Ritva Haavikko
suomalainen kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija From Wikipedia, the free encyclopedia
suomalainen kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija From Wikipedia, the free encyclopedia
Ritva Kyllikki Haavikko, o.s. Hanhineva, ent. Rainio, (s. 7. tammikuuta 1929 Mikkeli) on suomalainen kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija.[1]
Ritva Haavikon vanhemmat olivat toimitusjohtaja Kaarlo Aksel Hanhineva ja liikkeenharjoittaja Ilma Amanda Pesonen. Hän valmistui ylioppilaaksi Varkauden yhteislyseosta 1948, filosofian kandidaatiksi 1952 ja filosofian lisensiaatiksi 1980 Helsingin yliopistosta. Haavikko sai professorin arvonimen 2001.[1] Haavikko on toiminut opetus- ja tutkimustehtävissä eri yliopistoissa, muun muassa Joensuun yliopiston kirjallisuuden lehtorina ja vt. apulaisprofessorina. Hän on ollut myös Mainostelevisiossa perhetoimituksen päällikkönä.[1]
Haavikko oli naimisissa professori Kullervo Rainion kanssa 1952–1970. Avioeroon päättyneestä liitosta hänellä on vuosina 1955 ja 1957 syntyneet kaksi poikaa.[1] Avioliitto runoilija Paavo Haavikon kanssa kesti vuodesta 1971 tämän kuolemaan asti 2008[2], mutta pariskunta asui erillään vuodesta 1983.[3] Ennen vuotta 1971 julkaistun tuotantonsa Haavikko on julkaissut nimellä Ritva Rainio.
Haavikon ura Mika Waltari -asiantuntijana on vuosikymmenien mittainen. Hän haastatteli kirjailijaa 1970-luvulla laajasti elämäkertaa varten. Haavikko ehdotti Waltarille, että tämän tuotannosta koottaisiin retrospektiivinen tekstivalikoima julkaistavaksi Ihmisen ääni -sarjassa. Syntyneessä kokoomateoksessa Ihmisen ääni. Nöyryys – intohimo (WSOY, 1978), jonka Haavikko toimitti, ilmestyivät myös Waltarin viimeiset julkaistut tekstit. Kirjailijan kuoltua ilmestyivät Haavikon toimittamana Waltarin teokset Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925–1978 (1979) ja Kirjailijan muistelmia (1980). Haavikko toimitti myös artikkelikokoelman Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen (WSOY, 1982). Vuonna 2008 ilmestyi Haavikon kirjoittama elämäkertateos Mika Waltari, sananvalloittaja, jossa hän tarkastelee muun muassa Waltarin kirjallisia vaikuttajia ja teosten syntyprosessia.[4]
Haavikon yhteistyöstä Helvi Hämäläisen kanssa syntyi kaksi teosta: hän toimitti Hämäläisen muistelmateoksen Ketunkivellä. Helvi Hämäläisen elämä 1907–1954 (WSOY, 1993) ja päiväkirjan Päiväkirjat 1955–1988 (WSOY, 1994).[5]
Haavikon hevosharrastus kulminoituu tietokirjassa Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa (WSOY, 2003)[6]. Tästä teoksesta Haavikolle myönnettiin Lauri Jäntin säätiön palkinto 2004. Hän on uransa alkupuolella julkaissut myös lastenkirjan Tuli kerran tyttö ja susi (WSOY, 1966).
Haavikon panos kirjojen ja kirjasarjojen toimittajana on mittava. Erityisesti hänet tunnetaan toimittamastaan kirjasarjasta Miten kirjani ovat syntyneet 1–4 (1969–2000), jossa kirjailijat kertovat teoksiensa syntyprosessista. Hän on toimittanut myös artikkelikokoelman Kirjallisuuskritiikki ja opetus (Äidinkielen opettajain liitto, 1971) ja sen laajennetun laitoksen Kirjallisuuden tulkinta ja opetus (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1978). Hän oli yksi kansakoulun äidinkielen oppikirjasarjan Luen ja kirjoitan (1967) tekijöistä. Artikkelikokoelman Luovuuden ulottuvuudet (Weilin + Göös, 1984) Haavikko toimitti Jan-Erik Ruthin kanssa.
