Osuuskassa oli osuustoiminnallinen pankki, nykyisen osuuspankin edeltäjä. Ensimmäiset osuuskassat perustettiin Suomessa maaseutukyliin 1900-luvun alussa. Osuuskassojen avulla pyrittiin alun perin poistamaan maanviljelyn esteenä ollutta pääomapulaa, joka oli suuri kehityksen este pienviljelijävaltaisessa maataloudessa.[1]
Osuuskassamuoto on alkujaan peräisin Saksasta. Muotoja oli kaksi: maanviljelijöiden ja käsityöläisten tarpeita palveleva osuuskassa.[2]
Maanviljelijöiden raiffeisenilaiset osuuskassat
Maanviljelijöiden tarpeita palvelevat raiffeisenilaiset osuuskassat perustuivat saksalaisen nimismiehen Friedrich Wilhelm Raiffaisenin (1818–1888) ajatuksiin. Saksan maaseudulla väestö oli 1800-luvulla köyhää eikä pankkeja ollut. Pienviljelijät kääntyivät lainatarpeissaan yksityisten rahanlainaajien puoleen, mikä johti koronkiskontaan ja velkakierteeseen, jossa viljelijät saattoivat menettää koko omaisuutensa. Ratkaisuksi Raiffeisen näki viljelijöiden oma-apuun ja keskinäiseen riskien tasaamiseen perustuvan osuuskassamallin. Ensimmäinen osuuskassa perustettiin Saksan Anhauseniin 1864.[3] Raiffeisenin osuuskassajärjestelmälle tyypillisiä piirteitä olivat:[2]
- Toimintapiiri niin pieni, että johto ja jäsenet tuntevat toisensa.
- Verraten pieni osuusmaksu.
- Osuuskassa valvoo, että lainat käytetään sopimuksen mukaisesti.
- Laina-aika voi olla useita vuosia.
- Jäsenet sitoutuneet rajattomaan vastuuvelvollisuuteen osuuskassan veloista.
Raiffeisenin perustaman osuuskassan tarkoitus ei ollut ”saavuttaa huomattavia liiketaloudellisia voittoja, vaan tukea taloudellisesti heikkoja ja edistää jäsentensä henkistä ja siveellistä hyvinvointia”.[3]
Käsityöläisten schulze-delitzschiläiset osuuskassat
Käsityöläisten tarpeita palveleva schulze-delitzschiläinen osuuskassa (ensimmäinen perustettiin 1850) lähenteli muodoltaan yksityispankkeja.[2] Tämä osuuskassamalli perustui saksalaisen Hermann Schulze-Delitzschin (1808–1883) ajatuksiin. Hän loi kaupunkeihin käsityöläisille, pienyrittäjille ja työväestölle suunnattuja osuuskassoja.[3]
Osuustoimintaa pidettiin keinona vauhdittaa maaseudun taloudellista kehitystä. Lokakuussa 1899 perustettiin Pellervo-seura edistämään ”vapaata osuustoimintaa maatalouden eri aloilla”. Seuran perustajat kuuluivat yhteiskunnan johtaviin piireihin. Seuran johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin maaseudun sosiaalisiin ongelmiin perehtynyt tohtori Hannes Gebhard, osuuskassojen perustamisen keskeinen vaikuttaja.[1]
1800-luvun lopulla toimi Suomessa jo lukuisia pankkeja. Pientilallisten oli kuitenkin vaikea saada niistä lainaa. Esimerkiksi Suomen Hypoteekkiyhdistys lainoitti vain suurempien tilojen omistajia. Luotonsaantivaikeuksien nähtiin synnyttävän sosiaalista ja taloudellista eriarvoisuutta suurten ja pienten maanviljelijöiden välillä.[4]
Osuuskassan lainojen oli alkujaan tarkoitus olla maatalouden liikeluottoa. Lainalla ei saanut esimerkiksi ostaa kiinteistöä; se tosin tuli myöhemmin mahdolliseksi. Osuuskassan lainan hakijan tuli olla kassan jäsen.[4] Lainan ehtona oli, että hakija tekisi tarkan suunnitelman lainan käytöstä, esimerkiksi uudesta navetasta ja laskelmat tuotannon tulevasta kasvusta, jonka avulla lainan korot ja lyhennykset hoidettaisiin. Tämä totutti hakijat taloudelliseen ajatteluun.[1]
