Neuvostoliiton maatalous
From Wikipedia, the free encyclopedia
Tämä artikkeli käsittelee Neuvostoliiton maataloutta eli vuosia 1922–1991. Neuvostomaataloutta luonnehtivat valtiontilat eli sovhoosit ja yhteisomisteiset osuuskunnat eli kolhoosit. Stalin aloitti maatalouden pakkokollektivisoinnin elokuussa 1929 ja sosialisoi talonpojilta maan, koneet, karjan ja viljavarastot vuoteen 1937 mennessä. Karjatalous oli Neuvostoliitossa erityisen huomion kohteena, sillä lihan, munien ja maidon tuotanto oli näkyvä tapa nostaa väestön elintasoa.
Leninin aikana 1918 oli alettu perustaa valtiontiloja eli sovhooseja ja myöhemmin myös yhteisomisteisia osuuskuntia eli kolhooseja.
Stalin aloitti maatalouden pakkokollektivisoinnin elokuussa 1929 ja sosialisoi talonpojilta maan, koneet, karjan ja viljavarastot vuoteen 1937 mennessä, minkä seurauksena arviolta seitsemän miljoonaa ihmistä kuoli nälkään. Kapinoivat talonpojat surmasivat omista eläimistään kaksi kolmannesta ennen pakko-ottoa.[1]
Kolhooseissa viljelijöiden tulot jäivät alhaisemmiksi muun muassa siksi, että ne olivat huonommin varusteltuja ja valtio määräsi niille vähemmän kannattavia tuotantosuuntia. Vuosina 1986–1988 päätettiin kuitenkin vähitellen luopua sovhooseista. Lisäksi 2–3 prosenttia maasta oli yksityisinä tiloina, yleensä yksittäisen perheen puolen hehtaarin omana maana. Nämä kolme prosenttia maasta tuottivat 1980-luvulla yli neljänneksen maataloustuotannosta, jopa 66 prosenttia perunoista ja 30 prosenttia lihasta ja maidosta.[1]
Hyvistä luonnonoloista huolimatta maa joutui tuomaan osan ruoastaan, mutta Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter kielsi 4. tammikuuta 1980[2] viljan viennin Neuvostoliittoon vastatoimena Neuvostoliiton hyökkäykselle Afganistaniin 1979.
Neuvostoliiton viljavimmat maa-alueet sijaitsivat maan länsiosassa Valko-Venäjällä, Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä. Näiden alueiden pohjoispuolella alkoi havumetsävyöhyke, jonka pohjoispuolella oli hedelmätöntä jänkää. Alueen itäpuolella maasto muuttui hiljalleen arosta puoliaavikoksi ja lopulta aavikoksi. Nämä alueet vaativat kastelua maanviljelyn mahdollistamiseksi. Parhaat maatalousmaat sijaitsivat siis lehtimetsävyöhykkeellä ja erityisesti entisillä aroilla, joiden mustamulta oli viljavuudeltaan samaa luokkaa kuin Yhdysvaltojen Keskilännessä. Kaspianmeren ja Mustanmeren rannikoilla oli pieniä nahkealehtisten kasvien alueita, jotka soveltuivat hedelmänviljelyyn.[3]
Neuvostoliiton maatalous toteutui yhteisomisteisilla tiloilla, jotka olivat joko osuuskuntamuotoisia kolhooseja tai valtio-omisteisia sovhooseja. Sovhooseissa maatyöläiset saivat teollisuustyöläisten tapaan palkkaa ja nauttivat samantapaisista sosiaalieduista. Yleensä sovhoosit olivat erikoistuneet tiettyyn tuotantoalaan ja niiden koneet ja lannoitteet olivat parempilaatuisia. Kolhoosit olivat muodollisesti maatyöläisten omistuksessa ja niillä oli oikeus myydä tuotantokiintiöt ylittävä osuus elintarvikemarkkinoilla. Maatyöläisten elintason kolhoosissa määräsi kolhoosin taloudellinen tilanne. Lisäksi jokaisella maatyöläistaloudella oli yleensä noin puolen hehtaarin alue omaa henkilökohtaista viljelyään ja pienkarjaansa varten. Vaikka näiden alueiden pinta-ala oli kokonaisuuteen verrattuna vähäinen, ne tuottivat erittäin suuren osan Neuvostoliiton maataloustuotannosta.[1]
Vuonna 1973 Neuvostoliitossa kaksi prosenttia maatalousmaasta oli yksityisessä käytössä. Tämä tuotti noin 25 prosenttia maataloustuotannosta, yli kymmenen kertaa enemmän kuin ne yhteistiloina (kolhoosi) ja valtiontiloina (sovhoosi) olevat 98 prosenttia, jotka tuottivat 75 prosenttia, Neuvostoliiton omien tilastojen mukaan[4]. Vielä 1980-luvulla yksityisessä käytössä oli kolme prosenttia, joka tuotti yli 25 prosenttia[1].
