Punakaartit (kiin.: 红卫兵; pinyin: hóngwèibīng) olivat Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana 1966–1969 radikaalin nuorison perustamia militantteja ryhmiä, jotka hyökkäilivät kaikkea vastavallankumoukselliseksi katsomaansa vastaan. Hyökkäykset kohdistuivat ensin koulujen opettajiin ja älymystöön, sitten kommunistisen puolueen kaadereihin ja lopulta lähes mihin tahansa, jopa toisiin punakaarteihin. Puhemies Mao Zedong kannusti punakaartien toimintaa varsinkin kulttuurivallankumouksen alkuvaiheessa ja käytti niitä välineenä kommunistisen puolueen puhdistamiseen vastustajikseen katsomistaan henkilöistä.
Punakaartien synty ja toiminnan alku
Punakaartilaiset kuuluivat sukupolveen, joka oli kasvanut lapsesta asti Kiinan kansantasavallassa ja altistunut voimakkaalle propagandalle ja indoktrinaatiolle. He uskoivat erittäin voimakkaasti vallankumouksen ihanteisiin ja puhemies Maon johtajankykyihin. Kulttuurivallankumouksen alkuvaiheessa toukokuussa 1966 Kiinan oppilaitoksissa käynnistettiin joukkokampanja, jossa oppilaita kehotettiin kirjoittamaan kriittisiä kirjoituksia ensimmäiseksi maalitauluksi valitusta kirjailija Wu Hanista ja muista vastaavista akateemisista hahmoista. Kulttuurivallankumouksen pienryhmän kannustamina koulujen ja yliopistojen opiskelijat alkoivat pian perustaa ryhmiä, jotka ryhtyivät hyökkäilemään vanhoillisina pitämiään opettajia vastaan. Kommunistisen puolueen keskuskomitean hyväksymä niin sanottu Toukokuun 16. päivän direktiivi kannusti tätä toimintaa. Kesällä 1966 vastuun kulttuurivallankumouksen toimeenpanosta saaneet Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping yrittivät hillitä oppilaita lähettämällä kouluihin puolueen työryhmiä, jotka asettuivat usein opettajien puolelle. Otettuaan heinäkuussa asiat takaisin omiin käsiinsä Mao kuitenkin tuomitsi tämän linjavirheeksi ja päästi nuorison väkivallan uudelleen irti.[1]
Nimeä punakaarti alkoi ensimmäisenä käyttää eräs korkea-arvoisten kaaderien lapsista muodostunut Pekingin Qinghuan yliopiston opiskelijaryhmä, joka järjestäytyi salaisesti 29. toukokuuta 1966.[2] Kun Mao oli elokuun 1966 alussa antanut ryhmälle tukensa, alkoi puolueen propagandakoneisto levittää termiä ja kaikki muutkin vastaavat ryhmät ottivat sen käyttöönsä. Lisäksi jokaisella kaartilla oli oma nimi. Punakaartit jakautuivat jo alkuvaiheessa kahteen eri suuntaukseen, maltillisiin ”konservatiiveihin” ja radikaalimpiin ”kapinallisiin”, minkä lisäksi oli vielä radikaalimpia ”äärivasemmistolaisia” ryhmiä. Konservatiivien jäseniksi valikoitui usein kommunistisen yhteiskunnan ”hyvistä perheistä” eli työläistaustasta lähtöisin olleita nuoria, kapinallisiin taas liittyi enemmän ”huonompiin luokkiin” kuuluneita.[3]
Elokuussa 1966 kommunistisen puolueen keskuskomitea oli julkistanut niin sanotun 16 kohdan päätöksen, jossa kehotettiin taistelemaan kaikkia puolueen sisällä toimivia ”kapitalistisen tien kulkijoita” vastaan. Punakaartilaiset eivät tienneet paljoakaan kulttuurivallankumouksen epämääräisesti linjatuista tavoitteista, mutta Mao ja Kulttuurivallankumouksen pienryhmä kannustivat kaarteja käymään puolueen kaadereiden kimppuun. Konservatiiviset kaartit eivät olleet innokkaita hyökkäilemään kommunistisen puolueen kaadereita vastaan ja monet oman asemansa suojelemiseen pyrkineet kaaderit suosivat niiden perustamista. Kapinalliset kohdistivat paljon aktiivisemmin oman hyökkäyksensä nimenomaan puoluekoneistoa vastaan. Uhrit valikoituivat usein sattumanvaraisesti, koska etukäteen oli mahdoton tietää, kuka oli Maon mielestä vastavallankumouksellinen ja kuka ei. Kohteiksi päätyi jopa kaikkein korkeimpia puoluejohtajia, kuten presidentti Liu Shaoqi ja Deng Xiaoping. Kulttuurivallankumouksen myöhemmässä vaiheessa eri suuntauksia edustaneet punakaartit alkoivat taistella toisiaan vastaan, myös aseellisesti.[4]
Punakaartien toimintamuodot
