Kfar Etzionin verilöyly

Kfar Etzionin verilöyly oli Gush Etzionin juutalaiseen siirtokunta-alueeseen kuuluneen Kfar Etzionin antautuneiden puolustajien joukkomurha Palestiinan mandaattialueen sisällissodan aikana 13. toukokuuta 1948 eli hieman ennen Israelin itsenäisyyssotaa. Arabilegioona oli aloittanut Gush Etzionin valtaukseen tähdänneen hyökkäyksen edellisenä päivänä. Kfar Etzionin antauduttua joitakin sen puolustajista surmattiin. Yhteensä verilöylyssä ja edeltäneissä taisteluissa kuoli 157 juutalaista. Seuraavana päivänä antautuivat muut Gush Etzionin siirtokunnat, joiden asukkaat päätyivät sotavangeiksi. Siirtokuntien rakennukset tuhottiin.

Kfar Etzionin verilöyly
Osa Palestiinan mandaattialueen sisällissotaa
Päivämäärä: 12. – 13. toukokuuta 1948 Paikka: Kfar Etzion, nykyinen Länsiranta Lopputulos: Juutalaisten tappio Antautuneiden verilöyly
Osapuolet
Arabilegioona Arabien vapautusarmeija	Hagana paikallisten kibbutsien jäsenet
Komentajat
Abdullah Tall	?
Tappiot
27 kaatunutta 42 kaatunutta paikallisten asejoukkojen jäsentä	157 mukaan lukien verilöylyn uhrit

Tausta

Harelin prikaatin kolonna kohti Gush Etzionia vuonna 1947.

Kfar Etzionin juutalainen kibbutsi oli perustettu Jerusalemin eteläpuolelle Hebronin kukkuloille vuonna 1943. Sen ympärille perustettiin myöhemmin vielä kolme muuta asutusta, Massu'ot Yizhak, Ein Zurim ja Revadim. Yhdessä ne muodostivat Etzionin siirtokunta-alueen (Gush Etzion). Alueen sijainti oli strateginen. Palestiinan mandaattialueen sisällissodasta lähtien vuonna 1947 arabit alkoivat tehdä torjuttuja hyökkäyksiä siirtokuntia vastaan. Vastaavasti niistä käsin juutalaiset saattoivat häiritä arabien yhteyksiä kohti Jerusalemia.^[1]

Vuonna 1948 Etzionin alueella oli noin 500 siirtolaista ja Haganan jäsentä. 12.–14. tammikuuta 1948 huoltokolonna juutalaisesta Länsi-Jerusalemista oli väijytetty ja alue oli tästä lähtien käytännössä piiritetty. Yišuvin johdossa ei ollut yksimielisyyttä toimenpiteistä alueen suhteen. Osa kannatti sen evakuointia, mutta lopulta päätettiin, että yhtäkään siirtokuntaa ei luovutettaisi. Taistelua viimeiseen puolustajaan asti kannattajat esittivät puolustuksen olevan välttämätönä arabitaistelijoiden sitomiseksi pois Jerusalemin suunnalta.^[2]

Huhtikuun alusta lähtien alueen juutalaiset väijyttivät arabiliikennettä Hebronin ja Jerusalemin välillä Etzionista käsin. Kohteena olivat myös arabilegioona ja brittiarmeijan kulkuneuvot. Arabilegioona teki vastaiskun 12. huhtikuuta. Britit olivat alkaneet hermostua tilanteeseen. He pelkäsivät Haganan sulkevan tiet samalla, kun brittien oli tarkoitus pian vetäytyä niiden kautta Jerusalemista. Britit päättivät antaa arabilegioonalle oikeuden hoitaa Etzionin ongelma. Teiden turvallisuudesta vastaamaan muodostettiin arabilegioonan 6. rykmentti. Ensin tehtiin kostoiskuja. 4. toukokuuta iskivät panssariajoneuvoin tuetut arabilegioonan ja paikallisten taistelijoiden joukot mahdollisesti joidenkin brittien panssariautojen ja vaunujen tukemana. Iskun aikana ei kuitenkaan onnistuttu valtaamaan Etziuonin puolsutajien asemia. 12 Haganan jäsentä kaatui. Arabien puolella kaatui useampi tusina, heistä suurin osa paikallisia taistelijoita.^[2]

Arabilegioona päättii lopulta toteuttaa Etzionin alueen kokonaisvaltaisen valtauksen. Iskua johti 6. rykmentin komentaja Abdullah Tall. Tallin mukaan hyökkäys tehtiin ilman arabilegioonan brittiläisen komentaja kenraali John Glubbin lupaa. Tätä selitystä ei ole kuitenkaan aina pidetty paikkaansapitävänä, vaan hyökkäyksen on katsottu sopineen hyvin Glubbin yleisstrategiaan. Glubb pystyisi Etzionin valtauksella turvaamaan brittien viimeiset varustetoimitukset arabilegioonalle Suezin kanavan suunnalta, sekä helpottamaan Hebronin suunnan asemiaan. Samalla arabbilegioona kostaisi Etzionin siirtolaisten iuskuissa kärsityt tappiot.^[2]

Etzionin taistelut

tzionin puolustajia oli noin 500. Heidän joukossaan oli kibbutsien asukkaita ja Haganan jäseniä. Käytössä oli pääasiassa kevyttä aseistusta, kaksi kahden tuuman kranaatinheitintä, joitakin konekiväärejä ja PIAT-panssaintorjuntasinkoja. Etenkin PIAT-sinkojen ja kranaatinheittimien ammuksia oli kuitenkin vähän. Hyökkäävään arabilegioonaan kuului kaksi jalkaväen komppaniaa. Heitä tuki Arabien vapautusarmeijan komppania, pari tusinaa panssariautoja, kolmen tuuman kranaatinheittimien patteri, sekä mahdollisesti yksi tai kaksi kuuden naulan tykkiä.^[2]