Tosin yllä olevat vertailut ovat hyvä esimerkki pettävästä ensivaikutelmasta, sillä niissä sivuutetaan se mitä tuotettiin, miten sosialisoitu sektori tuki yksityisiä ja kuinka paljon työvoimaa eri sektoreilla oli käytössään: esimerkiksi perunantuotannossa vuonna 1988 yksityisillä oli käytössään 46 prosenttia koko maan viljelyalasta ja he tuottivat 50 prosenttia koko sadosta. Maidontuotannossa vastaavat osuudet olivat 31 ja 20 prosenttia, eli sillä alueella yksityinen tuotanto oli itse asiassa tehottomampaa kuin neuvostotuotanto yleensä ottaen.[5]
).png)
Valtiontilat ja kolhoosit antoivat yksityisille käytännössä kaiken näiden tarvitseman rehun, ja omia eläimiä sai viedä valtion maille laiduntamaan. Kun kaikki sosialisoidun sektorin suora ja epäsuora tuki lasketaan mukaan, oli lähes 20 prosenttia Neuvostoliiton maatalousmaasta yksityisen tuotannon tavalla tai toisella hyödynnettävissä. Noin 40 prosenttia Neuvostoliiton maataloustyövoimasta osallistui yksityiseen tuotantoon.[5]
Neuvostoviljelijän tuottavuus oli 1980-luvulla kymmenesosa yhdysvaltalaisviljelijän tuottavuudesta,[1] joskin Neuvostoliiton omat luvut väittivät maan tuottavuuden olevan 20–25 prosenttia yhdysvaltalaisviljelijän tuottavuudesta, siitä huolimatta että Neuvostoliitto oli investoinut valtavasti rahaa maatalouteen[6]. Länsi-Eurooppaan verrattuna vastaavaa eroa ei ollut samassa mitassa, esimerksiksi Italiassa tuottavuus oli 1970-luvun alussa alhaisemmalla tasolla kuin Neuvostoliitossa.[5]
Tuotantokustannukset olivat erittäin korkeat, Neuvostoliitto joutui tuomaan ruokaa ja silti sillä oli laajoja ruokapulia, vaikka maalla oli suuri osa maailman parhaasta viljelysmaasta ja lisäksi hyvin paljon maa-alaa kansalaista kohden.[6] Pinta-alasta huolimatta maatalous oli Neuvostoliitossa korkean riskin toimintaa, sillä vain 27 prosenttia valtioalueesta oli maatalousmaata, ja tästä vain 10 prosenttia oli viljelyskelpoista. Alueilla, joilla kasvukausi oli riittävän pitkä, ei useinkaan satanut tarpeeksi: vain yksi prosentti viljelykelpoisesta maasta sai optimaalisen sademäärän vuosittain, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa vastaava luku on 60 prosenttia ja Kanadassa 80 prosenttia.[3]
Puuton arktinen tundra peitti 9,3 prosenttia Neuvostoliiton pinta-alasta ja soinen mannerilmastollinen taiga 31 prosenttia. Jeniseistä itään ikirouta oli kaikkialla, vetelä suomaaperä sekä hedelmätön podsoli estivät kaiken maataloustoiminnan lukuun ottamatta poronhoitoa ja taigavyöhykkeen eteläreunan rajallista heinien viljelyä.[3]
