merikartasto From Wikipedia, the free encyclopedia
Neptune François tai Le Neptune François on merkittävä oman aikakautensa meriatlas eli merikartasto, joka julkaistiin vuonna 1693 Hollannissa. Se on kopio samana vuonna Ranskassa julkaistusta alkuperäisteoksesta nimeltä Le Neptune François ou Recueil des Cartes Marines levées et gravées par ordre du roy[1] (suom. jokseenkin: Neptune François eli kuninkaan määräyksestä kaiverrettu kokoelma merikarttoja).
Ranskan kuningas Ludvig XIV oli kiinnostunut tieteistä, mikä johti muun muassa Ranskan tiedeakatemian ja Pariisin observatorion perustamiseen vuosina 1666 ja 1667. Näitä uudistuksia toteutti ministeri Jean-Baptiste Colbert (1619–1683) kuninkaan vahvalla tuella. Colbertin toimeksiannosta ryhmä tiedeakatemian matemaatikkoja ja astronomeja,[1] apunaan Ranskan laivaston merihydrografian osaajia,[2] ryhtyi kartoittamaan Manner-Euroopan rannikkoalueita 1680-luvulla. Ryhmää johtivat Joseph Sauver (1653–1716) ja Jean-Mathieu de Chazelles (1630–1682), jotka saivat apua myös astronomeilta Philippe de La Hire (1640–1718) ja Jean Picard (1620–1682). Sauver oli akateemikko ja kuninkaallisten prinssien matematiikan opettaja. Myös de Chazelles oli akateemikko ja sen lisäksi laivainsinööri.[1]
Ryhmän työn tuloksena syntyi upea meriatlas, Le Neptune François ou Recueil des Cartes Marines levées et gravées par ordre du roy. Teos sisälsi 29 rannikkokarttaa Norjasta Gibraltarille saakka. Kartaston julkaisi vuonna 1693 Pariisissa kuninkaallinen painotalo Imprimerie royale Alexis-Hubert Jaillot’n (n. 1632–1712) johdolla. Jaillot oli julkaisutoimittaja, kaivertaja sekä maantieteilijä, joka oli nimitetty kuninkaalliseksi maantieteilijäksi. Uutta merikartastoa mainostettiin lehdessä Le Journal de Sçavans, ja sitä myi Chez Claude Gournai. Lisäksi ilmoitettiin, että atlaksesta julkaistaan toinen osa, joka käsittelisi navigointia Välimerellä. Tällaista toista osaa ei kuitenkaan koskaan julkaistu.[1]
Kartastolla oli valtava vaikutus sekä merten kartoituksessa että korografiassa – niin suuri, että jo[1] samana vuonna eli 1693 ranskalaisen atlaksen – aivan samalla tavalla kaiverrettu ja painettu – kopio ilmestyi myös Amsterdamissa Hollannissa. Le Neptune Françoisin reproduktion julkaisi Pieter Mortier, ranskalaisen poliittisen pakolaisen jälkeläinen. Mortierille oli vuonna 1690 myönnetty oikeus julkaista ja levittää ranskalaisten kustantajien karttoja ja kartastoja Hollannissa, ja hän hyödynsi tätä oikeutta täydellä teholla. Mortierin ei ollut mahdollista saada käsiinsä alkuperäisiä painolaattoja, mutta hän kaiverrutti samanlaiset ja julkaisi ne sitten alkuperäisillä valmistusmerkinnöillä.[2]
Mortier julkaisi Le Neptune Françoisista kolme erilaista painosta: ranskankielisen version ohella julkaistiin englantilaiset ja hollantilaiset painokset. Näiden lisäksi Mortier julkaisi atlaksesta toisen osan Cartes marines à l'usage des armées du roy de la Grande Bretagne (suom. suunnilleen: Merikarttoja Ison-Britannian kuninkaan armeijan käyttöön). Toinen osa oli yleensä sidottu yhteen Le Neptune Françoisin kanssa, ja se sisälsi yhdeksän suurikokoista karttaa. Kartat olivat englantilaista alkuperää, ja ne suunnitteli ja kaiversi Romeyn de Hooghe. De Hooghe oli tuolloin Vilhelm III Oranialaisen palveluksessa.[2] Hollantilainen ja englantilainen versio olivat aikansa kalleimmat Amsterdamissa julkaistut merikartastot.[1]
Vuonna 1681 hollantilainen Johannes Van Keulen (1654–1715) oli julkaissut merikartastojen merkkiteoksen De Nieuwe Groote Lichtende Zeefakkel (suom. jokseenkin: Uusi suuri loistava merisoihtu), jolla Van Keulen saavutti monopoliaseman karttamarkkinoilla. Mortier pyrki ja pystyikin kilpailemaan Zeefakkelin kanssa julkaisemalla Le Neptune Françoisin.[1]
Le Neptune François sisälsi suurempia ja koristeellisempia karttoja kuin mikään vastaava julkaisu sitä ennen. Navigaattoreille se oli tehokas ja moderni työkalu, joka tarjosi aiempaa yksityiskohtaisempaa tietoa Euroopan rannikoista. Se myös esitti tietoa tavalla, joka oli aivan uutta kartografian alalla. Kartat näyttivät tärkeimmät maantieteelliset piirteet. Karttoihin oli piirretty rakennusryhmiä, jotka merkitsivät väestökeskittymiä, telakoita tai elinkeinoja (metalliteollisuus, kalastus). Karttoihin on merkitty myös eri kaupunkien tai paikkakuntien tyypillisiä paikallisia tuotteita: appelsiineja, sitruunoita, erilaisia pähkinöitä, viiniä, sardiineja tai suolaa. Joitain kohteita oli esitetty karttalehden reunassa suurennettuina osioina. Tietoa löytyy myös salmista, hiekkasärkistä, merenpohjan tyypistä ja satamista.[1]
Kartaston käyttö käytännön tasolla merenkävijäin keskuudessa jäi kuitenkin vähäiseksi, ja he suosivat vanhoja karttojaan. Uusia karttoja pidettiin näet liian suurina ja kalliina. Niiden käyttö vaati myös suurta määrää laskutoimituksia, mikä saattoi johtaa virheisiin. Navigointi perustui edelleen sekä kokemukseen että suulliseen perimätietoon. Uutta suurenmoista teosta pidettiinkin sopivampana Aurinkokuninkaan kirjakaappiin kuin käytännöllisenä merenkulkuoppaana.[1]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
