat kuitenkin sen, ettei ero kirkosta saanut alueella kannatusta. Pätiälää kyllä kuunneltiin mielellään, mutta sikäläiset evankeliset eivät halunneet erota kansankirkosta.[10]
Vuonna 1950 seurasi Pätiälää seurakuntaliiton esimiehenä B. A. Uusitalo, joka toimi tässä tehtävässä vuoteen 1976 asti[13]. Vuonna 1953 seurakuntaliiton jäsenmäärä oli 543. Tämän jälkeen jäsenmäärä nousi, ollen 602 vuonna 1959.[14] Vuonna 1963 jäsenmäärät seurakunnittain olivat: Veteli 195, Tampere 175, Helsinki 110, Karstula 105, Luopioinen 56 ja Ilmajoki 42, kaikkiaan kuusi seurakuntaa ja 683 jäsentä[15]. 1966 muodostettiin osasta Tampereen seurakuntaa itsenäinen Marttilan seurakunta[9]. Vuonna 1971 jäsenmäärä oli 753[14].
1970-luvun lopulla seurakuntaliiton sisällä oli kiistaa yhteiskristillisestä toiminnasta. Suurin osa jäsenistöstä kannatti tällaista toimintaa. Osa nuorista kävi kastamassa itsensä uudelleen ja alkoi käyttää luterilaisuudesta poikkeavaa kirjallisuutta ja kasetteja. Tällöin osa jäsenistöstä vaati näitten nuorten erottamista. Koska erottamistoimiin ei ryhdytty, erosi osa seurakuntalaisista SVELS:istä ja perusti Luterilaisen Sanan yhdyskunnan vuonna 1983. Siihen kuuluvat Luopioisten ja Tampereen Luterilaisen Sanan seurakunnat.[16][17] Näin Seurakuntaliiton jäsenmäärä putosi vuoden 1980 756:sta vuoden 1985 652:een. 1990 jäsenmäärä oli 580, vuonna 2000 551 ja vuonna 2011 530.[3] Vuoden 2012 lopulla seurakuntaliitto muutti viralliseksi nimekseen Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto. Edellinen nimilyhenne Svels jäi samalla pois käytöstä ja tilalle tuli Seurakuntaliitto. Syinä ”vapaa”-sanan poistoon olivat seurakuntaliiton sekoittaminen vapaisiin suuntiin, jotka eivät noudata luterilaista tunnustusta, sekä lyhyemmän nimen kokeminen paremmaksi.[2]
- Pääartikkeli: Luettelo Suomen luterilaisista seurakunnista
- Helsingin itsenäinen evankelisluterilainen seurakunta, toiminta-alue Helsinki ja Järvenpää, jäsenmäärä noin 150 vuonna 2010[18].
- Karstulan vapaa evankelisluterilainen seurakunta, toiminta-alue Karstula, Jyväskylä ja Kyyjärvi, jäsenmäärä noin 50 vuonna 2010[19].
- Marttilan vapaa evankelisluterilainen seurakunta, toiminta-alue Marttila, Loimaa, Tarvasjoki ja Turku, jäsenmäärä noin 80 vuonna 2010[20].
- Tampereen vapaa evankelisluterilainen seurakunta, toiminta-alue Tampere ja Pori, jäsenmäärä noin 130 vuonna 2010[21].
- Vetelin vapaa evankelisluterilainen seurakunta, toiminta-alue Veteli, Kokkola ja Ilmajoki, jäsenmäärä noin 120 vuonna 2010[22].
