tutkimusmenetelmä From Wikipedia, the free encyclopedia
Eläinkokeiden keskeisin tarkoitus on vähentää ihmisten ja eläinten kärsimyksiä ja sairauksia lisäämällä ymmärrystä sairauksista, kehittämällä lääkkeitä tai hoitomenetelmiä ja tutkimalla lisäaineiden ja ympäristökemikaalien haittoja. Eläinkokeita käytetään tilanteissa, joissa tietoa ei saada ihmistä tutkimalla tai halvemmilla solukokeilla tai biokemiallisilla tutkimuksilla.
Euroopassa eläinkokeisiin käytetään vuosittain yli 11 miljoonaa koe-eläintä.[1] Niistä 7 miljoonaa on hiiriä, vajaa 2 miljoonaa rottia ja muita jyrsijöitä.[2]
Eläinkokeiden päätavoitteet voidaan jakaa kolmeen pääryhmään. Niitä käytetään sairauksien luonteen selvittämiseen ja sitä kautta lääkkeiden tai muiden hoitojen kehittämiseen. Toiseksi niitä käytetään lääkkeiden ja muiden kemikaalien turvallisuuden varmistamiseen. Kolmanneksi eläinkokeilla pyritään lisäämään ymmärrystä ihmisen ja eläinten elintoiminnoista eli fysiologiasta. Kaksi edellistä ovat pitkälle soveltavaa tutkimusta, viimemainittu on perustutkimusta, joskin pitkällä tähtäimellä sekin pyrkii terveyden edistämiseen.[3] Etenkin kaloilla tehdään myös taloudelliseen toimintaan liittyvää tutkimusta, esimerkiksi rehunhyödyntämistutkimuksia. Kotieläinjalostusta tai ruokintatutkimuksia ei usein pidetä eläinkokeina, vaikka ne eivät periaatteesa eroa niistä mitenkään.
Eläinkokeet alkoivat 1800-luvun alkupuolella, kun käsitykset kemiallisista aineista alkoivat selkiintyä. Espanjalainen toksikologi Mathieu Orfila tutki myrkytyksiä koirakokeissa ja osoitti monet uskomukset vastamyrkyistä vääriksi sekä osoitti, että myrkytyksen uhreista voidaan saada oikeudellisesti päteviä kemiallisia todisteita. Samoihin aikoihin ranskalainen François Magendie alkoi tutkia myrkkyjen kuten strykniinin vaikutusmekanismia ja hänen oppilaansa Claude Bernard tutki monipuolisesti fysiologiaa käyttäen muun muassa sammakoita. Hän muun muassa havaitsi, että hiilimonoksidi (häkä) sitoutuu veren hemoglobiiniin ja että nuolimyrkky kurare vaikuttaa hermon ja lihaksen välissä olevaan hermo-lihasliitokseen.[4]
Varhaiset eläinkokeet avasivat tien tieteelliselle käsitykselle ihmiselimistön toiminnasta aikaisempien taikauskoisten käsitysten sijaan, ja niistä alkoi ymmärrykseen pohjautuva sairauksien hoito ja lääkkeiden käyttö. Nämä eläinkokeet tehtiin kuitenkin aikana, jolloin enempää anestesiaa kuin kivunlievitystäkään ei tunnettu. Tältä ajalta periytyy ennen muuta Englannissa käytetty sana vivisektio eli elävältä leikkaaminen. Tuon ajan tutkimusselostukset ovatkin karua luettavaa, eikä sellaista missään sivistysvaltiossa enää hyväksyttäisi. Englannissa säädettiinkin vuonna 1876 eläimiin kohdistetun julmuuden kieltävä laki (Cruelty to Animals Act, 1876).[5] Toisaalta samaan aikaan myös kaikki ihmisen leikkaukset, esim. amputaatiot tehtiin ilman anestesiaa ja kivunlievitystä. Ainoa yleisesti käytetty kivunlievitys oli viinaryyppy.
