eteläkorealainen kenraali From Wikipedia, the free encyclopedia
Paik Sun-yup (hangul: 백선엽; hanja: 白善燁; uudistettu latinisaatio: Baek Seon-yeop; 23. marraskuuta 1920 – 10. heinäkuuta 2020[1]) oli eteläkorealainen upseeri, diplomaatti ja liikemies. Hän aloitti sotilasuransa Japanin alaisessa Mantšukuon armeijassa siirtyen Korean sotaan mennessä Korean tasavallan maavoimien tehtäviin. Sodan aikana hän yleni neljän tähden kenraaliksi ja toimi Korean tasavallan esikuntapäällikkönä. Sodan jälkeen hän jatkoi uraansa diplomaattina ja eri yritysten korkeissa asemissa.
| Paik Sun-yup | |
|---|---|
.jpg) Paik Sun-yup vuonna 2011. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 23. marraskuuta 1920 Ganseon, nyk. Pohjois-Korea |
| Kuollut | 10. heinäkuuta 2020 (99 vuotta) |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) |
 Mantšukuo Korean tasavalta |
| Taistelut ja sodat |
Toinen maailmansota Korean sota |
| Sotilasarvo |
.png){kind=icon} Mantšukuon keisarillisen armeijan vänrikki Korean tasavallan asevoimien kenraali (****) |
Paik Sun-yup syntyi 20. marraskuuta 1920 Tokhungin pikkukaupungissa Gangseonin piirikunnassa lähellä Pjongjangia. Paikin ollessa viisivuotias hänen perheensä muutti Pjongjangiin, jossa he elivät äärimmäisen köyhissä olosuhteissa nähden usein nälkää. Paikin äiti ja sisko saivat kuitenkin lopulta töitä kumitehtaalta ja Paikin oli mahdollista päästä ensin peruskouluun ja myöhemmin viisi vuotta kestävälle opettajakurssille Pjongjangin normaalikoulussa. Paik haaveili kuitenkin opettajan uran sijaan sotilaan urasta ja valmistuttuaan hän matkusti Mantšuriaan Mukdenin sotilasakatemiaan. Vuonna 1942 hänestä tuli vänrikki Mantšukuon armeijassa. Toisen maailmansodan päättyessä hän palasi Pjongjangiin. Toiveet Korean itsenäistymisestä sodan lopuksi haihtuivat pian, kun Japaniin sijaan niemimaata miehittivät nyt Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Pjongjangissa Paik työskenteli maakuntahallinnon päällikölle, joka tunnettiin kiihkomielisenä nationalistina. Kun neuvostojoukot pidättivät hänet joulukuussa 1945 Paik pakeni 38. leveysasteen yli Yhdysvaltojen miehitysalueelle.[2]
Etelässä Paik liittyi vänrikkinä Korean tasavallan poliisivoimiin, josta myöhemmin muodostettiin Korean tasavallan asevoimat. Seuraavien vuosien aikana hän yleni everstiksi ja sai komentoonsa Soulia puolustaneen Korean tasavallan ensimmäisen divisioonan hieman ennen Pohjois-Korean hyökkäystä etelään.[2]
Hyökkäyspäivänä Paik oli ollut poissa ensimmäisen divisioonan esikunnasta. Kuultuaan hyökkäyksestä hän palasi paikalle huomaten, että suurelle osalle divisioonan miehistöstä oli myönnetty loma hänen poissa ollessaan. 13. rykmentti oli valmistelemassa vetäytymistä, 11. rykmentti kokosi miehiään ja 12. rykmentti oli lähes tuhoutunut Gaeseongissa lähellä rajaa. Iltapäivään mennessä koko divisioona oli sidottu taisteluihin vihollista vastaan, joka oli ylittänyt Imjinjoen tukenaan T-34 -panssarivaunuja. Eteläkorealaisilla ei oltu koulutettu toimintaan panssarivaunuja vastaan. Heidän aseistuksensa ei kyennyt läpäisemään niiden panssarointia ja vaunujen kohtaaminen taistelukentällä johti yleiseen paniikkiin. Osa sotilaista teki kuitenkin itsemurhaiskuja panssarivaunuja vastaan kiiveten niiden päälle ja räjäyttäen kranaatteja tai muita räjähteitä.[2]
