työväline maan kyntämiseen From Wikipedia, the free encyclopedia
Aura eli kyntöaura on maatalouskone, jota käytetään kyntämiseen eli maan muokkaamiseen avaamalla pitkiä vakoja maahan ja maata kääntämällä. Juhdat eli työhön käytettävät kotieläimet vetivät aikaisemmin auroja, mutta nykyisin vetäjinä ovat traktorit. Maailman köyhimmillä alueilla kynnetään edelleen vetoeläinten vetämillä auroilla.lähde?
 |
Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. Tarkennus: Vaikeaselkoista ammattikieltä, myös paljon termejä joita ei selitetä. |
Nimitystä kyntöaura käytetään erotuksena muista auroista, kuten lumiaurasta.
Kaikki auran osat kiinnittyvät runkoon, joka on kiinni joko kolmipistekiinnityksellä, 2-pistekiinnityksellä tai vetokoukussa. Nykyaikaisen auran tärkeimmät osat ovat siipi, joka kääntää maan, ja leikkuri, joka helpottaa tätä työtä tekemällä viillon maan pintaan.
Aurat luokitellaan niiden veto- ja kiinnitystavan mukaan nostolaiteauroihin, puolihinattaviin ja hinattaviin auroihin. Nostolaiteaurat ovat kiinni vain traktorin nostolaitteessa ja nousevat ilmaan, kun nostolaite nostetaan ylös.
Nostolaiteaurat ovat yleensä enintään 5-siipisiä. Siipien määrän kasvaessa traktoriin on vaikeampaa, jopa mahdotonta laittaa tarpeeksi etupainoa, mistä syystä onkin kehitetty puolihinattavat ja hinattavat aurat. Puolihinattavat aurat kiinnitetään traktorin nostovarsiin jättäen työntövarsi pois. Takana on erillinen kannatuspyörä, jonka varassa auroja hinataan myös siirtoajossa. Kynnettäessä aurat lasketaan alas nostamalla kannatuspyörää. Hinattavat aurat taas kiinnitetään traktorin vetokoukkuun. Työsyvyyttä säädetään yleensä traktorin hydrauliikalla.
Paluu- eli kääntöaurat ja sarka-aurat.
Aurojen suuren massan vuoksi kyntäessä käytetään etupainoja; lisäksi nelivetoa ja välillä myös tasauspyörästön lukkoa tarvitaan kyntämiseen. Joihinkin vanhoihin auroihin sopii reunakyntölaite, jolla auroja saadaan siirrettyä sivusuunnassa traktoriin nähden. Aurat kytketään tavallisesti traktorin taakse nostolaitteisiin. Myös etunostolaitekiinnitteisiä auroja käytetään. Aurojen siipien määrä on vuosien mittaan lisääntynyt, ja se kasvaa edelleen. Vanhat koneet eivät pystyneet vetämään kuin yksi- tai kaksisiipisiä auroja, sitten tulivat kolmi- ja neli-, viisi- ja jopa kuusisiipiset aurat.
![Thumb](#/media/Tiedosto:Kehäaura_"peruna-aarra"_Kuortaneen_Ala-Kuljusta_1901.jpg)
Suomen maanviljely perustui pitkään poltto- eli kaskiviljelyyn, siis kyntöön ilman maata kääntävää auraa.[1] Pellot, jotka olivat hiesu-, savi- tai hiekkamaata, poltettiin, kynnettiin aatralla eli sahralla ja joskus pelkästään äestettiin risukarhilla. Kaskiviljely antoi ihmisille hyvälaatuista maata, mutta vain muutamaksi vuodeksi, ja kun pelto tuli hedelmättömäksi, se jätettiin ahoksi. Vasta keskiajalla alettiin oikeastaan kyntää peltoja siivellisellä auralla, koska savikkojen kovuus sitä vaati. Lounais-Suomessa pääasiassa kaskeamiseen perustunut viljely siirtyi peltopainotteiseksi viimeistään merovingiajalla, mutta monin paikoin Etelä-Suomessakin suurin osa viljasadosta tuli kaskesta vielä 1700–1800-luvuilla. Runsasmetsäisillä seuduilla kaskeaminen jatkui 1900-luvulle asti
Vanhin ja yksinkertaisin kyntöväline oli yksikyntinen (huhta)koukku.[2] Koukku tunnettiin 1300-luvulla myös veroterminä, mutta myöhemmin sitä nimitettiin kynneksi. Sitä käytettiin todennäköisesti 1200-luvulla, kuten löytynyt vannas todistaa.[1] Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla, jossa peltoviljely yleistyi kaskiviljelyn tilalle, koukulla kynnettiin pisimpään tilapäiskaskilla. Tavallisesti hevonen veti auraa, mutta Keski-Uudeltamaalta länteen ja Etelä-Pohjanmaalla vetoeläimenä oli härkä.[3]
