Psykiatrinen sairaalahoito on osasto-olosuhteissa tapahtuvaa psykiatristen sairauksien hoitoa ja kuntoutusta. Sitä käytetään niiden potilaiden kohdalla, joiden psyykkiset oireet ovat niin vakavia, etteivät avohoidon keinot ole riittäviä.[1] Psykiatrinen sairaala (ent. mielisairaala)[2] on sairaala, joka on erikoistunut mielenterveyden häiriöistä ja sairauksista kärsivien henkilöiden hoitoon. Varsinaisia psykiatrisia sairaaloita on kuitenkin yhä vähemmän, sillä psykiatrinen hoito on etenevissä määrin siirretty yleissairaaloiden psykiatrisille osastoille.[3]
Historia
- Pääartikkeli: Psykiatristen sairaaloiden historia Suomessa
1800-luku
Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. Vuonna 1841 Helsinkiin rakennettiin Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen varsinainen mielisairaala, Lapinlahden sairaala. Sillä oli keskeinen rooli suomalaisen psykiatrisen hoidon näyttämönä aina sairaalan lakkauttamiseen asti 2000-luvun alussa.[4]
1800-luvun lopulta 1930-luvulle saakka vallitseva hoitomuoto oli potilaan "pakkokeinottomuus" eli potilaan pakottaminen sänkyyn ja pitkäkestoisiin kylpyihin. Pakkokeinottomuus johti eristämisen ja pakkopaidan sijasta rauhallisten ja rauhattomien potilaiden erottamiseen toisistaan ja jatkuvaan valvontaan. Kaikki akuuttipotilaat ja muut levottomat pakotettiin tavallisesti sänkyyn. Potilaita pidettiin päivittäin pitkitetyissä kylvyissä 10–12 tuntia. Potilasta saatettiin pitää kylvyssä vuorokaudesta jopa kuukausiiin.[5] Esimerkiksi Niuvaniemen sairaalan valvontaosastoille rakennettiin erityiset kylpyosastot. Joidenkin potilaiden oli luonnollisesti vaikea pysyä kylvyssä. Tällöin potilaat saatettiin pakottaa verkkosänkyihin eli hullunarkkuihin, jotka olivat puulaatikoita, joiden ylle oli pingotettu naruverkko.[5] Verkkosängyt olivat käytössä 1930-luvulle asti[6]. Makuuttamisen alkoi syrjäyttämään saksalaisen psykiatrin Hermann Simonin kehittämä aktiivinen työterapia, jota Suomessa ryhdyttiin toteuttamaan 1920-luvun lopulla.[5]
Vuonna 1937 säädettiin mielisairaslaki, minkä jälkeen kaikki hoidossa olevat mielisairaat tulivat lääkärinhoidon valvontaan. Pakkokeinoista ei uudistuksen jälkeen raportoida Lääkintöhallitukselle. Sen jälkeen millään taholla ei todennäköisesti ollut käsitystä pakkokeinojen käytön yleisyydestä. Vuonna 1969 psykiatri Ilkka Taipale kritisoi vallinnutta tilannetta ja esitti, että mielisairaalaosastoilla alettaisiin kirjaamaan ylös eristyksien ja lepositeiden käyttöä.[5] Vuonna 1939 maa jaettiin mielisairaanhuoltopiireihin, jotka vastasivat työn kehittämisestä alueellaan.[7]
Sota-aika
Talvisota aiheutti suuria vaikeuksia siviilien mielisairaanhoidolle, joka toimi jo ennen talvisotaa hoitokapasiteettinsa äärirajoilla. Noin 1 200 potilasta evakuoitiin Karjalasta Rauhan, Viipurin ja Pälksaaren mielisairaaloista Länsi- ja Etelä-Suomen mielisairaaloihin. Kuusi muuta mielisairaalaa joutui luovuttamaan huomattavasti potilaspaikkoja sotasairaaloiden leikkaus- ja sisätautipotilaille.[8]
