Siika
Euraasian pohjoisosien sisä- ja murtovesissä elävä lohikalojen lahkon parvikala From Wikipedia, the free encyclopedia
Euraasian pohjoisosien sisä- ja murtovesissä elävä lohikalojen lahkon parvikala From Wikipedia, the free encyclopedia
Siika (Coregonus lavaretus) on Euraasian pohjoisosien sisä- ja murtovesissä elävä lohikalojen lahkon parvikala.
| Siika | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Yläluokka: | Luukalat Osteichthyes |
| Luokka: | Viuhkaeväiset Actinopterygii |
| Alaluokka: | Neopterygii |
| Lahko: | Lohikalat Salmoniformes |
| Heimo: | Lohet Salmonidae |
| Suku: | Coregonus |
| Laji: | lavaretus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Coregonus lavaretus |
|
| Katso myös | |
Siika on erittäin monimuotoinen kala, josta voi samassakin järvessä elää morfologisesti, ravinnonkäytöltään, kasvunopeudeltaan ja kutukäyttäytymiseltään hyvin erilaisia muotoja tai populaatioita.
Suomessa on erotettu viisi tai kuusi pääasiallista siikamuotoa: pohjasiika, karisiika, vaellussiika, järvisiika, planktonsiika ja tuppisiika. On pitkään ollut kiistanalaista, ovatko nämä erillisiä lajeja. Suomessa nykyään vallitsevan käsityksen mukaan ne kuitenkin katsotaan kaikki yhteen ja samaan lajiin Coregonus lavaretus kuuluviksi, eikä niitä pidetä edes alalajeina.[3][4][5] Toinen siikojen suvun (Coregonus) Suomessa luonnonvaraisena elävä laji on muikku. Lisäksi joihinkin Suomen vesiin on istutettu siperialaista peledsiikaa.
Siialla on hopeanväriset kyljet ja harmaat evät. Selkäevän ja pyrstöevän välissä sillä on lohikaloille ominainen rasvaevä. Siian pää ja suu ovat pienehköt muuhun ruumiiseen nähden. Pieni siika saattaa muistuttaa ulkonäöltään erehdyttävästi muikkua. Siian ja muikun erottaa periaatteessa leukojen pituudesta, siialla yläleuka on alaleukaa pidempi, muikulla päinvastoin.
Ulkonäöltään eri siikamuodot ovat lähellä toisiaan ja ruumiinrakenteen erot ovat pieniä. Eri muotojen erottelussa käytetään perustana etummaisten kiduskaarien siivilähampaiden lukumäärää. Siivilähampaiden lukumäärä vaihtelee siikamuodosta riippuen alle 20:stä yli 40:een seuraavasti:[3]
Eri siikamuotojen kasvunopeus vaihtelee suuresti. Nopeakasvuisin muoto on vaellussiika, joka 7-vuotiaana on noin 50 cm:n mittainen ja painaa noin 1 kg. Eräissä Lapin järvissä elävät siikamuodot kasvavat erittäin hitaasti ja ovat 6-vuotiaina vain noin 15 cm pitkiä ja alle 30 gramman painoisia. Suomessa suurin 2000-luvulla pyydetty siika on painanut 7,08 kilogrammaa.[6]
Inarijärvessä ja eräissä sen lähijärvissä elävää kääpiöitynyttä siikaa, joka on hieman muikkua suurempi, kutsutaan muun muassa reeskaksi tai tuppisiiaksi[7] (Coregonus lavaretus f. wartmanni)[8]. Reeska on tärkeää ravintoa taimenelle, nieriälle ja järvilohelle. Rääpys on toinen pienen Lapin kääpiösiian nimitys. Kookkaiksi kasvavista merikutuisista siioista on käytetty nimeä saaristosiika. Arvostettuja paikallisia muotoja ovat myös esimerkiksi Luodon siika ja Maalahden siika Merenkurkussa[9].
Siian levinneisyys ulottuu Länsi- ja Keski-Euroopasta halki Pohjois-Aasian. Eteläisimmät esiintymisalueet Euroopassa ovat Alpeilla ja Karpaateilla. Pohjois-Amerikassa euraasialaisen siian korvaa hyvin lähisukuinen sillisiika (Coregonus clupeaformis). Arktisissa ja Pohjois-Amerikan vesissä elää myös useita muita, selvemmin erillisiä siian suvun lajeja (mm. muksunsiika, peledsiika, omulsiika).
Suomessa siika on levinnyt koko maahan, sekä merialueilla että sisävesissä. Jokiin vaeltavan siian lisääntymisolosuhteet heikentyivät suuresti jokien rakentamisen yhteydessä. Siikaa on sen jälkeen istutettu runsaasti kantojen ylläpitämiseksi sekä alkuperäisiin että uusiin vesistöihin.
Itämeressä eläviä siikamuotoja ovat vaellussiika, joka nousee jokiin kudulle, sekä meressä kuteva karisiika. Muut siikamuodot ovat sisävesikaloja; myös vaellussiialla ja karisiialla on pelkästään sisävesissä eläviä kantoja.[8]
Siika viihtyy puhtaissa, kylmissä ja hapekkaissa vesissä. Eri siikamuotojen elinympäristöt ja -tavat eroavat toisistaan.
