From Wikipedia, the free encyclopedia
Françoise Louise de La Vallière, La Vallièren ja Vaujoursin herttuatar, synt. Françoise Louise de La Baume Le Blanc de La Vallière, Mademoiselle de La Vallière (6. elokuuta 1644 Hôtel (kaupunkipalatsi) de la Crouzille (myös Hôtel de la Vallière) Tours, Ranskan kuningaskunta – 7. kesäkuuta 1710 Pariisi) oli ranskalainen aatelisnainen ja Ranskan kuningas Ludvig XIV:n virallinen rakastajatar (ransk. maîtresse-en-titre) vuosina 1661–1667.[1][2][3]
Hän oli suo jure eli omalla oikeudellaan La Vallièren ja Vaujoursin herttuatar. Lähdettyään hovista hän omisti elämänsä uskonnolle ja ryhtyi karmeliittanunnaksi vuonna 1674, hän asui luostarissa kuolemaansa vuoteen 1710 saakka.[1][2]
Françoise Louise de La Baume Le Blanc de La Vallière, Mademoiselle de La Vallière syntyi aatelisperheeseen, upseeri[3] Laurent de La Baume Le Blancin, La Vallièren herran (Seigneur) ja Françoise Le Prévost, parlamentin jäsenen lesken tyttärenä. La Blaume Le Blanc suku oli ansioitunut kruunulle tehdystä asepalveluksesta ja Le Prévostit olivat palvelleet hallitsijasukua oikeusoppineina sukupolvien ajan.[1]
Hänen syntyessään isä oli Amboisen[4] linnan käskynhaltija,[3] missä hän vietti ensimmäiset elinvuotensa perheensä sekä La Vallièren linnassa Reugnyssa. Hänen tätinsä Élisabeth ja Charlotte, jotka olivat ursuliininunnia, opettivät häntä lukemisessa, kieliopissa, kirjoittamisessa ja julkisessa puhumisessa. Suvussa oli useita kiihtokatolisia kirkonmiehiä, kuten sedät Nantesin piispa Gilles ja jesuiittapappi Jacques.[1]
Isän kuoleman jälkeen vuonna 1651[1] Françoise Louisen äiti meni uudelleen naimisiin Jacques de Courtavelin, Saint-Rémyn markiisin kanssa, joka oli maanpaossa olevan Orléansin herttua Gastonin (1608–1660, Henrik IV:n ja Maria de' Medicin kolmanneksi vanhin poika) hovimestari. Françoise Louise toimi vuodesta 1655 Blois'n linnassa seuranaisena herttuan kolmelle nuorimmalle tyttärelle, prinsessa Marguerite Louiselle, Élisabeth Margueritelle ja Françoise Madeleinelle, joitten kanssa hän sai koulutusta maalauksessa, musiikissa, etiketissä, ratsastustaidossa, kirjallisuudessa ja filosofiassa herttuan hovikappalaiselta, sivistyneeltä teologi Armand Jean le Bouthillier de Rancélta, joka myöhemmin perusti trappistijärjestön. Rancén ohjauksessa hänet tutustutettiin Trenton kirkolliskokouksen valtuuttaman katekeetan uusaristoteleisiin elementteihin.[1]
Herttua Gastonin kuoleman jälkeen vuonna 1660 hänen leskensä Marie de Bourbon, Montpensierin herttuatar (1605–1627) muutti tyttäriensä kanssa Pariisin, Luxembourgin palatsiin ja otti mukaansa 16-vuotiaan Françoise Louisen.[4]
Etäisen sukulaisen rouva de Choisyn vaikutuksella Mademoiselle de La Vallière nimettiin uuden Orléansin herttuattaren Henrietta Englantilaisen, Ludvig XIV:n veljen Orléansin herttua Filip I:n puoliso, hovineidoksi, fille d'honneur vuonna 1661.[3] Hän muutti uuteen kotiinsa Tuileriesin palatsiin.[5] Henrietasta, jota kutsuttiin arvonimellä "Madame", tuli avioiduttuaan osa Fontainebleaun linnan hovia vuonna 1661, jossa Mademoiselle de La Vallière tapasi ensimmäisen kerran tulevan rakastajansa Ludvig XIV:n.[4] Hän palveli herttuattarta yhdessä Françoise Athenaïs de Rochechouart de Mortemartin, Mademoiselle de Tonnay-Charenten, tulevan Madame de Montespanin kanssa.[1]
Herttuatar Henriettan saapuessa hoviin kritisoitiin sitä, kuinka paljon kahdenkeskistä aikaa Ludvig XIV vietti kauniin kälynsä kanssa. Kuninkaalliset neuvonantajat rohkaisivat kuningasta torjumaan huhut insestisestä suhteesta osoittamalla romanttista kiinnostusta Henrietten lähipiirin uuteen jäseneen, Louise de La Vallièreen joka oli aloittanut palveluksensa kaksi kuukautta aiemmin.[4] Kuninkaan sihteeri Dangeau haamukirjoitti sarjan romanttisia kirjeitä, joita väitettiin Ludvig XIV:n ja La Vallièren toisilleen kirjoittamiksi, toiset hoviherrat järjestivät myöhäisillan tapaamisia kuninkaan ja hovinaisen välillä, joissa oli romanttisen tapaamisen tuntua.[1]