Pyytäessään lupaa peräytymiselle Paik sai pääesikunnalta käskyn jäädä paikoilleen ja taistella viimeiseen mieheen saakka. 28. kesäkuuta Souliin lähetettiin ambulanssi, jolloin tajuttiin pääkaupungin olevan vihollisen hallussa. Divisioonan selustassa Hanjoen ylittävä silta oli räjäytetty ja divisioona oli näin kokonaan vihollisen saartama. Lisäksi Yhdysvaltojen ilmavoimat iski erehdyksessä Paikin sotilaiden asemiin. Iskulla oli myös hyvät puolensa, Yhdysvaltojen tajuttiin nyt liittyneen sotaan Etelä-Korean puolella. Divisioonan pidettyä asemansa neljä päivää, kauemmin kuin oli odotettu, se aloitti lopulta vaikean vetäytymisen Soulin eteläpuolelle.[2]
Divisioonan joukot hajosivat eri puolille vetäytymisen aikana ja heinäkuun alussa Paik saattoi koota entisestä kymmenentuhannen miehen divisioonastaan vain kolmetuhatta miestä. Yhdysvallat oli kuitenkin nyt alkanut lähettää maajoukkojaan Koreaan Yhdistyneiden kansakuntien päätöslauselman mukaisesti. Amerikkalaiset ottivat vastuun Soulin ja Busanin maantiestä ja eteläkorealaisten tehtäväksi jäi rintaman keski- ja itäosien puolustaminen. Suunnitelmana oli kuitenkin vain hidastaa pohjoiskorealaisia, jotka etenivät yhä vääjäämättä kohti etelää. 27. heinäkuuta Paik ylennettiin prikaatinkenraaliksi, mutta vetäytyminen jatkui tästä huolimatta. 1. elokuuta ensimmäinen divisioona otti lopulta aseman Nakdongjoella Yhdysvaltojen ja Etelä-Korean vielä hallitsemalla alueella Busanin ympärillä Korean niemimaan kaakkoisosassa. Rintama voitiin miehittää vain harvaan ja Paikin joukot olivat riippuvaisia Yhdysvaltojen ilmavoimien tuesta aluetta puolustaakseen.[2]
Yöllä 8. elokuuta pohjoiskorealaiset ylittivät joen T-34 -vaunuineen. Eteläkorealaisilla oli nyt panssarintorjunta-aseita ja kymmenen vaunua tuhottiin yön aikana. Pohjoiskorealaiset etenivät silti eteläkorealaisten asemiin saakka pakottaen nämä jälleen vetäytymään. 18. elokuuta pohjoiskorealaiset olivat edenneet Daegun lähistölle ja tekivät kiivaita hyökkäyksiä eteläkorealaisten asemiin. Pohjoiskorealaisten panssarivaunujen käyttämä muutaman kilometrin pituinen tie tuli tunnetuksi keilaratana. Hyökkäykset torjuttiin eversti John H. Michaelisin 27. rykmentin panssarivaunujen tuella. 20. elokuuta pohjoiskorealaisten hyökkäys Paikin 11. rykmentin asemiin aiheutti kuitenkin näiden sekasortoisen vetäytymisen. Paik sai kuitenkin tilanteen hallintaansa tehden vastahyökkäyksen ja vallaten takaisin menettämänsä kukkulan.[2]
Paikin joukkojen taistellessa Busanin ympäristössä kenraali Douglas MacArthur toteutti suunnitelmansa Inchonin maihinnoususta, joka osoittautui menestykseksi. YK:n joukot olivat rantautuneet kaukana vihollisen rintamalinjoista näiden selustaan ja avasivat tien Souliin. Busanissa olevat pohjoiskorealaiset aloittivat uutisen rantautumisesta saatuaan vetäytymisen, perässään Busanissa loukussa olleet joukot. Paik johti YK:n joukkoja näiden vallatessa hänen kotikaupunkinsa Pjongjangin.[2]
