Espanja vuosina 1931–1939 From Wikipedia, the free encyclopedia
Espanjan toinen tasavalta (esp. Segunda República Española) syntyi 14. huhtikuuta 1931 kaksi päivää tasavaltalaisten murskavoittoon päättyneiden paikallisvaalien jälkeen. Espanjaa vuodesta 1886 lähtien hallinnut kuningas Alfonso XIII luopui kruunustaan ja lähti maanpakoon Italiaan.
| Espanjan tasavalta República Española |
|||
|---|---|---|---|
1931–1939 |
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | tasavalta | ||
| Valtionpäämies | Espanjan presidentti | ||
| Pääkaupunki |
Madrid (1931–1936) Valencia (1936–1937) Barcelona (1937–1939) |
||
| Viralliset kielet | espanja | ||
| Valuutta | Espanjan peseta | ||
| Tunnuslause | Plus Ultra (”Vielä pidemmälle”) | ||
| Kansallislaulu | Himno de Riego | ||
| Edeltäjä |
.svg){kind=small} Espanjan kuningaskunta |
||
| Seuraaja | Francon Espanja | ||
Heinäkuussa 1936 toinen tasavalta ajautui sisällissotaan kenraali Francon johtamien fasistien yrittäessä sotilasvallankaappausta. Puoli miljoonaa uhria vaatinut verinen sisällissota päättyi huhtikuussa 1939 natsi-Saksan ja Italian tukemien kansallismielisten voittoon, jonka jälkeen Espanjan toinen tasavalta lakkautettiin ja maa siirtyi 36 vuoden ajaksi Francon johtamaan sotilasdiktatuuriin.
Espanjan toisen tasavallan pakolaishallitus toimi Pariisissa vuoteen 1977 saakka. Toisen maailmansodan natsimiehityksen aikana hallitus oli Meksikossa.
Espanjan toinen tasavalta sai alkunsa tammikuussa 1930, kun kuningas Alfonson tukema kenraali Miguel Primo de Riveran sotilasdiktatuuri syrjäytettiin. Tasavaltaa kannattaneet ryhmät konservatiiveista sosialisteihin yhdistivät voimansa, ja saman vuoden elokuussa syntyi niin sanottu San Sebastiánin sopimus. Sen tarkoituksena oli lakkauttaa monarkia ja tehdä Espanjasta tasavalta. Huhtikuun 12. päivänä 1931 pidetyt paikallisvaalit päättyivät tasavaltalaisten selvään voittoon ja kaksi päivää myöhemmin maa julistettiin tasavallaksi. Kuningas Alfonso lähti maanpakoon ja Espanjan johtoon nousi aluksi väliaikainen hallitus. Sen pääministerinä toimi aiemmin vangittuna ollut liberaalirepublikaanisen puolueen Niceto Alcalá-Zamora, joka oli johtanut myös sotilasdiktatuurin vastaista vallankumousneuvostoa.[1]
Espanjan parlamentti oli laatimassa maan perustuslaista erittäin papistonvastaista. Sen seurauksena katolinen Alcalá-Zamora erosi pääministerin virasta protestina lokakuussa 1931. Seuraavaksi pääministeriksi nousi papistonvastainen liberaali Manuel Azaña,[2] joka oli tehtävässä syyskuuhun 1933 saakka.[3] Hän oli perustanut liberaalin Acción Republicana (Tasavaltalaistoiminta) -puolueen vuonna 1930.[3] Azaña muun muassa vähensi armeijan valtaa, sekä sai liitettyä uuteen perustuslakiin pykälät papiston oikeuksien rajoittamisesta, maallisesta koulutuksesta, maauudistuksesta ja naisten täydestä äänioikeudesta.[3]
Azaña toimi pääministerinä vasemmiston tuella, jonka hän menetti syksyllä 1933. Azañan jyrkkä suhtautuminen anarkisteihin, monarkisteihin, papistoon sekä armeijaan nakersi hänen suosiotaan, samoin sosiaalisten uudistusten hitaus, joka vei juuri vasemmiston tuen.[3] Azaña ei myöskään suostunut perustamaan sosialistien toivomia valtion yhteistoimintatiloja ja vain 12 000 perhettä sai maata.[4]