Jatkosodan 1942 aikana Nikkilän sairaalan potilaista kuoli joka neljäs eli 247 ihmistä nälkään ja kulkutauteihin. Potilaille syötettiin talven ajan usein vain harmaata jauhovelliä muutamien lantunpalojen kera.[9] Yhteensä vuosina 1940−1945 Nikkilässä kuoli 739 potilasta[10]. Samaa tapahtui myös muissa psykiatrisissa sairaaloissa.[11] Jatkosodan aikana Suomen armeijassa käytettiin lääkintähuollossa sotilaille lääkkeiksi luokittelemiaan päihteitä: kokaiinia, morfiinia, oopiumia ja heroiinia, mikä aiheutti päihdeongelmia sodan jälkeen. Sodan jälkeen muun muassa Nikkilän mielisairaalassa ja Kivelän mielisairasosastolla aloitettiin vieroitushoitojen tarjoaminen, joskin hoitotulokset olivat vaihtelivia.[12]
Sotien jälkeinen aika
Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennalta ehkäisevään työhön luotavaksi palveluita avohoitoon. Tässä yhteydessä kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla osaksi psykiatrista hoitoa. Lain yhteydessä mielisairaalat jaettiin kahteen kategoriaan: A-mielisairaaloissa hoidettiin vastasairastuneet ja B-mielisairaaloissa lieväoireiset pitkäaikaispotilaat.[7] Mielenterveyspalvelut olivat kohdennettu lähes yksinomaan psykooseja sairastaville ja hoitomenetelmät olivat vahvasti laitospainotteisia.[14] 1950-luvulla alettiin käyttää psykoosilääkkeitä eli neuroleptejä, mitkä oleellisesti edistivät psykoosisairauksien hoitoa.[7]
1960-luvun sairaaloiden toimintakulttuuria on kuvattu diagnooseihin keskittyvänä ja esineellistävänä, kohtelua jopa julmana. Potilaiden oikeusturva oli heikko, sillä heillä ei ollut edustajia yhteiskunnallisessa päätöksentekojärjestelmässä.[15] 1960-luvun lopussa Suomessa oli maailman toiseksi eniten mielisairaalapaikkoja suhteutettuna väestön lukumäärään, noin 20 000 potilaspaikkaa[15]. Vuonna 1975 Lääkintöhallitus antoi pakkokeinoista ensimmäisen ohjekirjeen. Siinä korostettiin, että yksilö on Suomen oikeusjärjestyksen mukaan pääsääntöisesti vapaa päättämään omista asioistaan ja rajoitusten pitää perustua lakiin. Lääkintöhallitus korosti myös sitä, että hoitoa suunniteltaessa tulisi ottaa huomioon potilaan tahto aiempaa paremmin.[5] Vuonna 1976 määriteltiin psykiatrisen hoidon tavoitteita, jotka sisälsivät hoitojärjestelmän alueellistamisen, ehkäisevän työn kehittämisen ja lainsäädännön uudistamisen kiirehtimisen.[7]
Vuonna 1977 mielissairaslakia uudistettiin jälleen. Tässä yhteydessä luovuttiin jaosta A- ja B-mielisairaaloihin. Laissa pyrittiin myös kannustamaan kuntia avohoidon kehittämiseen. Valtio alkoi tämän takia myöntää kunnille rahallista apua vakavien mielenterveyden häiriöiden lisäksi myös muiden lievempien psyykkisten sairauksien hoitoon. Uudistus korosti ennalta ehkäisevää mielenterveystyötä ja muutti oleellisesti psykiatrisen sairaalahoidon asemaa suhteessa avohoitoon.[14][16]