Huhtakoukun rakenne oli yksinkertainen, eikä siinä ollut metalliosia. Se ei uponnut syvälle, vaan vain repi pellon pintaa. Yksinkertaisimmillaan koukku oli vain puun tyvi, johon oli jätetty kaksi vastakkaisiin suuntiin sojottavaa juurta tai oksaa. Toista käytettiin karana, joka tunkeutui maahan, ja toista kurkena eli ohjaimena, jota pidettiin kädessä. Karaa ja kurkea yhdistävä vaakatasossa oleva puunrunko toimi vetotankona. Huuhtakoukun runko voitiin tehdä myös kahdesta osasta, ensiksi niin että vetopuusta kohoavaa juurta käytettiin kurkena, mutta kara tehtiin eri puusta ja liitettiin rungon alapuolelle.[3]
Toinen yksinkertainen auramalli oli hankoaura, joka tunnetaan myös alkuperäisillä nimillä atra, aatra ja sahra. Se on omaksuttu itäslaaveilta, ja se levisi 1100-luvulla Karjalankannaksen kautta[1] karjalaisen vaikutuksen mukana Itä- ja Keski-Suomeen ja edelleen metsäsuomalaisten matkassa Keski-Skandinavian metsäseuduille asti. Hankoaurasta oli käytössä runsaasti erilaisia paikallisia malleja. Useimmilla Savon ja Karjalan paikkakunnilla eri hankoauratyypit olivat ainoita kyntövälineitä ja myös pellot kynnettiin niillä 1920–1930-luvuille saakka. Hankoaurasta tunnetaan myös erityinen kasken kyntöön kehitetty tyyppi, kaskuri, joka oli pysty, alapäästään kaksihaarainen ja rautakärjillä varustettu. Kaskuria käytettiin lehti- ja sekametsäkaskilla hevosen vetämänä. Se möyhensi maaperää ja sekoitti tuhkan maahan.[1][2][4]
Hankoauralla pellon pinta murrettiin, möyhennettiin ja käännettiin, jolloin lanta sekoittui maahan. Vakojen avaamista eli maan kääntämistä varten peltoatrassa oli luottimeksi sanottu lastamainen lisäosa. Kaskessa luotinta ei käytetty, vaan maata raavittiin ja juuria katkottiin pelkillä atran sorkilla eli vantailla. Nurmen ja savimaiden kyntöön atra soveltui huonosti, ja heinänviljelyn yleistyttyä jouduttiin samalla hankkimaan muita auroja. Samoin kun pula hyvistä viljelysmaista pakotti siirtymään hikeviltä mailta savimaille, oli myös hankittava saville paremmin sopivia auroja.
Noin ajanlaskun alusta (0–200 jaa.) suomen kieleen tuli skandinaaveilta tärkeitä lainasanoja, kuten aura, vannas ja pelto. Se osoittaa, että aura alkoi kehittyä. Kaariaura tehtiin kahdesta kappaleesta siten, että vetopuun kärkiosa yhdistettiin tappiliitoksella kara- eli peräpuuhun.[1] Tappiliitos teki kaariauran voimakkaammaksi, ja se sai vielä tukevoitukseen poikkiorren, joka oli kaareva. Tämän mukaan syntyi nimitys kaariaura. Näin siemenet joutuivat järjestelmällisesti kynnettyjen vakojen rivikylvöön. Kaariaurassa ei ollut vielä vannasta, joka opittiin tuntemaan vasta viikinkiajalla, mutta Lounais-Suomessa vannasaura oli käytössä keskiajan alussa. Koska koukku ja kuokka olivat käytössä samaan aikaan, Vergilius mainitsi todennäköisesti kaariauran Georgicassa. 1900-luvun taitteessa kaariauroja löydettiin vielä relikteinä Vakka-Suomesta ja Etelä-Pohjanmaalta Korsholman ja Kaarlelan väliltä.[3]
Seuraava auratyyppi oli kehäaura, jota käytettiin keskiajalla Keski-Euroopan kosteilla savikkomailla. Kehäauran kehän etummaisessa laudassa, ns. miekkalaudassa, oli tapitus, jonka avulla vantaan ja vetopuun eli ojaksen välistä kulmaa voitiin säätää. Peräpuun ja miekkalauden kärkien välillä oli kurkiorsi.[3] Kehäauran vieressä voitiin kävellä, ja sen vetämiseen tarvittiin vain yksi hevonen. Kehäaura tuli Ruotsista Länsi-Suomeen 1400-luvulla koukkuauran rinnalle. Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa sitä nimitettiin kosseliksi, Etelä-Pohjanmalla se oli arra. Tästä voidaan päätellä, että kehäaura oli levinnyt siinä määrin, että siitä kehittyi kolme auratyyppiä. Ensimmäinen levisi Merenkurkun yli Etelä-Pohjanmaalle, toinen Ahvenanmaan kautta Lounais-Suomeen ja kolmas vain Ahvenanmaalle. Parannus tehtiin 1500-luvulla, kun saatiin vantaan taakse liitettiin siipilaite, joka siirsi maata tehokkaasti auran sivulle.[3]