Hannes Gebhard pyrki tarkkaan selvittämään, minkälaiset kylät sopisivat osuuskassatoimintaan. Näissä ”luottokuntoisuustutkimuksissa” kerättiin tiedot maatalouden rakenteesta (talojen, torppien ja mäkitupien määrät), maataloustuotteiden markkinoinnista, osuustoiminnasta, yrityksistä ja väestön koulutustasosta. Mukaan hyväksyttyjen kylien joukossa oli vankkoja talonpoikaiskyliä, mutta myös torppari- ja mäkitupalaiskyliä. Poikkeuksellinen oli Jyväskylän pitäjän Nisulan-Syrjälän alueelle perustettu Keski-Suomen ensimmäinen osuuskassa Nisulan osuuskassa. Kysymyksessä oli muutaman suuren maatilan, käsityöläisten ja työläisten muodostama yhteisö Jyväskylän kaupungin tuntumassa.[1] Koska osuuskassojen tarkoitus oli nimenomaan maatalouden luototus, eräässä toisessa kaupungissa toiminut käsityöläisten osuuskassa ei sopinut aatteeseen.[4]
Järjestelmän ytimenä oli vuonna 1902 perustettu Osuuskassojen Keskuslainarahasto, jolta paikalliset osuuskassat saivat halpakorkoista lainaa jaettavaksi maaseudun taloudellisen toiminnan edistämiseen. Keskuslainarahasto sai puolestaan tarvittavat varat lainaksi valtiolta. Osuuskassojen ensimmäisessä perustamisvaiheessa vuosina 1903–1914 aloitti eri puolilla Suomea toimintansa runsaat 500 osuuskassaa. Innokkaimmin uusia rahalaitoksia perustettiin Itä-Suomessa, jossa maaseudun säästöpankkien merkitys oli vähäisempi kuin Länsi-Suomessa.[1] Valtaosa osuuskassoista oli rakenteeltaan Raiffeisenin järjestelmän mukaisia.[5]
Osuuskassojen eli luotto-osuuskuntien perustaminen tuli mahdolliseksi 1901, kun osuustoimintalaki oli säädetty. Ensimmäiset osuuskassat aloittivat toimintansa 1903. Toiminnan aloittaminen oli monivaiheinen prosessi, johon kuului mm. perustamiskokous, sääntöjen vahvistaminen ja kaupparekisteriin merkintä. Mikä osuuskassoista lasketaan ensimmäiseksi riippuu siitä, miten aloittamispäivä määritetään. Ensimmäisenä piti perustamiskokouksen 6.7.1902 Andelskassan i Malax, joka kuitenkin ehti kaupparekisteriin vasta 1904. Piippolan Osuuskassan säännöt vahvistettiin ensimmäisinä (15.1.1903).[4]
Voidakseen myöntää lainoja tuli osuuskassan vielä saada itselleen luottoa. Keskuslainarahasto myönsi ensimmäiset luotot vuoden 1903 jälkipuoliskolla. Ensimmäiset 10 osuuskassaa, jotka luottoa saivat, olivat: Punnuksen ja Sokialan Osuuskassa (Muolaa), Niinijoen Osuuskassa (Loimaa), Nurmijärven Osuuskassa (Valkjärvi), Huhtervun Osuuskassa (Jaakkima), Linnantaustan ja Paltaniemen Osuuskassa (Paltamo), Jaakkiman Osuuskassa, Raudun Osuuskassa, Vehmaan Isäntäyhdistyksen Osuuskassa, Ilmajoen Yläpään Osuuskassa ja Ilmajoen Alapään Osuuskassa.[4]
