Ranskan ja sen entisten siirtomaiden yhteisö From Wikipedia, the free encyclopedia
Ranskan yhteisö (ransk.Communauté française tai lyhemmin La Communauté) oli Ranskan ja sen entisten siirtomaiden vuonna 1958 muodostama yhteenliittymä, joka korvasi vuonna 1946 perustetun Ranskan unionin. Yhteisö hajosi, kun suurin osa Ranskan siirtomaista Afrikassa itsenäistyi vuoden 1960 aikana ja yhteisön elimet lakkasivat pian toimimasta. Virallisesti Ranskan yhteisö lakkasi kuitenkin olemasta vasta vuonna 1995, jolloin sitä koskevat maininnat poistettiin Ranskan perustuslaista.
Ranskan yhteisö perustettiin Ranskan viidennen tasavallan perustuslailla, joka säädettiin Algerian sodan vuoksi. Algeriassa asuneet noin miljoona ranskalaista yrittivät päättäväisesti vastustaa Algerian itsenäistymistä, ja ilmaistakseen kantansa he järjestivät Algerissa laajoja mielenosoituksia 13. toukokuuta 1958. Mellakka, joka uhkasi kehittyä sisällissodaksi, sai myös Ranskassa aikaan poliittisen kriisin, joka johti neljännen tasavallan luhistumiseen. Kenraali Charles de Gaulle kutsuttiin jälleen valtaan, ja Ranskalle säädettiin uusi perustuslaki. Aluksi vaikutti siltä kuin de Gaulle olisi tukenut algerianranskalaisia heidän vaatimuksissaan; erään puheensakin hän päätti huutoon ”ranskalaisesta Algeriasta (Algérie Française), mutta yksityisesti hän ilmaisi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut ylläpitää yhden miljoonan siirtolaisen vuoksi hallintoa, jonka alaisina oli 9 miljoonaa algerialaista.[1] Tämä kanta sai ilmaisunsa uudessa perustuslaissa, joka antoi merentakaisille territorioille oikeuden pyytää täydellistä itsenäisyyttä.
Syyskuun 28. päivänä 1958 kaikkialla Ranskan unionissa pidettiin yleiseen äänioikeuteen perustuva kansanäänestys uudesta perustuslaista. Se hyväksyttiin sekä Ranskassa että kaikissa territorioissa paitsi Ranskan Guineassa, joka sen sijaan valitsi täydellisen itsenäisyyden. Jäljellä olevien merentakaisten territorioiden edustuselimien oli perustuslain 76. ja 91. pykälien mukaan valittava helmikuun 4. päivään 1959 mennessä jokin seuraavista vaihtoehdoista:
Alue pysyy entisessä asemassaan Ranskan merentakaisena territoriona,
Alue muutetaan Ranskan yhteisön jäsenvaltioksi tai
Alue muutetaan Ranskan merentakaiseksi departementiksi.[2]
Vuoden 1959 alkupuolella Ranskan yhteisön jäseniä olivat:
Ranskan tasavalta, joka oli ”yksi ja jakamaton”. Sen kaikki asukkaat olivat Ranskan kansalaisia, joilla oli äänioikeus tasavallan presidentin ja Ranskan parlamentin vaaleissa. Tasavaltaan kuuluivat:
Ranskan emämaa (ransk.France Métropolitaine), mukaan luettuna Korsika
Ranskan Algeria ja siihen liittyvä osa Saharaa. Nämä alueet, joita pidettiin Ranskan osina, jaettiin departementteihin, joista 13 oli Algeriassa ja 2 Saharassa. Kaikki asukkaat olivat Ranskan kansalaisia, mutta muslimeilla säilyi oikeudellinen erikoisasema. Myös Algeriasta valittiin edustajia Ranskan parlamenttiin, ja myös siellä toimivat yleisillä vaaleilla valitut kunnanvaltuustot.
Merentakaiset departementit. Niiden hallinto ja lainsäädäntö oli periaatteessa sama kuin emämaassa, mutta niillä saattoi olla myös oma erityinen perustuslakinsa.
Merentakaiset territoriot. Niillä oli oma hallintonsa ja oma yleisillä vaaleilla valittu edustuselimensä, joka valitsi hallitsevan neuvoston, jonka puheenjohtajana toimi keskusvallan nimittämä kuvernööri. Ranskan eteläisiä ja antarktisia territorioita, joissa ei ollut vakituista asutusta, hallittiin suoraan Ranskasta.