Sairaalakeskeisen hoitojärjestelmän purkaminen aloitettiin vuonna 1983 ja se jatkuu edelleen[17]. Taustalla oli voimavaroja siirtäminen avohoitoon, sillä airaalahoitoa pidettiin yhteiskunnalle kalliina ja potilaiden näkökulmasta avohoitoa parempana vaihtoehtona suhteessa pitkiin sairaalahoitoihin.[17]. 1990-luvun alussa psykiatrinen hoito yhdistettiin osaksi muuta terveydenhuoltojärjestelmää. Tämän seurauksena mielisairaalaverkostoa harvennettiin. Käytännössä tämä tarkoitti potilaspaikkojen vähenemistä ja hoitoaikojen lyhenemistä. Sairaalapaikkoja vähennettiin jopa kolmasosaan siitä, mitä niitä enimmillään oli.[7] Avohoidon kehittäminen kärsi 1990-luvun lamasta ja siihen liittyneistä julkistalouden säästöistä, eikä siten avohoitoa kyetty kehittämään suunnitellusti.[18][7]
Nykyaika
Avohoitopalveluja ei kyetty psykiatristen sairaaloiden lakkauttamisen jälkeen järjestämään riittävästi, joten suuri joukko hoidon tarpeessa olevia ihmisiä jäi ilman tarvitsemaansa hoitoa.[20] Vuonna 2010 Suomen psykiatrisila osastoilla oli hieman yli 4 000 potilaspaikkaa.[15] THL:n vuoden 2009 suunnitelman mukaan määrä oli tarkoitus laskea 3000:een paikkaan[21]. Suomessa toteutettiin vuonna 2010 eniten Euroopassa pakkohoitopäätöksiä.[22] Psykoottisesti oireilevien vankien määrä kahdeksankertaistui Suomen vankiloissa vuodesta 2005 (19 vankia) vuoteen 2015 (151 vankia). Tutkijoiden mukaan syynä on se, että valtio vähentää psykiatrisia sairaalahoitopaikkoja. Taustalla oli myös se, että oikeus määräsi mielentilatutkimuksia vuonna 2015 puolet vähemmän (noin 100 tutkimusta) kuin vuonna 2005 (200 tutkimusta). Syyntakeettomuuden selvittämättä jättämisen lisääntymisen on arvioitu johtuvan mielentilatutkimuksen kalleudesta.[23]
2000-luvulla laitospaikkoja on edelleen vähennetty ja vanhoja psykiatrisia sairaaloita lakkautettu. Psykiatrinen osastohoito on yhä useammin osana yleissairaalaa.[3] Esimerkiksi Moision sairaalan psykiatrinen osastohoito siirrettiin vuonna 2023 Mikkelin hyvinvointikeskukseen.[24] Seuraavana vuonna taas lakkautettiin Julkulan sairaala, jonka toiminta siirrettiin muiden keskussairaalan toimintojen yhteyteen rakennettuun uudisrakennukseen.[25] Osastopaikkojen vähentäminen on johtanut siihen, että sairaalat ovat saattaneet olla paikallisesti pahastikin ylipaikoilla.[26]
Hoitoonpääsy ja sairaalahoidon syyt
Potilaiden hoitoon tulon syynä on nykyään sellainen vakava mielenterveydenhäiriö, jonka takia potilas ei pärjää itsenäisesti kotona. Hän on mahdollisesti vaaraksi itselleen tai muille. Taustalla voi olla esimerkiksi heikossa hoitotasapainossa oleva mielialahäiriö tai psykoosisairaus.[27] Osastopaikkojen vähenemisen takia hoitoonpääsy voi olla kuitenkin haastavaa varsinkin silloin, jos potilaalla on psyykkisen sairauden lisäksi päihdeongelma.[28] Jopa vaikeasti itsetuhoisia potilaita käännytetään päivystyksestä kotiin, vaikka he tarvitsisivat lääketieteellisestä näkökulmasta osastohoitoa.[29]
Vuonna 2017 Suomessa psykiatrista vuodeosastohoitoa sai yhteensä 24 495 potilasta.[30] Vuonna 2013 hoidon yleisin syy oli masennus. Vuodeosastohoidon tavallisin syy oli miehillä skitsofrenia ja naisilla masennus. 29 prosenttia potilaista tuli psykiatriseen sairaalaan tarkkailulähetteellä, eli tahdostaan riippumatta.[31] Potilaista noin 1 000 oli alle 12-vuotiaita, joista 79 prosenttia oli poikia. Lasten yleisimpiä hoitoon tulon syitä olivat tunne- ja käytöshäiriöt. 13−17 -vuotiaita oli noin 2 300 potilasta, joista 69 prosenttia oli tyttöjä. Nuorilla yleisin syy oli masennus.[31]