Alussa osuuskassoista pyrittiin saamaan pieniä vain yhden kylän tai kyläkunnan kassoja. Kuntakohtaisia osuuskassoja ei suosittu. Osuuskassoja olikin tarkoitus perustaa "vähän paremmin kuin yksi joka kuntaa kohti". Ajatuksena oli, että suppeassa piirissä jäsenet tuntevat toisensa ja valvovat toisiaan. Ensimmäisissä luottoa saaneissa kymmenessä kassassa oli 12–52 jäsentä kussakin. Eräs 7-jäseninen osuuskassa kuitenkin katsottiin vielä liian pieneksi. Kassojen vastuullisten hoitomiesten oli tunnettava sekä jäsenehdokkaat että jäsenet. Osuuskassan jäsenyys edellytti huolellisuutta ja siveellistä elämää. Osuuskassan luottokelpoisuutta lisäsi, jos jäsenet olivat raittiusmiehiä.[4]
Vuonna 1912 osuuskassojen keskikoko oli 40–50 jäsentä. Lainaustoiminnan ohella varhaiset osuuskassat harjoittivat myös jäsentensä ammattitarvikkeiden yhteisostoja ja tuotteiden yhteismyyntiä.[5] Vuonna 1920 suurimmissa osuuskassoissa oli jo lähes 300 jäsentä, kun pienimmissä osuuskassoissa jäätiin runsaaseen kymmeneen jäseneen.[6]
Osuuskassat perustettiin aluksi myöntämään luottoja. Vasta vuonna 1920 osuuskassat saivat oikeuden ottaa vastaan talletuksia muiltakin kuin jäseniltään. Tämä auttoi osuuskassoja laajentamaan toimintaansa.[4] Kesti kuitenkin 1930-luvulle ennen kuin kaikki osuuskassat alkoivat ottaa talletuksia vastaan.[7]
Osuuskassoja perustettiin vilkkaasti aina 1920-luvulle asti. Osuuskassoja oli enimmillään 1416; luku saavutettiin 1928 ja uudelleen 1930. Lukumääräisesti eniten kassoja oli Viipurin, Oulun ja Kuopion lääneissä. Suurimmillaan osuuskassatiheys oli 1930 Oulun läänissä, 1 osuuskassa 155 viljelmää kohti. Koko maan keskiarvo oli tuolloin 1 osuuskassa 200 viljelmää kohti.[4]
1920-luvun lopulta alkoi uusi kehityssuunta. Kassojen lukumäärä alkoi laskea. Pienet kassat yhdistyivät isommiksi ja osa lakkautettiin. Kun kyläkassat olivat aiemmin toimineet osuuskassan hoitajan kotona, nyt ne useammin hankkivat itselleen omat toimitilat.[4] Pienet ja suuret osuuskassat alkoivat 1930-luvulla eriytyä toisistaan. 1960-luvulle tultaessa kaupunkien suurkassat olivat erottuneet muista entistä enemmän. Vuonna 1960 oli taseeltaan suurimmassa Turun Seudun Osuuskassassa 3100 jäsentä, kun taas pienimmässä kassassa, Oterman Osuuskassassa, jäseniä oli vain 57. Päivittäiseen aukioloon siirryttiin pääosin 1930–1940-luvuilla; 1950-luvulla se vakiintui lopullisesti pieniä kassoja myöten.[8]
| Vuosi | Osuuskassoja | Jäsenmäärä |
|---|---|---|
| 1903 | 8 | 253 |
| 1910 | 370 | 17 496 |
| 1920 | 602 | 31 080 |
| 1930 | 1416 | 144 427 |
| 1940 | 1079 | 156 212 |
| 1950 | 684 | 229 956 |
| 1960 | 537 | 301 944 |
| 1969 | 464 | 297 862 |
Osuuskassojen jäsenmäärä oli alkuvuosikymmeninä suurin piirtein sama kuin kassojen asiakkaiden määrä. Kassojen lukumäärän kasvusta huolimatta jäsenten määrä pysyi 1920-luvun alkuvuosiin asti suhteellisen pienenä. Vuonna 1920 osuuskassojen jäsenmäärä oli alle 6 % maaseudun ruokakuntien määrästä. Kassojen markkinaosuus oli noin prosentti. 1920-luvulla jäsenten määrä kääntyi nopeaan kasvuun. 1930-luvun lama katkaisi kasvun hetkeksi. Vuonna 1938 jäseniä oli jo 30 % suhteessa maaseudun ruokakuntien määrään. Osuuskassojen markkinaosuus oli tuolloin 10 %. Tässä vaiheessa osuuskassoilla alkoi olla todellista merkitystä maatalouden luottolaitoksena. Osuuskassat nousivatkin 1930-luvulla maatalouden ja maaseudun merkittävimmäksi luottolaitokseksi. Itsenäisyyden alun asutusreformeilla (torpparilaki, asutuslait) oli suuri merkitys osuuskassojen kannalta, sillä itsenäistyneillä pienviljelijöillä oli suuri tarve lainata rahaa maatalouden parannustöihin. Melkein ainoana lainaajana olivat osuuskassat.[10]