Hyökkäys alko hieman ennen aamun sarastusta 12. toukokuuta kranaatinheittimien ja tykistön tulella. Tulitusta seurasi panssariautojen eteneminen ja niitä seurasi jalkaväki. Puolustajien asemat vallattiin yksi toisensa jälkeen. Niin sanottu venäläinen luostari Etzionin alueen keskustassa vallattiin keskipäivällä. Kfar Etzionin oli näin eristetty Etzionin muista siirtokunnista. Puolustajien kannalta tilanne oli epätoivoinen. Radiolla pyydettiin kaikkia mahdollisia vahvistuksia. Keskiyöllä Haganan pääesikuntaan ilmoitettiin, että toivoa puolustamisesta ei enää ollut. Jerusalemissa ei kuitenkaan pystytty tilanteeseen juuri vaikuttamaan. Britteihin ja punaiseen ristiin vedottiin taistelujen keskeyttämiseksi ja lenokoneilla tehtiin joitakin tehottomaksi jääneitä ilmaiskuja.

Hyökkäys jatkui yön jälkeen jälleen hieman ennen aamua. Tyypillisen tykistövalmistelun jälkeen panssariautot ja jalkaväki etenivät Kfar Etzionin puolustuslinjan juoksuhautoihin. Aamulla tehtiin läpimurto puolustuslinjan pohjoisosassa. Hieman ennen keskipäivää kibbutsin johto antoi käskyn antautumisesta.^[2]

Verilöyly

Arabilegioonan sotilaiden vangiksi ottamia Kfar Etzionin puolustajia.

Suurin osa Kfar Etzionin puolustajista tuli ulos asemistaan valkoisia lippuja kantaen. Jotkin asemat tekivät vielä vastarintaa, koska uutinen antautumisesta ei ollut kantautunut jokaiseen paikkaan. Joka tapauksessa puolustajien ydinjoukko, noin sata miestä ja naista, kokoontuivat aukiolle Kfar Etzionissa. Silminnäkijöiden mukaan arabilegioonan sotilaat kutsuivat paikalle valokuvaajan. Valokuvaajan otettua joitakin kuvia antaunueita vastaan avattiin tuli. Jotkin antautuneista selviytyivät yrittäen paeta tai avaten tulen hyökkääjiä vastaan. Arabilegioonan joukot huusivat iskulausetta "Deir Yassin". Lähes kaikki antauneet miehet ja naiset surmattiin.^[2]

Verilöylyssä ja sitä samana päivänä edeltäneissä taisteluissa oli kuollut 106 juutalaista miestä ja 27 naista. Edellisenä päivän taisteluissa oli kaatunut 24 puolustajaa. Vain muutamia Kfar Etzionin puolustajista selviytyi hengissä. Joitakin pakeni Massu'ot Yizhakiin ja arabilegioonan upseerit pelastivat kolmen hengen. Arabilegioonan ja tappiot olivat 27 kaatunutta ja paikallisten asemiesten 42 kaatunutta. Arabilegioona sittemmin joko kiisti koko verilöylyn, tai syytti sen toteuttamisesta paikallisia asemiehiä.^[2]

Seuraukset

Joukkohautajaiset Jerusaelmissa 17. marraskuuta 1949. Haudettavien joukossa oli monia Gush Etzionin asukkaita.

Etzionin kolme muuta siirtokuntaa olivat edelleen juutalaisten käsissä, mutta Hagana piti niidenkin tilannetta toivottomana. Brittien, punaisen ristin ja juutalaistoimiston välisissä neuvotteluissa saatiin 13. toukokuuta aikaan antautumissopimus. Seuraavana päivänä punaisen ristin kuorma-atuoja saapui kolmeen jäljellä olevaan siirtokuntaan. Arabilegioonan pienet osastot turvasivat asukkaiden pääsyn kuorma-autoille. Legioonan jäsenet joutuivat yhteenottoihin paikallisten asemiesten kanssa autoja turvatessaan. 357 sotavangiksi päätynyttä kibbutsien asukasta kuljetettiin Transjordaniaan, jossa he olivat pian alkaneen Israelin itsenäisyyssodan loppuun saakka. Arabilegioona ei alkuperäisen sopimuksen ehtojen mukaisesti vapauttanutkaan naisia ja haavoittuneita, mutta Haganan brittien välitysupseerina toiminut Chaim Herzog kuvaili heidän toimintaansa kolmen siirtokunnan antautumisen yhteydessä muuten esimerkilliseksi.^[2]

Etzionin siirtokunnat tuhottiin.^[2] Alueesta tuli sittemmin arabilegioonan sotilastukikohta. Israel valtasi alueen kuuden päivän sodan aikana vuonna 1967 ja Kfar Etzionin kibbutsi perustettiin uudelleen saman vuoden syyskuussa.^[1]

Lähteet

1. Fred Skolnik ja Michael Berenbaum: Encyclopaedia Judaica Volume 12 Kat-Lie, s. 59. Thomson Gale, 2007. ISBN 978-0-02-865928-2 (englanniksi)
2. Morris, Benny: 1948 : A History of the First Arab-Israeli War, s. 167-171. Yale University Press, 2008. ISBN 978-0-300-12696-9 (englanniksi)