Espanjan toisen tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin 11. joulukuuta 1931 aikaisemmin pääministerin tehtävästä eronnut Niceto Alcalá-Zamora. Hän oli presidenttinä huhtikuuhun 1936 saakka.[1]
Marraskuussa 1933 katolis-monarkistisen José María Gil Roblesin CEDA-puolue voitti parlamenttivaalit. Presidentti Alcalá-Zamora ei halunnut vasemmiston vastustamaa Gil Roblesia pääministeriksi, vaan nimitti radikaalin Alejandro Lerroux’n. Oikeistolainen CEDA tuki hallitusta, mutta liittyi siihen vasta lokakuussa 1934.[5]
Vuonna 1934 Asturian maakunnassa oli laaja kaivoslakko sekä kansannousu, jonka kenraali Franco tukahdutti verisesti.[2] Maaliskuussa 1935 Gil Robles nousi sotaministeriksi, mutta joulukuussa 1935 kaikki CEDA:n ministerit erosivat hallituksesta.[5]
Presidentti Alcalá-Zamora suhtautui oikeistoon hyvin torjuvasti ja hajotti parlamentin 7. tammikuuta 1936 estääkseen CEDA-puoluetta saamasta pääministerin paikkaa. Tasavaltalaisten ja vasemmiston laaja kansanrintama sai niukan voiton 16. helmikuuta 1936 pidetyissä uusissa parlamenttivaaleissa. Tämän jälkeen parlamentti erotti presidentin teknisen laintulkinnan avulla 7. huhtikuuta 1936[1] ja valitsi toukokuussa tilalle kansanrintamaa johtaneen entisen pääministerin Manuel Azañan.[2][3] Kansanrintamassa oli kahden liberaalipuolueen lisäksi mukana sosialistinen työväenpuolue, Espanjan kommunistinen puolue ja trotskilainen POUM.
Azaña toimi pääministerinä toukokuuhun 1936 saakka, jolloin hänet valittiin presidentiksi Alcalá-Zamoran tilalle.[3] Tämä oli yrittänyt hillitä molempien puolten ääriaineksia, minkä vuoksi lopulta lähes kaikki olivat Alcalá-Zamoraa vastaan.[1] Azaña oli presidentin virassa lähes heinäkuussa 1936 alkaneen sisällissodan loppuun asti.[2] Pääministeriksi Azaña nimitti 13. toukokuuta luotettunsa Santiago Casares Quirogan. Kansanrintamassa mukana olleista ryhmistä sosialistinen työväenpuolue, sekä sen kanssa yhteistyötä tehnyt ammattiliitto UGT jäivät hallituksesta sivuun yhteisellä sopimuksella.[6][7]
Jo useita kuukausia valmisteltu sotilaskapina alkoi 17. heinäkuuta 1936. Sen taustalla oli kansallismielisten kenraalien pelko maan hajoamisesta. Hallitus oli yrittänyt estää vallankaappausyrityksiä erottamalla sotilasjohtoa ja sijoittamalla upseereja uusiin tehtäviin. Esimerkiksi kenraali Franco oli siirretty Kanariansaarille, Manuel Goded Llopis Baleaareille ja Afrikan armeijan komentaja Emilio Mola pohjoiseen Navarran maakuntaan. Entisen diktaattorin poika ja Falangistipuolueen johtaja José Antonio Primo de Rivera puolestaan oli vangittu maaliskuussa. Toimenpiteet eivät kuitenkaan olleet riittäviä. Kansallismielisten sotilaiden kapinaa olivat edeltäneet erilaiset väkivallanteot, joihin syyllistyivät molemmat osapuolet. Sisällissodan käynnistävinä tapahtumina pidetään 12. heinäkuuta tapahtunutta luutnantti José Castillon murhaa ja sitä seurannutta monarkistisen konservatiivipoliitikon José Calvo Sotelon ampumista. Castillo oli sosialistisen työväenpuolueen jäsen, joka palveli tasavaltalaisten Guardia de Asalto -poliisivoimissa. Hänen surmaamisensa kostettiin seuraavana päivänä Calvo Sotelon sieppauksella ja teloituksella. Kansallismieliset käyttivät Calvo Sotelon murhaa oikeutuksenaan kapinalle, vaikka sen suunnittelu oli ollut pitkällä jo aikaisemmin. Kapina käynnistyi Espanjan Marokosta 17. heinäkuuta.
