Molempain Sisiliain kuningas (1830–1859) From Wikipedia, the free encyclopedia
Ferdinand II (12. tammikuuta 1810 Palermo – 22. toukokuuta 1859 Caserta)[1] oli Molempain Sisiliain kuningaskunnan kuningas vuosina 1830–1859. Hän hallitsi autoritaarisesti ja yksinvaltaisesti. Vallankumousvuoden 1848 aikana hän joutui hetkeksi myöntämää valtakunnalleen perustuslain, mutta kukisti pian vallankumouksen ja palasi absolutismiin.
Ferdinand II:n isoisä oli kuningas Ferdinand I.[2] Hänen vanhempansa olivat silloinen kruununprinssi, myöhempi kuningas Frans I ja Espanjan infanta Maria Isabella de Bourbon. Ferdinand II tuli hallitsijaksi isänsä kuoltua 8. marraskuuta 1830. Molempain Sisiliain kuningaskunnan sisäiset asiat olivat tuolloin kurjalla tolalla, joten Ferdinand II pyrki heti valtakautensa alussa parantamaan hallintoa, lakeja ja valtionvarojen tilaa. Liberaalit suhtautuivat häneen aluksi toiveikkaasti, sillä hän antoi poliittisille vangeille yleisen armahduksen ja palautti virkoihinsa upseereita, joita oli erotettu tasavaltalaisiksi epäiltyinä. Vähitellen Ferdinand II kuitenkin omaksui yhä autoritaarisemman politiikan, ja alkoi käyttää armeijaa, poliisia, urkkijoita ja sensuuria poliittisen liberalismin tukahduttamiseen. Hän joutui tukahduttamaan useita kapinoita, joista kuuluisin oli niin sanottujen Bandieran veljesten johtama kapina vuonna 1844.[1][2]
Ferdinand II avioitui vuonna 1832 Sardinian ja Savoijin prinsessa Maria Cristinan (1812–1836) kanssa, joka oli Sardinian kuninkaan Viktor Emmanuel I:n ja Itävalta-Esten arkkiherttuatar Maria Teresan (1773–1832) nuorin tytär. Heille syntyi yksi poika, kruununprinssi ja tuleva kuningas Frans Il. Kuningatar Maria kuoli vuonna 1836 poikansa synnytykseen.
Vuonna 1837 Ferdinand II avioitui toisen kerran Itävallan arkkiherttuatar Maria Teresan (1816–1867) kanssa, joka oli Itävallan arkkiherttua Kaarlen ja prinsessa Henrietta von Nassau-Weilburgin (1797–1829) tytär. He saivat kolmetoista lasta, joista seitsemän eli aikuisiksi asti.
Sisilian Palermossa puhkesi 12. tammikuuta 1848 menestyksekäs vallankumous, joka sai myös Napolin liberaalit astumaan esiin vaatimustensa kanssa. Ferdinand II katsoi olevansa pakotettu myöntämään 29. tammikuuta valtakunnalleen perustuslain, joka perustui Ranskan vuoden 1830 peruskirjaan.[1][2] Kuningas joutui nimittämään samalla liberaalin hallituksen.[3] Hän joutui Napolin liberaalien painostuksesta muuttaman perustuslakia myöhemmin vielä demokraattisempaan suuntaan sekä hyväksymään huhtikuussa 1848 joukkojen lähettämisen Pohjois-Italiaan sotimaan Itävaltaa vastaan Italian yhdistymisen puolesta. Sisilian saaren parlamentti julisti 13. huhtikuuta Bourbonien vallan päättyneen Sisiliassa.[2] Kun Ferdinand II kieltäytyi tunnustamasta huhtikuussa Napolissa valittua parlamenttia kansalliskokoukseksi, Carlo Troyan liberaalihallitus erosi ja kuninkaan vallankaappausta pelätessään radikaalit sekä kansalliskaartilaiset ryhtyivät pystyttämään pääkaupungin kaduille barrikadeja.[3] Ferdinand määräsi tulittamaan kaupunkia sitä ympäröineistä linnakkeista ja otti sen takaisin haltuunsa 15. toukokuuta uskollisina pysyneiden sotajoukkojen, sveitsiläisrykmenttien ja katuköyhälistön (lazzaroni) avulla. Murskattuaan kaiken vastarinnan Ferdinand palautti valtansa seuraavan kolmen päivän aikana syrjäyttämällä perustuslain, hajottamalla parlamentin, nimittämällä konservatiivisemman hallituksen ja kutsumalla Itävaltaa vastaan lähetetyt joukot takaisin.[3][2][1]
Kesäkuussa 1848 järjestetyissä vaaleissa valittiin uusi parlamentti, joka ei kuitenkaan saanut koskaan todellista valtaa. Kuninkaan vastaista vastarintaa esiintyi mantereella tämän jälkeen vain Calabriassa, mutta se nujerrettiin heinäkuussa 1848. Syyskuussa Ferdinand II lähetti 20 000 miehen armeijan valtaamaan Sisiliaa. Messinan valtauksen yhteydessä kaupunkia pommitettiin ankarasti tykkitulella, jopa vastarinnan päättymisen jälkeenkin, minkä ansiosta Ferdinand sai lempinimen ”kuningas pommi” (Bomba). Englannin ja Ranskan väliintulo pakotti Ferdinandin tekemään lokakuussa 1848 aselevon Sisilian kapinallisten kanssa, mutta maaliskuussa 1849 hän jatkoi saaren valtausta ja lakkautti kokonaan Napolin parlamentin.[3] Palattuaan yksinvaltaiseen hallintoonsa Ferdinand II rankaisi ankarasti vallankumouksiin osallistuneita kansalaisia sellaisella tavalla, joka johti hänen tuomitsemiseensa monissa Euroopan maissa.[1][2] Hän ei kuitenkaan antanut ulkomaisen mielipiteen vaikuttaa maansa sisäisiin asioihin. Vuonna 1850 Ferdinandin valtakunnassa arvioitiin olevan noin 20 000 poliittista vankia.[2] Ferdinand tarjosi vuosina 1848–1850 Gaetan linnoituksesta turvapaikan paavi Pius IX:lle, joka oli joutunut pakenemaan Roomasta. Kuningas lähetti myös joukkojaan paavin pyynnöstä kukistamaan Rooman tasavaltaa vuonna 1849.[4]
Kun Ferdinandia vastaan oli joulukuussa 1856 tehty murhayritys, hän julisti Napolin piiritystilaan ja vetäytyi Casertaan, jossa vietti viimeiset vuotensa.[2] Hän eristäytyi aiempaa voimakkaammin kansalaisistaan pelätessään uusia henkeensä kohdistuvia salaliittoja. Ferdinand II kuoli vain 49-vuotiaana. Italian yhdistyminen johti koko Molempain Sisiliain kuningaskunnan romahtamiseen seuraavana vuonna.[1]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