Hoito osastoilla
Usein sairaaloissa on ns. vastaanotto-osasto, joka ottaa potilaita vastaan vuorokauden ympäri. Osastohoitoon tarvitaan lähete ja sairaalahoidon tarvetta arvioidaan vielä uudestaan osastolla. Vastaanotto-osastojen lisäksi sairaalassa voi olla eri psyykkisiin sairauksiin erikoistuneita osastoja ja pitkäaikaisille potilaille tarkoitettuja kuntoutusosastoja [32] Osastohoitoa voidaan tarjota avo-osastoilla, joissa potilaat ovat aina vapaaehtoisesti, ja suljetulla osastolla. Avo-osastojen määrä on vähentynyt ja esimerkiksi Helsingin kaupunki lakkautti viimeisen avo-osastonsa vuonna 2023.[33] Suljetulla osastolla voi olla hoidossa joko vapaaehtoisesti tai tahdosta riippumatta. Aikuisten osalta tahdosta riippumaton hoito vaatii psykoosin toteamista tai sen epäilyä, alaikäisten osalta edellytykset täyttyvät myös muiden vakavien mielenterveyden häiriöiden takia. Pakkohoitopäätös vaatii aina myös sen, ettei avohoidolla ole riittäviä keinoja hoidon toteuttamiseen.[34]
Sairaalahoidon alkuvaiheessa tulisi kartoittaa potilaan tilannetta ja muodostamaan pohjalta hoitosuunnitelma. Hoitosuunnitelmassa määritetään hoidon tavoitteet ja pohditaan erilaisia menetelmiä niiden saavuttamiseksi, kuten sopivaa lääkehoitoa. Hoitosuunnitelmaa tehdessä mietitään myös päivä- ja viikko-ohjelmaa. Hoitoon osallistuu moniammatillinen tiimi, joihin voi kuulua lääkärin lisäksi hoitajia, toimintaterapeutti ja psykologi. Hoidosta vastaa lähtökohtaisesti psykiatriaan erikoistunut lääkäri. Potilaalla on usein hoidon aikana myös nimetty omahoitaja.[1] Terveydenhuollon ammattilaisten lisäksi sairaaloissa toimii sosiaalialan ammattilaisia, mikä mahdollistaa ratkaisujen etsimisen myös sosiaalisissa kysymyksissä.[35]
Psykiatriset osastot on jaettu potilaiden iän mukaan lasten-, nuoriso-, aikuis- ja vanhuspsykiatrian osastoihin sekä nuorten ja aikuisten päihdepsykiatrian osastoihin. Alle 13-vuotiaat lapset kuuluvat lastenpsykiatrian pariin, 13−17 -vuotiaat nuortenpsykiatrian, 18−65-vuotiaat aikuispsykiatrian ja yli 65-vuotiaat vanhuspsykiatrian (nimeltään myös psykogeriatria, geropsykiatria). Vanhuspsykiatrian potilaat ovat yleensä pitkäaikaissairaita. [36] Pitkäaikaisesti osastohoidossa olevat oppivelvollisuusikäiset lapset ja nuoret käyvät sairaalakoulua, jossa pyritään erityispedagogisin keinoin opettamaan lasta hänen terveydentilansa säätämissä rajoissa.[37]
Psykiatrisen sairaalan suljetun osaston päiväohjelma muodostuu tyypillisesti esimerkiksi television katselusta, lehtien ja kirjojen lueskelusta, kortinpeluusta ja kuntosalilla käynnistä. Lisäksi potilailla saattaa olla mahdollisuus askarrella ja osallistua ohjattuihin harrasteryhmiin.[38][39] Liikuntamahdollisuudet ovat usein rajallisia.[40][41] Erot mahdollisuuksissa liikkua ovat kuitenkin sairaaloiden välillä suuret. Joissakin sairaaloissa kaikki potilaat pääsevät harrastamaan liikuntaa, joissakin sairaaloissa mahdollisuudet liikunnan harjoittamiseen ovat erittäin rajalliset.[40]
Psykiatrisen sairaalahoidon erityisaloja