Pjongjangin valtauksen jälkeen Paikin joukot etenivät pohjoiseen Unsaniin saakka. 25. elokuuta 1950 divisioonan saartoi nämä yllättänyt vihollinen. Divisioona oli jäänyt sotaan liittyneiden kiinalaisten virittämään ansaan. Kiinaa osannut Paik kuulusteli sotavangiksi jäänyttä kiinalaista, jonka mukaan kymmenet tuhannet kiinalaiset olivat ottamassa asemia laaksossa divisioonan ympärillä. Tieto välitettiin MacArthurin esikuntaan, joka ei kuitenkaan uskonut kiinalaisten liittyneen sotaan. Suuria tappioita kärsineet Paikin miehet joutuivat lopulta vetäytymään, mutta 6. marraskuuta kiinalaiset luopuivat yllättäen taistelusta. Paikin miehet osallistuivat tämän jälkeen 8. armeijan etenemiseen kohti Jalujokea Korean ja Kiinan rajalla. 25. marraskuuta kiinalaiset ryhtyivät jälleen taisteluun tehden vastahyökkäyksen 8. armeijaa vastaan. Etelä-Korean 7. ja 8. divisioona tuhoutuivat tyystin ja koko armeija joutui perääntymään. Paikin ensimmäinen divisioona yritti yhdessä YK:n divisioonien kanssa pitää puolustusasemat Pjongjangissa, mutta 3. joulukuuta MacArthur antoi niille käskyn vetäytymisestä. Paik kirjoitti sittemmin muistelmissaan, kuinka hänen ja hänen miestensä haave yhtenäisestä Koreasta murskautui tuona päivänä.[2]
31. joulukuuta 1950 ensimmäinen divisioona otti puolustusasemat 38. leveysasteelta. Kiinalaiset tekivät yllätyshyökkäyksen 12. rykmenttiä vastaan ja etenivät sen oikeanm siiven asemiin. Yöllä he hyökkäsivät 15. rykmenttiä vastaan ja Paik joutui jälleen antamaan koko divisioonalle käskyn vetäytymisestä. Soul menetettiin taas 2. tammikuuta 1951. Eteläkorealaisten ja YK:n joukkojen vetäytyminen etelään jatkui, mutta lopulta kiinalaisten huoltolinjat muodostuivat liian pitkiksi ja hyökkäys menetti alkuperäisen voimansa. 8. armeijan komentoonsa ottanut kenraali Matthew Ridgway aloitti vastahyökkäykset kiinalaisia vastaan pakottaen nämä vuorostaan vetäytymään kohti pohjoista. Soul vallattiin takaisin maaliskuussa 1951 ja YK:n joukot pysähtyivät lähelle 38. leveysastetta saman kuun lopussa.[2]
Paik ylennettiin kenraalimajuriksi huhtikuussa 1951 ja hän sai komentoonsa Korean tasavallan 1. armeijakunnan. Palatessaan Busaniin hän tapasi ensi kertaa sitten sodan syttymisen jälleen äitinsä, vaimonsa ja kolmivuotiaan tyttärensä. Perhe oli elänyt pienessä huoneessa Busanissa ilman rahaa ruokaa ja hänen vaimonsa oli sairastunut vakavasti lavantautiin. Paik joutui armeijakunnan komentajana kuitenkin edelleen ajoittain matkustamaan eturintamalle. Kiinalaiset tekivät useita hyökkäyksiä keväällä 1951 ja he pyrkivät kohdentamaan hyökkäyksensä eteläkorealaisia joukkoja vastaan, joiden aseistus oli huono. Osa korealaisten joukoista tekikin vastarintaa vain kehnosti. Esimerkiksi 3. armeijakunta hajosi hyökkäyksissä sitä vastaan. 1. armeijakunta torjui kuitenkin hyökkäykset sitä vastaan esimerkiksi Taegwallyongissa aiheuttaen suuret tappiot kiinalaisille.[2]
