Lahjoitusmaa

Lahjoitusmaa on maa-alue, jolta kannettavan veron kruunu on luovuttanut palkaksi, palkkioksi, eläkkeeksi tai korvaukseksi aateliselle maanherralle eli donataarille. Ruotsissa perinnöllisiä lahjoitusmaita alettiin jakaa Juhana III:n aikana. Norrköpingin päätöksessä vuonna 1604 säädettiin perinnöllisyyden koskevan vain miehiä, ja uuden hallitsijan tuli aina vahvistaa donataarin oikeus perintöön.

Kreivi- ja vapaaherrakuntia koski määräys perinnön jakamattomuudesta ja sen kuulumisesta aina vanhimmalle pojalle. Kreivi- ja vapaaherrakunnille kuului myös paikallishallinto ja tuomiovalta alueella.

Lahjoitusmaiden määrä kasvoi hallitsemattomasti kuningatar Kristiinan aikana, mutta sitä kompensoitiin peruutuksilla eli reduktioilla. Enimmillään lahjoitusmanttaalien määrä Suomessa oli 26 prosenttia vuonna 1652.

Ruotsiin levisi eurooppalainen feodaalioikeus, joka mahdollisti oikeuksien laajentamisen aina täydelliseen maanomistukseen saakka. Kehitys oli erityisen tuhoisaa talonpojille, jotka menettivät perinteisen omistuksen viljelemäänsä maahan. Tilannetta kuitenkin helpotti Iso reduktio vuonna 1680, jolloin lähes kaikki lahjoitukset peruttiin. Ne donataarit, jotka saivat peruutuksen jälkeen pitää lahjoituksen, saivat maahan täyden maanomistusoikeuden.

Pietari Suuri aloitti toisen laajamittaisen lahjoitusmaakauden Vanhassa Suomessa 1700-luvun alkupuoliskolla. Suomen säätyvaltiopäivät lunasti Vanhan Suomen lahjoitukset takaisin vuosina 1867–1890.^[1] Sen jälkeen talonpojat joutuivat lunastamaan maat itselleen pitkäaikaisten lainojen avulla.

Katso myös

• läänitys
• Vanhan Suomen lahjoitusmaat Uudenkaupungin rauhassa (1721) Venäjälle joutuneilla alueilla
• kaupunkien lahjoitusmaat, kruunun entisaikoina kaupungeille lahjoittamia maa-alueita

Lähteet

1. ”Lahjoitusmaa”, Otavan Iso Tietosanakirja 5, s. 180. Helsinki: Otava, 1963.