Hovimiesten suunnittelema harhautus tuli nopeasti todeksi, kun 22-vuotias Ludvig XIV ihastuikin oikeasti sivistyneeseen uuteen hovinaiseen, joka oli täysin viaton sekä syvästi uskonnolinen.[1] Oltuaan avioliitossa Espanjan infanta, Ranskan kuningatar Maria Teresian kanssa noin vuoden verran, Ludvig XIV otti Louise de La Vallièren rakastajattarekseen heinäkuussa 1661. Välttääkseen loukkaamasta äitiään, leskikuningatar Anna Itävaltalaista, kuningas ei tunnustanut suhdetta julkisesti ja 17-vuotias Louise oli liian riippuvainen hänestä ja eikä tällä ollut itseluottamusta puolustaakseen oikeuksiaan virallisena rakastajattarena.[3]
Helmikuussa 1662 syntyi myrsky, kun Louise kieltäytyi kertomasta rakastajalleen Madamen eli herttuatar Henrietta Englantilaisen ja Guichen kreivin välisistä suhteista. Hän pakeni epämääräiseen luostariin Chaillotiin, mihin Ludvig seurasi häntä nopeasti. Hänen vihollisensa, joista pääasiallinen oli Olympe Mancini, kreivitär de Soissons, kardinaali Mazarinin veljentytär, yrittivät tuhota hänet tuomalla hänen suhteensa kuninkaaseen kuningatar Maria Teresian tietoon. Hänet poistettiin Madamen palveluksesta ja laitettiin asumaan pieneen rakennukseen Palais Royaliin, jossa hän synnytti joulukuussa 1663 poikansa Charlesin, joka annettiin Colbertin kahden uskollisen palvelijan hoivaan. Salailusta luovuttiin käytännössä hänen palattuaan hoviin, ja viikon sisällä Anna Itävaltalaisen kuolemasta tammikuussa 1666 La Vallière esiintyi messussa Maria Teresian rinnalla.[4] La Vallière tunnustettiin viralliseksi rakastajattareksi vuonna 1666 ja hän synnytti kuninkaalle viisi lasta vuosina 1663-1667.[3]
Kuninkaan virallisena rakastajattarena (ransk. maîtresse-en-titre) La Vallière jatkoi taiteellisten ja kirjallisten kiinnostustensa harrastamista. Hän osallistui Racinen ja Molièren näytelmien esityksiin, luki aikakauden muodikkaita romaaneja ja kävi maalauskursseja Académie Royalessa. La Vallière osoitti myös taipumusta filosofisiin kysymyksiin. Salongeissa hänet tunnettiin perusteellisista keskusteluistaan Aristoteleen Nikomakhoksen etiikasta ja Descartesin menetelmästä. Hänen älyllisten ystäviensä sisäpiiriä hallitsivat liberaalisen suuntauksen ajattelijat, kuten runoilija ja näytelmäkirjailija Isaac de Benserade (1612/1613–1691) ja de Lauzunin herttua.[1]
Vuonna 1667 maailmallisempi ja kunnianhimoisempi Madame de Montespan syrjäytti La Vallièren Ludvigin tunteiden kohteena.[3] Kuningas sijoitti Madame de Montespanin että La Vallièren toisiinsa liittyviin huoneistoihin, niin että hän pystyi vierailemaan La Vallièren huoneitten kautta Madame de Montespanin luona ilman tämän aviomiehen tietoa. Kuningas hyvitti La Vallièrea tekemällä tästä La Vallièren ja Vaujoursin herttuattaren vuonna 1667, titteliin liittyi myös maaomaisuus. Kun suhde Madame de Montespanin ja kuninkaan välillä tuli julki, tämän aviomies yritti saada aikaan skandaalin kiinnittämällä julkisesti huomiota vaimonsa uskottomuuteen. Säästyäkseen hämmennykseltä Ludvig pakotti La Vallièren kestämään nöyryytyksen ja jäämään hoviin nimellisesti virallisena rakastajattarena todellisen rakastajattarensa rinnalla. Kun La Vallière yritti paeta luostariin vuonna 1671, kuningas pakotti hänet palaamaan hoviin. Kun vuonna 1674 markiisi ja markiisitar de Montespan erosivat laillisesti, Ludvig antoi Louisen vihdoin mennä karmeliittiluostariin Pariisiissa, jossa hän asui, antoi luostarilupauksensa vuonna 1675 luostarinimellä Louise de la Miséricorde ja määräsi itselleen ankarat katumusharjoitukset kuolemaansa asti 36 vuotta myöhemmin.[3] Orléansin herttua Filip I:n toinen puoliso Élisabet Charlotte otti vastuun hänen 7-vuotiaan poikansa Louis de Bourbonin kasvatuksesta.