Vaellussiika tekee laajoja syönnösvaelluksia Itämeressä ja nousee syksyllä jokiin kutemaan. Alun perin tämä siika lisääntyi Suomessa noin 30:ssä rannikon joessa, lisäksi Kemijoen ja Vuoksen vesistöissä on puhtaita sisävesikantoja. Jokirakentaminen tuhosi suuren osan jokikannoista, joita on sittemmin tuettu kymmenin miljoonin istukaskaloin vuodessa. Kutumenestys luonnossa on heikkoa, ja vaellussiika on nykyään Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.[8]
Karisiika elää koko ikänsä meressä ja kutee karikoilla. Myös esimerkiksi Laatokassa elää karisiiaksi luokiteltuja populaatiota. Karisiian osuus siikasaaliista on vähentynyt selvästi Pohjanlahdella, jossa se elää yhdessä istutuksin tuetun vaellussiian kanssa. Selkämereltä sitä ei nykyisin saada, ja siellä laji katsotaan vaarantuneeksi.[8]
Planktonsiika on joissa ja virtaavissa salmissa kuteva sisävesien siikamuoto, joka kasvuvaiheessaan syönnöstää järvissä. Se esiintyy alkuperäisenä useissa osissa Oulujoen, Kymijoen ja Vuoksen vesistöalueita. Luontaiset kannat ovat heikentyneet vesirakentamisen takia. Kantoja tuetaan viljelyyn otettujen kantojen istutuksilla kaikilla vesistöalueilla. Planktonsiika on Suomessa vaarantunut.[8]
Järvisiika kutee järvissä ja syö pääasiassa planktonia. Siitä tunnetaan Kemijoen, Oulujoen, Kymijoen ja Vuoksen vesistöistä alle 20 esiintymää, joista osaa tuetaan istutuksin. Se on saattanut sekoittua muiden siikamuotojen kanssa, ja katsotaan silmälläpidettäväksi.[8]
Pohjasiika on Jäämereen laskevien vesien kala, joka Suomessa esiintyy Paatsjoen (Inarijärvi), Tenojoen, Pistojoen ja Oulankajoen (Kuusamon järvet) vesistöissä. Se kutee joissa ja kasvaa järvissä, joissa se harvahampaisena syö lähinnä pohjaeläimiä. Se on Suomessa elinvoimainen.[8]
Tuppisiika on pienikokoiseksi jäävien siikojen ryhmä, jota tavataan niin Itä- ja Keski-Suomessa, Kuusamossa kuin Lapissa. Nämä siikamuodot voivat olla joko joki- tai järvikutuisia. Tuppisiika katsotaan elinvoimaiseksi.[8]
Poikasiässä siika syö eläinplanktonia. Harvasiivilähampaiset muodot siirtyvät kasvaessaan syömään kalanpoikasia ja pohjaeläimiä kuten surviaisentoukkia, hankajalkaisia, vesikirppuja, kotiloita ja simpukoita. Myös pienet kalat kelpaavat ravinnoksi siialle. Tiheäsiivilähampaiset muodot kuten järvi- ja planktonsiika syövät koko ikänsä pääasiassa planktonravintoa. Mikäli muikkuja on paljon, järvi- ja planktonsiiat joutuvat kamppailemaan tehokkaampien muikkujen kanssa eläinplanktonista.[4] Siiat saattavat syödä myös oman lajin sekä muiden kalojen mätiä.
Sukukypsyyden siika saavuttaa keskimäärin 4–5-vuotiaana. Siika kutee syksyllä. Kutu ajoittuu syyskuusta joulukuuhun, kun vesi on 2–5-asteista. Vaellus-, plankton- ja pohjasiika kutevat jokiin, kun taas meressä elävä karisiika puolestaan kutee ulkokareilla. Järvisiika kutee järvessä rantojen lähettyvillä. Kutu tapahtuu 0,5–4 metrin syvyydessä, hiekka- ja sorapohjaisilla alueilla. Kutiessaan naaras ja koiras ovat kyljikkäin laskien mädin veteen. Kun siiat ovat kuteneet, ne jäävät vähäksi aikaa kutupaikoille syöden näkyviin jäänyttä kutua. Poikaset kuoriutuvat keväällä jäiden lähdön aikoihin.
Suomessa siian viljely ruokakalaksi alkoi varsinaisesti 2000-luvun alussa. Vuosituotanto nousi nopeasti vuoden 2013 1,2 miljoonaan kiloon, joka oli noin 9 % maan koko kalanviljelystä. Tuotannon arvo oli tuottajahinnoin noin kahdeksan miljoonaa euroa.[10]
Vuonna 2018 kotimaista siikaa kulutettiin Suomessa keskimäärin 230 grammaa henkilöä kohden. Tästä määrästä 100 grammaa oli peräisin vapaa-ajan kalastuksesta, 80 grammaa kasvatetusta kalasta ja 50 grammaa kaupallisesta kalastuksesta.[11]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