Oikeuspsykiatrinen osastohoito
Oikeuspsykiatriseen hoitoon määrätään sellaisia potilaita, jotka on todettu olleen tekohetkellä syyntakettomia. Syyntakeettomuuden arvioimiseksi tehdään mielentilatutkimus jossain niitä tekevän sairaalan psykiatrisella osastolla. Mielentilatutkimus on laaja ja kallis psykiatrinen arvio, jolla pyritään luomaan käsitys tutkittavan psyykkisestä terveydestä. [42] Oikeuspsykiatrinen hoito on usein kestoltaan pitkää ja hoidollisesti vaativaa, sillä potilaat ovat usein psykiatrisesti moniongelmaisia. Oikeuspsykiatrisisessa hoidossa pyritään varmistamaan samanaikaisesti potilaan itsemääräämisoikeus sekä potilaan itsensä ja muiden turvallisuus.[43]
Psykiatrinen osastohoito vankiloissa
Vankien psykiatrisesta hoidosta vastaa Psykiatrinen vankisairaala (entiseltä nimeltää vankimielisairaala). Sillä on toimipisteet Turussa ja Vantaalla. Vangit voivat olla siellä hoidossa joko omasta tahdostaan tai tahdosta riippumatta. Hoidossa käytetään samoja hoitomenetelmiä kuin muussakin psykiatrisessa osastohoidossa. Sen yhteydessä osastojaksoihin voi liittyä psykiatrisia arvioita vankipotilaan vaarallisuudesta.[44]
Pakkokeinot ja viranomaisvalvonta osastohoidossa
Suljetulla osastolla tahdosta riippumattomassa hoidossa olevan potilaan eräitä perusoikeuksia voidaan loukata mielenterveyslain määrittelemissä rajoissa. Liikkumisvapautta rajoitetaan jo lähtökohtaisesti, sillä osaston ovet ovat lukittuja. Potilas voidaan tarkkaan määritellyissä tilanteissa eristää esimerkiksi sitomalla hänet lepositeisiin.[46] Pakkokeinoja on muitakin: yhteydenpitoa sairaalan ulkopuolelle voidaan rajoittaa tai kieltää määräajaksi kokonaan. Omaisuutta ja yhteydenpitovälineitä voidaan perustellusta syystä takavarikoida, jos syntyy epäily siitä, että potilas käyttää niitä oman etunsa vastaisesti. Rajoituksia tulee lain mukaan purkaa sitä mukaa kun potilaan vointi sen sallii ja niistä on tehtävä merkinnät potilaskertomuksiin.[46]
Sairaalat valvovat ensisijaisesti itse omaa toimintaansa. Ensisijaisena keinona ilmaista tyytymättömyys saatuun hoitoon on tehdä muistutus asiaa koskevaan yksikköön. Toinen vaihtoehto on tehdä kantelu Aluehallintovirastoon ja erityistapauksissa Valviraan, johon voi kannella myös terveydenhuollon ammattilaisten toiminnasta.[47]Aluehallintovirastot saavat tehdä hoitolaitoksiin yllätyskäyntejä vain, jos heille on tehty hoitolaitoksesta kantelu, jonka perusteella on syytä epäillä väärinkäytöksiä. Muuten AVI:t käyvät ennalta ilmoitetuilla tarkastuskäynneillä. Tarkastuskäyntiä ei tehdä joka vuosi resurssien rajallisuuden takia ja valvonta voi siksi olla puutteellista.[48]
Luettelo psykiatrista osastohoitoa tarjoavista toimipaikoista
Varsinaisia yleissairaaloista erillisiä psykiatrisia sairaaloita on enää vähän, sillä niitä on pyritty liittämään osaksi keskussairaaloita tai muita yleissairaaloita. Lista lakkautetuista psykiatrisista sairaaloista löytyy artikkelissa Psykiatristen sairaaloiden historia Suomessa. Alla esitetty lista ei välttämättä ole kattava.
Katso myös
Lähteet
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