Punakaartit kohdistivat yleensä uhreihinsa fyysistä väkivaltaa ja pyrkivät nöyryyttämään heitä julkisesti. Tapahtumat esitettiin jonkinlaisena oikeudenkäyntinä. Tyypillinen toimintamuoto oli kamppailuistunto, jossa uhri joutui olemaan pitkiä aikoja polvillaan samalla kun häntä häpäistiin ja pahoinpideltiin ja lopuksi pakotettiin tunnustamaan rikoksensa. Kiduttaminen ja murhat olivat myös tavallisia, ja surmattujen omaisuus yleensä ryöstettiin. Jotkut tekivät itsemurhan, mikä myös tulkittiin tunnustukseksi tai itsessään rikokseksi puoluetta vastaan. Punakaartien väkivallassa fanaattiseen vallankumouksellisuuteen yhdistyi usein yksilöllisiä motiiveja kuten henkilökohtainen kosto tai joskus silkka sadismi.[5]
Jo syksyllä 1966 Mao kehotti punakaartilaisia matkustamaan ympäri Kiinaa ”vallankumouksen kokemusten vaihtamiseksi” ja junamatkustuksesta tehtiin kaartien jäsenille ilmaista. Miljoonat saapuivat pääkaupungissa Pekingissä Tiananmenin aukiolla järjestettyihin suuriin joukkokokouksiin, joissa Mao henkilökohtaisesti vastaanotti kaartilaiset. Valokuvat pientä punaista kirjaa heiluttaneista valtavista väkijoukoista levisivät tuolloin kaikkialle maailmaan.[6]
Punakaarteja oli kannustettu tuhoamaan kulttuurivallankumouksen nimissä ”neljä vanhaa” eli vanhat ajatukset, tavat, tottumukset ja kulttuuri, jotka oli korvattava uusilla vallankumouksellisilla arvoilla. Tämän seurauksena punakaartilaiset hävittivät monia kulttuuriaarteita, polttivat kirjoja ja vaihtoivat katukylttien nimiä. Monet vaihtoivat myös oman nimensä.[7]
Keväällä 1967 Maon Shanghain kommuunille antama tuki kannusti punakaartilaisia suorittamaan paikallis- ja aluetasolla ”vallankaappauksia”, joissa paikalliset viranomaiset syrjäytettiin ja punakaartilaiset ottivat heidän virastonsa omaan haltuunsa ja julistivat perustaneensa kommuuneja. Tämän jälkeen Kansan vapautusarmeija otti väliaikaisesti asiat komentoonsa ja punakaartien toimintaa hillittiin väkisin. Mao alkoi kuitenkin pelätä armeijasta lähtöisin olevan ”helmikuun vastavirran” pysäyttävän kulttuurivallankumouksen, ja lietsoi muutamaa kuukautta myöhemmin punakaartit aloittamaan hyökkäyksensä uudelleen. Elokuussa 1967 Kiina ajautui suureen sekasortoon, kun monet armeijan yksiköt hajosivat ja raskaita aseita käsiinsä saaneet kilpailevat kaartit alkoivat taistella toisiaan vastaan eri puolilla maata. Nämä taistelut aiheuttivat enemmän kuolonuhreja kuin kaikki punakaartien siihenastinen toiminta.[8]
Punakaartien loppu
Vuoden 1967 ”elokuun anarkia” pakotti Maon kääntymään punakaarteja vastaan. Puoluejohto määräsi punakaartit luovuttamaan aseensa pois ja lehdistössä aloitettiin äänekäs kampanja ”anarkiaa” ja ”faktionalismia” vastaan. Punakaartilaiset määrättiin palaamaan oppilaitoksiinsa. Kun punakaartien aseellinen väkivalta ei ottanut loppuakseen, alettiin kaarteja tukahduttaa voimakkaammin kesästä 1968 alkaen. Armeija käynnisti tässä vaiheessa suuren ”luokkarivien puhdistuksen”, jonka yhteydessä suuria määriä taisteluissa hävinneitä teloitettiin. Puhdistus jatkui vuoteen 1969 ja sitä seurasi vielä uusi entisiä kulttuurivallankumouksen radikaaleja vastaan suunnattu kampanja 1970-luvun alussa. Monet entiset punakaartilaiset katkeroituivat ja tunsivat tulleensa petetyiksi. Monet kääntyivät myös Maoa vastaan tajuttuaan, että suuri johtaja oli vain hyväksikäyttänyt heitä. Myöhäisvaiheessa nousi esiin joitain entistä radikaalimpia punakaarteja, jotka kyseenalaistivat koko Kiinan poliittisen järjestelmän. Näistä tunnetuin oli Shengwulian-niminen ryhmä, joka julkaisi ”Minnepäin Kiina?” -nimisen manifestin. Ne kuitenkin vaiennettiin pian.[9]
Lokakuussa 1967 annettiin määräys koulutetun nuorison lähettämisestä ”ylös vuorille ja alas maaseudulle”, jotta punakaartit saataisiin hajotettua. Aluksi jotkut lähtivät vapaaehtoisesti uskollisuudesta Maolle. Varsinkin kesästä 1968 alkaen armeija alkoi systemaattisesti karkottaa opiskelijoita maaseudulle, jossa heidät pakotettiin maatöihin alkeellisissa oloissa. Karkotukset koskivat noin 17–20 miljoonaa nuorta. Lähes kaikki vielä elossa olleet punakaartilaiset kokivat tämän kohtalon. Lopullisesti punakaartilaisliikkeen lopetti huhtikuussa 1969 pidetty kommunistisen puolueen 9. puoluekokous. Punakaartien organisaatio jäi vielä tämän jälkeen muodollisesti olemaan, mutta kaartien tehtävänä oli enää vain auttaa maaseudulle karkotuksissa.[10]
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