Hän oli kuninkaan virallinen rakastajatar 17-vuotiaasta lähtien 10 vuoden ajan.[2] Louise de La Vallière kuoli Pariisissa karmeliittaluostarissa 65-vuotiaana 7. kesäkuuta 1710. Hänen omaisuutensa ja tittelinsä peri tytär Marie-Anne de Bourbon.
Louiselle ja Ludvigille syntyi viisi lasta, joista kaksi selvisi aikuisikään asti ja heidät laillistettiin.[3]
_Portrait_de_Marie-Anne_de_Bourbon,_princesse_de_Conti_1690-91-_François_de_Troy_-_Musée_des_Beaux-Arts_d'Agen.jpg)
Syvästi uskonnollinen Louise de La Vallière oli ollut kauan huolissaan tekemästään aviorikoksesta, ja joutui uskonnolliseen kriisiin vuonna 1670. Toivuttuaan vakavasta sairaudesta, mahdollisesti isorokosta, hän tunnusti syntinsä rippi-isälleen ja palasi säännölliseen katolisen uskonnon harjoittamiseen. Hovisaarnaaja Bossuet'n johdolla La Vallière luopui hovin sosiaalisesta toiminnasta ja alkoi elää katuvaista rukouksen ja nöyrtymisen elämää. Luopuessaan entisistä vapaamielisistä liittolaisistaan La Vallière liittyi parti dévotiin, ryhmään hurskaita maallikkoja, jotka vastustivat hovin moraalista rappiota. Uudessa hengellisessä käsittelyssään La Vallière löysi vastauskonpuhdistuksen teoksia, erityisesti Ávilan Teresan Täydellisyyden tien (1577) askeettisen ja mystisen hyveen ja onnenkäsityksen. Bossuet'n vaikutuksen alaisena vuonna 1671 La Vallière kirjoitti teologisen teoksen "Réflexions sur la miséricorde de Dieu ", joka rinnastaa jumalallisen armon katuvalle syntiselle sopiviin ominaisuuksiin.[1]
Versailles'n kurtisaanin äkillinen kääntymys teki La Vallièresta uskonnollisen julkkiksen, mutta nöyryytti Ludvig XIV:ta, jonka seksuaalinen uskottomuus ja uskonnollinen tekopyhyys tuli julkisesti tunnetuksi. Vasta vuonna 1674 hallitsija salli entisen rakastajattarensa toteuttaa kutsumustaan nunnana. 19. huhtikuuta 1674 La Vallière meni karmeliittaluostariin Pariisissa, jossa hänet tunnettiin vastedes nimellä sisar Louise de la Miséricorde. Saarnataessa pääkaupungin uskonnollisen eliitin täyttämässä tilaisuudessa, Airesin piispa Jean-Louis de Fromentière tuomitsi Versailles'n hovin moraalittomuuden; piispan mukaan La Vallièren pääsy karmeliittojen ankaraan luostarijärjestöön oli moraalinen ihme.[1]
Sisar Louise antoi luostarilupauksensa karmeliittanunnana 4. kesäkuuta 1675. Kuningatar Maria Teresia, Ludvig XIV:n aviopuoliso, joka johti henkilökohtaisesti seuruetta ja näki Versailles'a uhmaneen entisen kurtisaanin apoteoosin. Saarnatessaan synninpäästöseremoniassa hovisaarnaaja Bossuet painotti erityisesti sitä opetusta, että jopa maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten on kaduttava syntejään ja lopetettava vallan väärinkäyttäminen.[1]
Luostarissa eristäytyneenä viettämiensä vuosikymmenten aikana sisar Louise de la Miséricorde eli esimerkillistä elämää karmeliittanunnana, ja hänet tunnettiin kurinalaisista katumuskäytännöistään. Hän kuitenkin jatkoi kääntymyksessään aloittamaansa kirjeenvaihtoa parti dévotin maallikkojohtajan Maréchal de Bellefondsin kanssa. Ne sisältävät kritiikkiä moraalittomuutta, väkivaltaista kunnianhimoa ja käytännön ateismia vastaan, jota hän oli nähnyt hovissa. Luostarin vierailijatilassa sisar Louise vastaanotti silloin tällöin tuttuja aikaisemmasta elämästään: teologi ja entinen opettaja Armand Jean le Bouthillier de Rancé, hovisaarnaaja Bossuet, kuningatar Maria Teresia, ja jopa hänen vanha kilpailijansa, Madame de Montespan, joka oli myös pudonnut virallisen rakastajattaren asemasta ja etsi hengellistä lohtua ja opastusta.[1]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