Vaikka oli vain yksi yhteisön kansalaisuus, territoriot, joista tuli yhteisön jäsenvaltiota, eivät olleet Ranskan tasavallan osia, ja niille myönnettiin laaja autonomia. Ne laativat omat perustuslakinsa, ja ne olisivat voineet muodostaa liittovaltioita myös keskenään. Yhteisön yhteinen lainsäädäntävalta rajoittui koskemaan vain ulkopolitiikkaa, maanpuolustusta, valuuttaa, yhteistä talous- ja finanssipolitiikkaa ja strategisia asioita sekä, ellei toisin erikseen sovittu, oikeuslaitosta, korkeampaa opetusta, ulkomaan- ja julkista liikennettä sekä tietoliikennettä.lähde? Yhteisö saattoi myös tehdä sopimuksia muiden valtioiden kanssa.
Perustuslain 91. artiklan mukaan yhteisön toimielinten oli aloitettava toimintansa 4. huhtikuuta 1959 mennessä. Niitä olivat:
Yhteisön presidentti, jona toimi Ranskan tasavallan presidentti. Presidentin vaaliin osallistuivat myös jäsenvaltiot, ja kussakin valtiossa häntä edusti suurkomissaari. Vuonna 1958 Charles de Gaulle valittiin presidentiksi ehdottomalla enemmistöllä kaikissa jäsenvaltioissa.
Yhteisön toimeenpaneva neuvosto kokoontui erinäisiä kertoja vuodessa jonkin jäsenvaltion pääkaupungissa presidentin kutsumana. Siihen kuuluivat kunkin valtion hallituksen päämies sekä eräät ministerit.
Yhteisön senaatin muodostivat paikallisten edustuselinten jäsenet jäsenvaltioiden väkilukujen mukaisessa suhteessa. Tällä elimellä ei käytännössä ollut mitään valtaa,[3] ja kokoonnuttuaan kaksi kertaa se lakkautettiin maaliskuussa 1961.
Yhteisön välitystuomioistuin, johon kuului seitsemän presidentin nimittämää tuomaria. Se ratkaisi jäsenvaltioiden välisiä riitakysymyksiä.
Koska Ranska ei halunnut tulla ”siirtomaidensa siirtomaaksi”, afrikkalaisten ei annettu valita enemmistöä yhteisön elinten jäsenistä, ja sikäläisten oli käytännössä liityttävä johonkin ranskalaiseen puolueeseen voidakseen tulla valituiksi.[4]
Ranskan yhteisö yritti yhä ylläpitää läheistä yhteistyötä jäsenvaltioidensa ja Ranskan hallituksen välillä. Ranskan hallitus vastasi turvallisuudesta ja jossakin määrin kaikkien valtioiden politiikasta.[5]
Ranskan yhteisö toimi alun perin tarkoitetulla tavalla vain vuonna 1959, jonka aikana toimeenpaneva neuvosto kokoontui kuusi kertaa eri jäsenmaiden pääkaupungeissa. Välittömästi kuudennen, Dakarissa joulukuussa pidetyn kokouksen jälkeen presidentti de Gaulle myöntyi Malin vaatimukseen kansallisesta itsenäisyydestä, mikä aloitti tapahtumasarjan, joka johti yhteisön kaikkien jäsenmaiden itsenäistymiseen vuonna 1960.[6] Kesäkuun 4. päivänä 1960 annetulla lailla nro 60-525 perustuslakiin lisättiin 85. ja 86. artiklat, jotka sallivat jäsenmaiden itsenäistyä, joko pysyen yhteisön jäseninä tai eroten siitä. Tämä lisäys salli myös jo itsenäistyneen valtion liittyä yhteisöön menettämättä itsenäisyyttään[7], mitä mahdollisuutta kuitenkaan yksikään maa ei koskaan käyttänyt.
