Kirottu runoilija

Kirottu runoilija tai kirotut runoilijat (ransk. Les Poètes maudits) on varsinkin ranskalaiseen kirjallisuuteen liittyvä käsite, joka syntyi Paul Verlainen vuonna 1888 julkaiseman samannimisen teoksen myötä.^[1]

Kirjassaan Verlaine kohteliaasti tekee kunniaa ranskalaisen kirjallisuuden ”rappeutuneelle” Parnassolle, joka tavallaan leimasi toisen keisarikunnan loppua ja kolmannen tasavallan alkua. Kirotun runoilijan arvonimellä Verlaine kunnioitti seuraavia kirjailijoita: Tristan Corbière, Arthur Rimbaud, Stéphane Mallarmé, Marceline Desbordes-Valmore, Villiers de l’Isle-Adam sekä Pauvre Lelian (joka on anagrammi Paul Verlainen omasta nimestä). Verlainen kirjoittamat kommentit painottuivat anekdootteihin.

Käsitettä ”kirottu runoilija” voidaan nykyisin käyttää myös muista runoilijoita kuin Verlainen ystävistä. Sillä kuvataan yleisesti lahjakkaita runoilijoita, jotka – nuoruusvaihetta lukuun ottamatta – kyseenalaistavat suurimman osan yhteiskunnan asettamista arvoista sekä käyttäytyvät provokatiivisesti, vaarallisesti, epäsosiaalisesti tai itsetuhoisasti, varsinkin käyttäessään ylen määrin alkoholia ja huumausaineita. Usein tällainen kirjailija kirjoittaa vaikeasti tajuttavia tekstejä ja kuolee ennen kuin hänen kykynsä yleisesti tunnustetaan. Tämän määritelmän mukaan monet muutkin runoilijat kuuluvat kirottujen runoilijoiden seuraan. Heitä ovat esimerkiksi François Villon, Aloysius Bertrand, Gérard de Nerval, Charles Baudelaire, Comte de Lautréamont, Charles Cros, Germain Nouveau, Alfred Jarry, Antonin Artaud, Armand Robin ja vielä Atlantin toiselta puolen Jim Morrison ja Edgar Allan Poe.

Suomalaisista runoilijoista käsitteen piiriin saattavat sopia Lauri Viita, Pentti Saarikoski ja Arto Melleri. Pekka Kejonen ehti luopua boheemista elämäntavasta ennen "rentturunoilijan" tyypillistä kohtaloa.

Lähteet

1. Paul Verlaine. Uusi Suometar, 20.10.1900, nro 263, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 17.07.2019.

Aiheesta muualla

• Verlainen teksti kokonaisuudessaan. (ranskaksi).