Sotien jälkeen 1940-luvun lopussa muodostui jälleenrakennus- ja asutustoiminnan lainoitus merkittäväksi osuuskassojen kannalta. Asutuslainoja myönnettiin muutamassa vuodessa enemmän kuin kassoilla ennen sotaa oli ollut jäseniä. Taloudellisesti lainat eivät olleet tuottoisia, mutta osuuskassojen markkinaosuus nousi niiden kautta äkkijyrkästi 10 prosentista 25 prosenttiin vuosina 1944–1949. Se on Suomen pankkihistorian rajuin markkinaosuuden muutos. Osuuskassojen markkinaosuus vakiintui 1960-luvulla 20 prosenttin tienoille. Osuuskassat olivat nousseet tasaveroiseen asemaan muiden pankkiryhmien kanssa.[11]
Myös kassojen jäsenmäärä kasvoi sotien jälkeen. Tässä vaiheessa kaikki asiakkaat eivät enää liittyneet jäseniksi, joten asiakasmäärä kasvoi vielä jäsenmäärääkin nopeammin. Jäsenkunta heijasti toiminnan ankkuroitumista maaseudulle, missä jäseninä oli maataloudenharjoittajia ja maaseudun työväestöä. Poikkeuksen maaseutupainotukseen muodosti 1947 aloittanut Suur-Helsingin Osuuskassa, joka perustettiin helpottamaan asuntorahoitusta Helsingin ympäristössä.[12]
Osuuskassoja ei aina haluttu tunnustaa "täysivaltaisiksi" rahalaitoksiksi. Mm. osuuskassasiirto jäi vielä 1950-luvun lopulla vain osuuskassojen sisäiseksi tilisiirtomuodoksi. Vielä 1960-luvun alussa osuuskassat itsekin pyrkivät korostamaan luonnettaan maanviljelijäväestön rahalaitoksina.[4]
Osa osuuskassoista jäi pysyvästi pieniksi "tupakassoiksi". Vielä 1960-luvun alussa pienimmissä osuuskassoissa oli vain 50–100 jäsentä ja laina-asiakasta. Osa pikkukassoista oli auki vain satunnaisesti, eikä monilla edelleenkään ollut erillistä toimistoa tai kassanhoitajaa. Pikkukassojen etu oli olemattomat kulut, sillä palkka- tai kiinteistökulut olivat pienet niin kauan kuin toimittiin kirjanpitäjän kamarissa manuaalisen pankkitekniikan varassa. Ajan kuluessa pikkukassojen toimintaedellytykset vaikeutuivat. Pienet kassat eivät kyenneet murtamaan pienuuden noidankehää ja nousemaan tasolle, jossa olisi voitu siirtyä palkatun täyspäiväisen kassanhoitajan aikakauteen. Pikkukassat fuusioituivat lähiseutujen suurempiin osuuskassoihin lopulta vasta ehkä sitten, kun vanha hallituksen puheenjohtaja tai kirjanpitäjä luopui tehtävästään.[13]
Osuuskassoista oli vajaassa 70 vuodessa kasvanut merkittävä ryhmä. Vuoden 1969 päättyessä osuuskassojen osuus maan talletuskannasta oli 19,6 %. Talletuksilla mitaten suurimmat osuuskassat olivat tuolloin Turun Seudun Osuuskassa, Suur-Helsingin Osuuskassa ja Porin Seudun Osuuskassa. Myös pieniä kyläkassoja toimi edelleen, vaikkakin vähemmän kuin aiemmin. Yhteensä osuuskassoja oli jäljellä 464.[4]
Vuonna 1970 voimaan astuneen pankkilainsäädännön mukaisesti osuuskassat muuttuivat osuuspankeiksi. Poikkeuksena tästä olivat osuuskauppojen yhteydessä toimineet kassat.