1700- ja 1800-luvuilla eri keksijät kehittivät kehäauran uusia tyyppejä. Ensimmäinen oli Ephraim Carenius, joka keksi Huittisten auran vuonna 1759. Hänen parannuksensa oli, että kehäauraan lisättiin kaksi symmetrisesti maata auraavaa siipeä.[3] Tyyppi tunnettiin myös Ala-Satakunnassa. Seuraavan kuuluisan kehitelmän teki maatalouskirjailija Jacob Tengström, ja sitä nimitettiin kiekka-auraksi. Se levisi Loimijokilaaksoon. Kiekka-auran tunnusmerkki oli lautasiipi, joka voitiin kääntää pultin varassa rungon puolelta toiselle ja joka työnsi maan sivulle. Myöhemmin kehäaura varustettiin viilillä eli viuhkalla, joka oli peräisin keskiajalta.[3]
Kehäauraa ei käytetty pitkään, koska 1700-luvulla Etelä-Pohjanmaalle ilmestyi kääntöaura eli närpiöläinen, joka levisi Taalainmaalta. Se ei vaatinut kyntäjän apua. Ensin puusiipi oli pellitetty, mutta myöhemmin se tehtiin kokonaan raudasta. Muita kääntöauran pohjalaisia alatyyppejä olivat Lapväärtin ja Ilmajoen aurat.[3]
Kääntöaura, jossa oli rautasiipi, tuli yleiseksi Länsi- ja osittain Itä-Suomessakin. Itä-Suomeen se tuli Venäjältä, joten sen nimi oli Etelä-Karjalassa luukka, ja Ruotsista tullutta kääntöauraa nimitettiin veltiksi. Myöhemmin kääntöauraan lisättiin myös nurmea viiltävä veitsi.[3]
1760-luvulla valmistettiin valurantaisella kääntösiivellä varustettuja kaksikurkisia auroja sekä skotlantilaisen suunnittelija James Smallin tehtaassa että Carl Georgin tehtaassa Ängetolftassa. Kolmas tyyppi oli ultunalainen kääntöaura, joka sai palkinnon Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1855.[3] Vuodesta 1850 lähtien Mustialan maatalousoppilaitoksessa tehtiin Smallin kehittämän auramallin mukaan suunniteltuja puurunkoisia yhden hevosen vedettäviä kääntöauroja. Vuonna 1858 Fiskarsin takomanufaktuuri otti auran mallistoonsa.[3]
Vuonna 1864 Moskovan näyttelyssä voitiin nähdä 30 suomalaista auraa. Helsingin maatalousmuseossa on rautarunkoinen veitsellä varustettu Högforsin kääntöaura vuodelta 1883. Koska rautaa sisältävät aurat olivat kalliita, niitä voitiin vuokrata maanviljelysseuroilta.[3]
Kääntöauralla oli suuri merkitys. Kynnettäessä aura irrotti maan viiluksi ja käänsi sen, jolloin viilut murtuivat. Niiden väliin jäi rakoja, ja huokoinen maa päästi kasvien juuret etenemään helpommin kuin tiivis, kyntämätön maa. Huokoset saattoivat myös varastoida vettä. Kun maasta tuli kuohkeampaa, se vilkastutti pieneliötoimintaa, josta syntyi kasveille käyttökelpoisia ravinteita. Kyntämällä saatiin mullatuksi myös kasvinjätteet ja karjanlanta. Kasvinjätteet nostivat muokkauskerroksen humuspitoisuutta, ja karjanlannan multaaminen hidasti typen haihtumista.[3]
Nykyisin käytetään nostolaite- ja puolihinattavien lisäksi vankkuriauroja ja etunostolaiteauroja. Vankkuriaura on periaatteessa samanlainen kuin puolihinattava tai hinattava aura, mutta siinä on vielä tukipyörien jälkeen siipiä. Nämä ovat tyypillisesti erittäin suurille vetokoneille soveltuvia laitteita.
Pakkeri on jyrämäinen lisälaite, joka musertaa kokkareita ja tasaa viiluja, saaden aikaan hyvissä olosuhteissa jopa kylvövalmiin työjäljen. Sitä käytetään yleensä keskikokoisissa nostolaite- ja puolihinattavissa auroissa. Pakkeria varten aurassa täytyy olla 'käsivarsi', jolla pakkeri jätetään kyydistä tultaessa päisteeseen ja otetaan taas mukaan lähdettäessä työstämään toiseen suuntaan.
Sänkikyntö eli 'on-land' kyntö on kehitetty kyntövaon pohjan tiivistymisen ehkäisemisen ja koneen vetopidon parantamisen vuoksi. Siinä auran kiinnityspiste sallii ensimmäisen viilun tekemisen kyntötraktorin pyörän tai telan ulkopuolelle, kun taas tavanomaisella auralla pyörä on edellisen vedon kyntövaossa. Kun pyörän on oltava vaossa, sen leveys rajoittuu kyntövaon leveyden mukaan. Peltomaan tiivistymisen ehkäisemiseksi ja vetopidon maksimoimiseksi olisi toivottavaa käyttää aina mahdollisimman leveitä pyöriä. Sänkikynnössä ei ole mitään esteitä jopa paripyörien käyttämiselle.
Joillakin maalajeilla on tarpeen syväkyntö. Se suoritetaan nykyäänkin valtavilla, jopa vain yksisiipisillä auroilla, joita vedetään useidenkin traktorien yhdistelmillä.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