Korealaisten joukkojen huonon suorituskyvyn takia Etelä-Korean presidentti Syngman Rhee halusi lisätä korealaisten divisioonien määrän kymmenestä kahteenkymmeneen ja pyysi amerikkalaisia toimittamaan näille varusteet. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan uskoneet divisioonien määrän lisäämisen ratkaisevan ongelmia, kun olemassa olevatkaan divisioonat eivät suoriutuneet odotetusti. Yleensä Rheen kannalle asettunut Paik tuki amerikkalaisten näkökulmaa. Heinäkuussa 1951 kenraali James Van Fleet päätti vetää korealaiset joukot rintamalta niiden uudelleenkouluttamiseksi. Yhdeksän viikkoa kestäneen kattavan koulutuksen jälkeen Korean armeijalle annettiin lopulta lisää aseita ja ammuksia. Niiden palatessa rintamalle ne eivät enää tehneet sekasortoisia vetäytymisiä ja joulukuuhun 1952 mennessä kolme neljästä 8. armeijan sotilaasta oli korealaisia.[2]
YK:n, Pohjois-Korean ja Kiinan välillä oli aloitettu aseleponeuvottelut heinäkuussa 1951. Paik edusti tapaamisissa Etelä-Koreaa, vaikka hän vastustikin rauhanneuvotteluja peläten niiden johtavan Korean jakoon. Hänen mielipiteitään ei lopulta otettu lukuun ja 1, elokuuta hän palasi 1. armeijakunnan komentoon. Sota oli muuttunut asemasodaksi, jossa molemmat osapuolet kärsivät suuria tappiota, mutta kumpikaan ei saanut vallattua alaa. Marraskuussa Paik määrättiin operaatio Rat Killerin johtoon kommunistien sissejä vastaan Etelä-Korean eteläosissa. Paikin komennossa oli kaski divisioonaa, joiden ei onnistunut kokonaan tuhota sissejä, mutta joille aiheutettiin huomattavia tappioita. Operaatioita johtaessaan Paik ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Operaation päätyttyä Paik määrättiin muodostamaan uusi 2. armeijakunta, jonka kokoaminen oli valmis 5. huhtikuuta 1952. 22. heinäkuuta Paikista tuli Korean tasavallan armeijan esikuntapäällikkö ja 31. tammikuuta 1953 hänet ylennettiin neljän tähden kenraaliksi ensimmäisenä korealaisena.[2]
Korean sota alkoi nyt olla loppumetreillään. Amerikkalaiset painostivat korealaisia ottamaan yhä enemmän vastuuta Korean niemimaan sotajoukoista ja samalla neuvoteltiin rauhasta Kiinan kanssa. Etelä-Korean presidentti Rhee yritti hankaloittaa rauhanneuvotteluja eri tavoin, muun muassa vapauttamalla 25 000 pohjoiskorealaista sotavankia Etelä-Koreaan. Yhdysvallat neuvotteli lopulta Rheen kanssa suostutellen tämän lopettamaan rauhanneuvottelujen hankaloittamisen suurta taloudellista ja sotilaallista apua vastaan. Kiinalaisten tehdessä edelleen ankaria hyökkäyksiä korealaisia vastaan Rhee suostui lopulta aselepoon, vaikkakaan lopullista rauhaa ei koskaan solmittu.[2]
Sodan jälkeen Paik vastasi sotavankien vaihtamisesta ja amerikkalaisjoukkojen vetäytyessä hän komensi korealaisia näiden vahvistaessa asemiaan Pohjois- ja Etelä-Koreaa nyt erottavalla tulitaukolinjalla. Paik jatkoi esikuntapäällikkönä vuoteen 1954 saakka ja toimi puolustushaarakomentajien neuvoston puheenjohtajana vuosina 1957–1959. Presidentti Rhee menetti asemansa vuonna 1959 kovakätisten menettelytapojensa ja korruption takia ja hän pakeni syttyneitä opiskelijamielenosoituksia Yhdysvaltoihin. Paik jatkoi uraansa Rheen presidenttikauden jälkeen Etelä-Korean lähettiläänä Ranskaan, Taiwanille ja Kanadaan, sekä muissa tehtävissä eri puolilla Eurooppaa ja Afrikkaa. Hän jäi eläkkeelle diplomaatin tehtävistään vuonna 1969. Vuonna 1971 hänestä tuli maansa liikenneministeri, minkä lisäksi toimi myös korkeissa tehtävissä eri yrityksissä. Myöhemmin hän eli Soulissa yhdessä vaimonsa kanssa.[2] Hän kuoli 99-vuotiaana 10. heinäkuuta 2020.[1]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