Osuuskassojen alkuvuosikymmeninä toiminta perustui jäsenten eli asiakkaiden henkilökohtaiseen vastuuseen kassan sitoumuksista. Osuustoiminnallinen yhtiömuoto oli syntynyt siksi, että omien pääomien määrä voitiin minimoida ja vapautua riippuvuudesta ulkopuolisista pääoman toimittajista. Pääomien vähäisyyttä kompensoitiin jäsenten henkilökohtaisella sitoutumisella. Pelkästään henkilökohtaisen vastuun varassa ei kuitenkaan toimittu, vaan OKO avusti vaikeuksiin joutuneita kassoja. Osuuspankit ymmärsivät, että koko järjestön maine saattaisi tahriintua, jos yksittäiset kassat joutuisivat vararikkoon. Myöhemmin, vuonna 1932 perustettiin Osuuskassojen Vakuusrahasto tukemaan talousongelmiin joutuneita osuuskassoja.[14]
Kun osuuskassat muuttuivat osuuspankeiksi 1970, riskinkannon periaate muuttui. Jäsenten lisämaksuvelvollisuuden sijaan tulivat oma pääoma ja osuuspankkien keskinäinen vastuu.[15]
Osuuskassoilla tarkoitetaan toisinaan vain OKO:sta luottoa nauttineita tai Osuuskassojen Keskusliittoon kuuluneita "maanviljelijöiden osuuskassoja". Ne olivatkin tavallisimpia. Niiden lisäksi Suomessa on toiminut muitakin osuuskassoja. Sellaisia ovat olleet käsityöläisten ja virkamiesten osuuskassat sekä huolto-osuuskassat. Jo osuuskassojen ensimmäisenä vuonna 1903 perustettiin kaksi käsityöläisten osuuskassaa. Ylioppilaiden Raittiusyhdistyksen Osuuslainarahasto r.l. ja Rautatieläisten Osuuskassa perustettiin 1910-luvun taitteessa. Vuonna 1935 perustettiin Ammatinharjoittajain Osuuskassa. "Muita osuuskassoja" oli enemmänkin.[16]
Osuuskassat, jotka eivät muuttuneet osuuspankeiksi 1970, olivat "lainaliikettä harjoittavia osuuskuntia".[16]
Sallan Osuuskassa joutui 1960-luvulla perikadon partaalle rahoitettuaan Kursun sahaosuuskuntaa. Osuuskassan johtaja oli samalla myös sahaosuuskunnan puheenjohtaja, kunnanhallituksen puheenjohtaja ja yhteismetsän hallituksen puheenjohtaja. Hän osti sahan hallituksen puheenjohtajana itseltään yhteismetsän hallituksen puheenjohtajana puuta, rahoitti kaupan osuuskassan toimitusjohtajana ja takasi lainat kunnanhallituksen puheenjohtajana. Myös kyläläiset olivat lainojen takaajina. Sahan konkurssi uhkasi viedä koko kyläyhteisön kurimukseen, mutta tilanteesta selvittiin.[17]
Keikyän Osuuskassan hallintoneuvoston puheenjohtaja ja toimitusjohtaja ottivat 1950-luvulla vastaan pimeitä talletuksia kassan nimissä. Talletuksia ei viety lainkaan kassan kirjanpitoon. Talletusvaroja puolestaan lainattiin edelleen puheenjohtajalle ja hänen lähipiirilleen, vaikka jo aiemmin samalta henkilöltä oli peruutettu shekkiluotto-oikeus. Väärinkäytökset johtivat 200 miljoonan markan tappioihin, jotka vastasivat kassan taseen kokoa. Kassan johtaja päätti itse päivänsä.[17]
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