Seurakuntaliitto on näiden seurakuntien yhteistyöelin. Seurakunnat ovat vapaita ja itsenäisiä ja päättävät itse omista asioistaan, ollen kuitenkin yhteydessä toisiinsa esimerkiksi siten, että seurakuntien julkista saarnavirkaa hoitavat matkustavat pastorit. Muita yhteistoiminnan muotoja ovat julkaisutoiminta ja leirit.[3]
- Seurakuntaliiton ja STLK:n välisen konfliktin aiheutti STLK:n A.A. Uppalan mukaan kysymys Kristuksen lunastavasta kuuliaisuudesta. Pätiälän mukaan Kristuksen lunastustyöhön kuului vain syntien rangaistuksen poisottaminen ja Kristuksen lunastava kuuliaisuus rajoittui vain hänen kuolemaansa. Muun osan kuuliaisuudestaan Kristus tarvitsi omakohtaisesti. Uppalan mukaan luterilainen oppi esittää tämän kuuliaisuuden olevan sekä tekevää eli ihmisille annetun lain täyttämistä että kärsivää eli syntien rangaistuksen kärsimistä. Uppalan mukaan Pätiälä oli tietoinen siitä, että hänen oppinsa poikkesi luterilaisesta tunnustuksesta, ja hän olisikin sallinut opetettavan asiasta myös luterilaisen tunnustuksen mukaisesti, kunhan hän olisi saanut opettaa oman käsityksensä mukaisesti. Tähän ei muitten pastorien taholta suostuttu.[23]
- Seurakuntaliitto ei ole keskusjohtoinen kirkko, vaan se on itsenäisistä evankelisluterilaisista seurakunnista koostuva rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta. Sen tarkoitus on olla yhteistyöelin, joka tuottaa ja koordinoi seurakuntien yhteisiä toimintoja.[24]
- Seurakuntaliitolla on oma raamatunkäännös,[25] jonka laati Heino Pätiälä yhdessä pastori B.A. Uusitalon ja kirjailija Hanna Raudan kanssa. Käännöstä tehtäessä kirkon virallinen käännös oli edelleen vuoden 1776 Biblia, vaikkakin Uuden testamentin väliaikainen käännös oli hyväksytty vuonna 1913 ja siitä tuli korjausten jälkeen virallinen käännös vuonna 1938. Väliaikainen käännös ei ollut tyydyttänyt Pätiälää, jonka vuoksi hän ryhtyi laatimaan omaa Uuden testamentin käännöstä, jonka hän halusi vastaavan alkukäännöstä mahdollisimman tarkasti. Se valmistui 1937, vuosi ennen kirkon virallisen käännöksen vahvistamista. Tästä Uudesta testamentista otettiin uusi painos vuonna 1948, jolloin siinä oli mukana myös uusi Psalmien käännös. Vuonna 1984 Seurakuntaliitto painatti koko Raamatun niin, että Uusi testamentti ja Psalmit olivat Seurakuntaliiton käännöksen mukaisia ja Vanha testamentti sama kuin vuoden 1933 kirkkoraamatun käännös. Seurakuntaliitossa käytetään myös 1930-luvulla käännettyä kirkkoraamattua, erityisesti ne pastorit, jotka ovat liittyneet myöhemmin Seurakuntaliittoon ja tottuneet tähän käännökseen. Sen sijaan vuoden 1992 uutta kirkkoraamattua ei käytetä Seurakuntaliiton jumalanpalveluksissa, mutta sitä voidaan käyttää raamattukerhoissa muiden käännösten rinnalla.[26]
Seurakuntaliiton yhteistä toimintaa ovat leirit, joita pidetään Kukkian Keidas -nimisellä toimintakeskuksella Luopioisten Kuohijoella, sekä julkaisutoiminta, johon kuuluu esimerkiksi liiton Seurakunta -nimisen lehden julkaisu, jonka levikki on 450 kappaletta. Seurakuntien omia toimintamuotoja ovat jumalanpalvelusten lisäksi nuorten ja lasten kerhot sekä kotikokoukset, joita ovat esimerkiksi raamattupiirit ja lauluillat.[3] Seurakuntaliitolla on oikeus vihkiä avioliittoon[27].
Seurakuntaliitto on saanut vuosina 2018–2023 Opetus- ja kulttuuriministeriön yleisavustusta rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien toimintaan yhteensä noin 22 000 euroa. Keskimääräinen vuosittainen tuki on ollut noin 3 500 euroa.[28]
Seurakuntaliitto on täydessä opillisessa yhteydessä jäsenseurakuntiinsa sekä Lähetyshiippakunnan kanssa, mutta se on valmis antaakseen todistuksen raamatullisesta uskosta tukemaan valikoidusti niitä, jotka tahtovat toimia Kristuksen ristin ja veren evankeliumin mukaisesti. Käytännössä yhteistyötä tehdään lähinnä lähetystyössä.[3] Seurakuntaliiton lähetyskohde on Sudan[29]. Seurakuntaliiton jäsen voi olla Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kastettavan kummi[30].
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