Ranskan yhteisö vuonna 1961
Ranska yritti täten muodostaa entisistä siirtomaistaan Brittiläisen kansainyhteisön kaltaisen yhteenliittymän, mikä kuitenkin epäonnistui.[8] Vuonna 1961 enää vain Keski-Afrikan tasavalta, Tšad, Kongo, Gabon, Madagaskar ja Senegal kuuluivat Ranskan yhteisöön.[9] Sen perustuslailliset elimet eivät enää toimineet eikä termiä yhteisön presidentti enää käytetty virallisissa asiakirjoissa. Näytti siltä, että ainoa ero yhteisöön kuuluvien ja siitä eronneiden valtioiden välillä oli siinä, että jäsenvaltioiden diplomaattisilla edustajilla Pariisissa oli suurkomissaarin (ransk.Haut Commissaire), muilla taas suurlähettilään (ransk.ambassadeur) arvonimi. Jälkimmäistä nimitystä kuitenkin käytettiin yhä yleisemmin myös edellisistä.
Vaikka Ranskan yhteisö käytännössä lakkasi olemasta järjestönä jo 1960-luvun alkupuolella, sen jäljelle jääneet jäsenmaat eivät koskaan virallisesti eronneet siitä, eikä sitä koskevia artikloja poistettu Ranskan perustuslaista ennen kuin ne lopulta kumottiin 4. elokuuta 1995 annetulla perustuslaillisella lailla 95-880.[10]
27. toukokuuta 1960 – Togo saavutti täydellisen itsenäisyyden[18] ja erosi Ranskan yhteisöstä.[13]
4. kesäkuuta 1960 – Ranskan perustuslakiin lisättiin 85. ja 86. artiklat, jotka sallivat yhteisön jäsenvaltioiden tulla täysin itsenäisiksi, joko pysyen yhteisön jäseninä tai eroten siitä. Lisäys salli myös jo itsenäistyneen valtion liittyä yhteisöön menettämättä itsenäisyyttään[7], mitä mahdollisuutta tosin yksikään valtio ei koskaan käyttänyt.
20. kesäkuuta 1960 – Malin liittovaltio itsenäistyi, mutta pysyi Ranskan yhteisön jäsenenä.[15]
26. kesäkuuta 1960 – Madagaskar itsenäistyi, mutta pysyi Ranskan yhteisön jäsenenä.[13]
1. elokuuta 1960 – Dahomey itsenäistyi ja erosi Ranskan yhteisöstä[13]
3. elokuuta 1960 – Niger itsenäistyi ja erosi Ranskan yhteisöstä.[13]
5. elokuuta 1960 – Ylä-Volta itsenäistyi ja erosi Ranskan yhteisöstä.[13]
28. marraskuuta 1960 – Mauritania itsenäistyi ja erosi Ranskan yhteisöstä.[13]
29. heinäkuuta 1961 – Wallis ja Futuna, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet hallinnollisesti Uuteen-Kaledoniaan,[21] muodostettiin erilliseksi merentakaiseksi territorioksi.
22. joulukuuta 1961 – Komorit saivat täydellisen sisäisen autonomian.[22].
3. heinäkuuta 1962 – Algeria itsenäistyi ja erosi Ranskan yhteisöstä[13]
6. heinäkuuta 1975 – Komorien presidentti Ahmed Abdallah julisti koko saariryhmän itsenäiseksi valtioksi, joka ei kuulunut Ranskan yhteisöön. Koska kuitenkin Mayotten väestö oli kansanäänestyksessä 1975 äänestänyt itsenäistymistä vastaan, Ranska ei tunnustanut Mayotten kuulumista uuteen valtioon.[24]
24. joulukuuta 1976 – Mayotte muutettiin Ranskan merentakaiseksi territorioksi.[24][26].
27. heinäkuuta 1977 – Afar- ja Issamaa itsenäistyi ja erosi Ranskan yhteisöstä, ja sen nimi muutettiin Djiboutiksi.[27]
11. kesäkuuta 1985 – Saint Pierre ja Miquelon muutettiin erikoisasemassa olevaksi alueeksi[25], jolla paikalliset viranomaiset huolehtivat verotuksesta, tulleista, kaupunkisuunnittelusta ja laivojen rekisteröinnistä.
4. elokuuta 1995 – Perustuslain luontoinen laki 95-880 kumosi Ranskan perustuslain Ranskan yhteisöä koskevat säännökset, ja samalla yhteisö virallisesti lakkautettiin.[10]
De Lusignan, French-Speaking Africa Since Independence (1969), p. 27. "The Senate of the Community lacked any effective power: its function was merely deliberative and consultative."
