Merenkulun kiinteä tai kelluva ohjausmerkki Termiä merimerkki käytetään myös sisävesien ohjausmerkeistä. From Wikipedia, the free encyclopedia
Merimerkki on merenkulun turvaamiseksi ja navigoinnin apuvälineeksi rakennetun kiinteän tai kelluvan turvalaitteen yleisnimitys.[1]
Kiinteitä merimerkkejä käytetään vesiliikenteen ohjaamiseen, aluksen kulun turvaamiseen ja sen paikan määrittämisen apuna. Kelluvat merimerkit osoittavat yleensä väyläalueen sijaintia tai varoittavat väylän varrella olevista erilaisista vaaroista, kuten vedenalaisista kivistä ja matalikoista. Kiinteät merimerkit ovat navigoinnin kannalta varmempia kuin kelluvat merimerkit, jotka voivat siirtyä paikaltaan muun muassa jääolosuhteiden vuoksi.
Merimerkin sijainti ja tyyppi käy ilmi merikartasta. Eri maiden karttalaitokset julkaisevat merikarttojen ohella myös teosta, jonka nimi on INT 1 (tai Kartta 1, missä sana Kartta on sillä kielellä, jolla teos on julkaistu, esim. engl. Chart 1). Siinä on kuvattu kaikki merikartoilla käytetyt symbolit ja käsitteet. Loistot ovat teoksen osassa P ja muut merimerkit osassa Q.[2][3][4]
Loistot, majakat, reunamerkit, linjamerkit (linjataulut), kummelit, tutkamerkit ja tunnusmajakat ovat kiinteitä merimerkkejä. Ne on pystytetty joko maalle tai perustettu veteen (merenpohjaan).[1]
Loisto on kiinteän, valaistun merimerkin yleisnimitys. Sektoriloistossa on useita värillisiä ja mahdollisesti myös pimennettyjä sektoreita. Sektoriloisto näyttää yleensä valkoista valoa väylän suuntaan. Sektoriloistoa kohti ajettaessa valkoisen sektorin vasemmalla puolella on punainen ja oikealla puolella vihreä sektori. Suuntaloistossa ei ole erivärisiä sektoreita. Se on tarkoitettu kohti ajamiseen. Suuntaloisto ei ole linjassa minkään muun loiston kanssa.
Merimajakka on kooltaan ja valovoimaltaan huomattava majakka, joka usein on ensimmäisenä merkkinä väylän ulkosuulla. Se voi myös sijaita yksittäisenä merimerkkinä avomerellä kaukana varsinaisista väylistä.
Reunamerkki on väylän reunaa osoittava kiinteä merimerkki, joka sijaitsee kartalle merkityn reunaetäisyyden päässä väylän reunasta. Yleisnimikkeenä reunamerkki voi myös tarkoittaa kaikkia väylän reunaa osoittavia merimerkkejä, myös poijuja ja viittoja.
Linjamerkki yhdessä toisen linjamerkin kanssa osoittaa väylälinjan tarkan sijainnin. Saman linjan merkit ovat vedenpintaan nähden eri korkeuksilla. Alempi linjamerkki sijaitsee väylältä katsottuna lähempänä ja ylempi kauempana. Linjamerkit näkyvät päällekkäin, kun alus on väylän keskilinjalla. Linjamerkin päivämerkkinä toimii yleensä linjataulu. Valolaitteella varustettua linjamerkkiä kutsutaan myös linjaloistoksi.
Kummeli on rannalle rakennettu, yleensä valaisematon merimerkki, joka toimii karkean paikannuksen apuvälineenä. Rakenteeltaan se on esimerkiksi valkeaksi maalattu kivilatomus tai puu-, betoni- tai teräsrakenne. Se voi myös olla levykummeli, jossa osa sen taulurakenteesta on tehty valoa hyvin heijastavasta materiaalista. Siinä voi olla numero- tai kirjaintunnus, joka on myös merkitty levykummelin karttamerkin yhteyteen.
Tutkamerkki on varustettu tutkaheijastimella ja siksi se erottuu tutkakuvasta selkeästi. Tutkamerkki voi sijaita vedessä tai rannalla.
Tunnusmajakka on kooltaan huomattava, useimmiten puu- tai kivirakenteinen majakanomainen rakenne, joka on valaisematon. Siitä käytetään myös epävirallista nimitystä pooki.
Kelluvat merimerkit on ankkuroitu pohjaan kettingillä. Ne voidaan rakenteensa ja ankkurointitapansa perusteella jaotella viitoiksi tai poijuiksi.[1] Suomessa ne on useimmiten varustettu heijastimilla, jotta ne voidaan pimeässä tunnistaa valonheittimen avulla.
Viitta on rakenteeltaan kapea. Sen vedenpäällisen näkyvän osan korkeuden suhde leveyteen on suurempi kuin 5:1. Viitta on ankkuroitu pohjaan esijännitetysti siten, että sen ankkurikettinki on kireällä, jolloin viitta ei pääse vapaasti kellumaan ankkurointipisteensä ympärillä.
Poiju on rakenteeltaan viittaa paksumpi. Se on tyypillisesti ankkuroitu pohjaan löysällä kettingillä, jolloin se pääsee vapaasti kellumaan ankkurointipisteensä ympärillä.
Suomessa kutsutaan viittapoijuksi vapaasti kelluvaa viittaa, joka on ankkuroitu poijun tapaan löysällä ankkurikettingillä. Poijuviitaksi kutsutaan poijua, joka on ankkuroitu viitan tapaan esijännitetysti ja jonka halkaisija vesirajassa on yleensä 1000 mm.
Muualla maailmassa kelluvien merimerkkien rakenne voi poiketa Suomessa käytetystä, pohjoisiin jääolosuhteisiin soveltuvasta rakenteesta. Muualla ne voivat olla rakenteeltaan lieriötä, kartioita, palloja tai ponttonin tai kelluvan lautan varaan rakennettuja suurpoijuja. Myös niiden ankkurointitapa voi vuorovedestä johtuen olla erilainen. Käytössä voi myös olla majakkalaivoja, joita Suomessa ei ole enää käytössä.
Suomessa ja myös muualla Euroopassa käytetty viitoitusjärjestelmä perustuu Kansainvälisen majakkaliiton IALA:n suositusten mukaiseen ns. A-järjestelmään. Sitä sovelletaan viittoihin, poijuihin ja reunamerkkeihin, joiden värityksen, valotunnukset ja mahdollisesti käytettävien huippumerkkien ulkonäön se määrää. Viitoitusjärjestelmään kuuluvia merkkejä ovat kompassin käyttöön perustuvat, pääilmansuuntien mukaan nimetyt kardinaalimerkit ja väylän vasenta tai oikeaa reunaa nimelliskulkusuunnan mukaan osoittavat lateraalimerkit sekä karimerkki, turvavesimerkki ja erikoismerkki. Ne opastavat merenkulkijaa turvalliselle vesialueelle.[5]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