Taloustieteen professori Joseph Medley väittää, että Neuvostoliiton maatalous oli kohtalaisen tuottavaa, mutta tehokkuutta olisi voitu parantaa investoimalla koneisiin ja infrastruktuuriin, purkamalla keskusjohtoisuutta ja mitoittamalla palkat paremmin työpanosta vastaaviksi.[5] Maa kykeni kasvattamaan viljaa oman väestönsä käyttöä varten, mutta ennen Hruštšovin aikaa kadot aiheuttivat massateurastuksia, kun rehuvilja jouduttiin varaamaan väestölle. Hruštšovin kaudella käytännöksi muodostui ostaa tarvittava vilja ulkomailta, lähinnä lännestä, mikä rasitti jatkuvasti kansantaloutta. Tärkein vilja oli vehnä, mutta myös ohraa, ruista, kauraa ja riisiä viljeltiin. Maissin viljely-yritykset Hruštšovin kaudella johtivat laajamittaiseen epäonnistumiseen.[7]
YK:n mukaan elintarvikkeiden vähäinen määrä kauppojen hyllyillä Neuvostoliitossa ei ollut merkki puutteellisesta ravinnosta tai nälkäongelmasta ainakaan enää 1950- ja 1960-luvuilta eteenpäin. Neuvostokansalaisten ruokavalio, kalorien ja proteiinien määrä, oli YK:n mukaan hyvällä tasolla, mutta valtion toteuttama elintarvikkeiden hintojen subventointi (”liian halpa ruoka”) ja muiden kulutusmahdollisuuksien vähäisyys aiheuttivat sen, että kuluttajat ostivat elintarvikkeita enemmän kuin markkinaehtoisen hinnanmuodostuksen vallitessa olisi ostettu.[5] Esimerkiksi vuosina 1964–1966 neuvostokansalaisen saama kalori- ja proteiinimäärä ylitti ruotsalaisen, norjalaisen, länsisaksalaisen ja japanilaisen, mikä tosin saattoi olla haitallista ylipainon ja elintasosairauksien kannalta. Ylituotannosta johtuvaa syötäväksi kelpaavan ruoan polttamista ja kaatopaikoille ajamista ei Neuvostoliitossa esiintynyt.
Juuresten ja vihannesten viljely oli tavanomaista Neuvostoliiton Euroopan puoleisissa osissa. Tärkeitä kasveja olivat peruna, kaali, lanttu, nauris ja sipuli. Maan loppuaikoina kasvihuoneiden laajamittainen rakennustyö mahdollisti sen, että asutuskeskuksissa oli useimmiten saatavilla myös tomaattia ja kurkkua ympäri vuoden. Sokerijuurikasta, puuvillaa, auringonkukkaa ja muita teollisia raaka-ainekasveja viljeltiin puoliaavikoilla keinokastelun turvin. Toisen maailmansodan jälkeen hampun ja pellavan viljely taantui hiljalleen näiden kasvien viljelyalueilla Kaukasuksella ja Baltiassa.[8] Georgia oli teenviljelyn keskus, kun taas Moldova vastasi suurimman osan yleisliittolaisesta hedelmätuotannosta. Tupakkaa kasvatettiin pääosin Etelä-Venäjällä ja Kaukasuksella, mutta Neuvostoliitto joutui silti tuomaan suuren osan kuluttamastaan tupakasta.[9]
Karjatalous oli Neuvostoliitossa erityisen huomion kohteena, sillä lihan, munien ja maidon tuotanto oli näkyvä tapa nostaa väestön elintasoa. Osasta tuotantoa vastasivat kolhoosi–sovhoosi-järjestelmän ulkopuoliset teollisuusmaiset erityislaitokset, jotka tuottivat suurimman osan munista ja kananlihasta. Karjatalous oli myös varsinaisen maatalousalueen ulkopuolella tärkein maatalouden muoto. Se ei kuitenkaan ollut erityisen tuottavaa. Esimerkiksi Suomessa lypsykarjan tuottavuus oli noin kaksinkertainen verrattuna Neuvostoliiton keskiarvoon. Eräänä ongelmana oli väkirehun puute, jota puuvillan- ja auringonkukansiementen syöttäminen ei riittänyt korvaamaan.[10]
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