Santiago Casares Quiroga oli pääministerinä 19. heinäkuuta 1936 saakka, jonka jälkeen presidentti Azaña pyrki estämään vasemmistopuolueita saamasta ylivaltaa hallituksessa. Hän nimitti tehtävään maltillisen Diego Martínez Barrion, joka oli perustanut tasavaltalaisunionin vuonna 1934. Puolue koostui radikaalidemokraateista, jotka eivät suostuneet liittymään oikeistolaiseen CEDA-puolueeseen. Vuoden 1936 vaaleissa tasavaltalaisunioni oli osa kansanrintamaa ja siitä tuli neljänneksi suurin puolue.[3] Martínez Barrio tarjosi kenraali Molalle ja eräille muille kapinallisille kenraaleille ministerinsalkkuja, jos nämä luopuisivat kapinasta, mutta he kieltäytyivät. Tämän jälkeen Martínez Barrio luopui ja vielä samana yönä pääministeriksi nimitettiin professori José Giral.[8] Presidentti Azaña jäi pian sodan alettua syrjään päätöksenteosta ja hänestä tuli lopulta lähinnä tasavallan keulakuva.[3]
Syyskuussa Giralin tilalle nimitettiin sosialistisen työväenpuolueen ja UGT-ammattiliiton puheenjohtajana toiminut Francisco Largo Caballero. Hänen hallituksessaan oli mukana myös anarkistinen CNT-ammattiliitto. Largo Caballero toimi sisällissodassa olleen toisen tasavallan pääministerinä kommunistien ja anarkistien välisenä aseellisena valtataisteluna tunnettuun Barcelonan toukokuuhun asti. Sen päätyttyä hän luopui tehtävästään 17. toukokuuta 1937 ja pääministeriksi nousi kommunisteille myötämielinen sosialisti Juan Negrín.[9]
Sisällissodan alkuvaiheessa osa tasavaltalaisten alueesta oli anarkistien hallussa. Näissä maakunnissa aloitettiin Espanjan vallankumoukseksi kutsuttu sosiaalinen vallankumous, jonka aikana muun muassa maatalous ja teollisuus kollektivisoitiin. Uudistukset kuitenkin loppuivat toukokuun 1937 valtataistelun myötä.[10]
Sodassa Negrin joutui tukeutumaan Stalinin johtaman Neuvostoliiton apuun natsi-Saksan ja fasistisen Italian tukiessa kansallismielisiä. Maaliskuussa 1939 Negrinin hallitusta vastaan nousi sotilasjuntta, joka halusi rauhanneuvotteluja kansallismielisten kanssa. Eversti Segismundo Casadon johtama juntta onnistui lopulta syrjäyttämään Negrinin ja hänen tukijansa lyhyen aseellisen taistelun jälkeen. Aloitetuissa rauhanneuvotteluissa kenraali Franco ei kuitenkaan hyväksynyt kuin ehdottoman antautumisen.[11]
Espanjan toinen tasavalta kukistui 1. huhtikuuta 1939, jolloin viimeisetkin tasavaltalaisten joukot antautuivat. Sisällissota vaati yhteensä noin puoli miljoonaa uhria, joista 200 000 kaatui taisteluissa. Teloituksissa kuoli noin 140 000 ihmistä, nälänhätä surmasi 25 000 ja pommitukset 10 000. Sodan jälkeen Franco teloitti noin 100 000 tasavaltalaista ja arviolta 35 000 kuoli keskitysleireillä.[12] Tasavaltalaisten suorittamat teloitukset tapahtuivat lähinnä sodan alkuvaiheessa, ennen kuin hallitus onnistui saattamaan taistelevat joukot lain piiriin.[2]
Sisällissodan päätyttyä satoja tuhansia tasavaltalaisia lähti maanpakoon. Heistä noin 500 000 pakeni Ranskaan, jossa tasavaltalaiset vangittiin internointileireille. Natsien miehitettyä Ranskan vuonna 1940 heitä siirrettiin Saksaan, jossa noin 5 000 tasavaltalaista kuoli Mauthausen-Gusenin keskitysleirillä.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
.svg)
.svg)