1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa eläinkokeet tulivat tärkeäksi osaksi nykylääketieteen kehitystä. Fysiologiasta voidaan mainita esim. Pavlovin käyttäytymiskokeet koirilla, josta alettiin ymmärtämään refleksien suuri merkitys. Myöhemmin muun muassa antibioottien kehitys perustui suurelta osalta jyrsijöillä tehtyihin tutkimukseen, muun muassa Alexander Fleming osoitti penisilliinin tehoavan jyrsijöiden infektioihin.[6] Koe-eläinten käyttö lääkkeiden ja kemikaalien turvallisuuden osoittamiseksi lisääntyi 1900-luvun puolivälin molemmin puolin osin onnettomuuksien jälkeen. Ensin sulfalääkkeet aiheuttivat munuaisvauriokatastrofin 1938, ja syyksi osoitettiin lääkkeen liuotukseen käytetty etyleeniglykoli.[7] Sitten turvalliseksi luultu talidomidi aiheutti raajaepämuodostumia 1958 alkaen. Kesti vähän aikaa, ennen kuin ymmärrettiin sen vaikutuksen kohdistuvan raskauden aikana melko lyhyeen herkkään aikaan, minkä takia sitä ei ensin havaittu rotilla.[8]
Näiden katastrofien jälkeen on annettu täsmälliset kansainväliset ohjeet siitä, kuinka lääkkeet ja kemikaalit on tutkittava, ennen kuin niitä saa antaa ihmisille tai saattaa ihmisiä alttiiksi niille. Tuoteryhmät, jotka on kaikissa sivistysmaissa tutkittava (myös täsmällisesti ohjeistetuissa eläinkokeissa) ovat lääkkeet, elintarvikkeiden lisäaineet ja torjunta-aineet.[3] Euroopassa lisäksi REACH-lainsäädäntö määrittelee muillekin kemikaaleille tutkimusvelvoitteen, jos niistä suuren tuotantomäärän tai erityisen altistuksen takia arvioidaan olevan vaaraa ihmiselle.
Yleisimmin koe-eläin on kala tai hiiri. Tärkeimpiä koe-eläimistä ovat laboratoriohiiri, rotta, kaniini, marsu, koira, ja harvemmin kissa, reesusapina ja lähinnä käyttäytymiskokeissa simpanssi niiden fysiologian samankaltaisuuden vuoksi ihmisen kanssa. Toisaalta lajieroavaisuudet ovat merkittäviä niin aineenvaihdunnassa kuin fysiologiassa, mikä edellyttää eläinkokeiden suorittajalta taitoa ja kriittisyyttä.[3] Tärkeimpiä eläimillä testattavia asioita ovat lääkkeet, rokotteet, kodin kemikaalit, tuholaismyrkyt, erilaiset sairauksien hoitomenetelmät sekä leikkaustekniikat. Ruoan lisäaineiden tai ihmisiin mahdollisesti kulkeutuvien kemikaalien vaikutuksia eläviin olioihin tai luontoon testataan myös. Geenitekniikka mahdollistaa geneettisesti muunneltujen hiirien kehittämisen erilaisten sairauksien tutkimukseen, esimerkkinä ennenaikaisesti vanhenevat tai perinnöllisiä sairauksia potevat hiiret hoitokeinojen tutkimusta varten.
Eläinkokeita alettiin tehdä 1800-luvun puolessa välissä. Suomessa käytettiin eläinkokeisiin vuosina 2009-2011 vuosittain noin 100 000 eläintä, jossa luvussa ei ole kaloja. Saman verran eläimiä käytettiin tutkimukseen, mutta ei eläinkokeisiin. Tämä tarkoittaa pelkkää lopettamista hyväksytyllä tavalla esim. kudoksien ottamista varten.[9] Kalojen määrä on vaihdellut eri vuosina paljon, vuonna 2011 se oli vain noin 30 000, mutta joinakin aikaisempina vuosina se on ollut paljon suurempi. Kissat ja koirat pitää Suomessa lain mukaan kasvattaa tähän tarkoitukseen. Kissojen käyttö Euroopassa on nykyään 0,03 prosenttia eläimistä.[2]
Lääketieteen piirissä tutkitaan lääkkeiden ja hoitojen tehoa ja kehitetään niitä edelleen. Niiden perusteella kuitenkin usein tehdään vaikutuksista yliarviointeja, sillä negatiiviset tulokset jätetään julkaisematta. Tämä koskee sekä kliinisiä kokeita että eläinkokeita. Eläinkokeiden perusteella löydetyt 500 aivohalvaukseen tehoavaa hoitoa ovat osoittautuneet tehottomiksi, ja tehokkaita hoitoja ovat vain liuotushoito ja asetyylisalisyylihappo. Aiheesta PLoS Biology -lehdessä julkaistu tutkimuksessa todetaan, että kyseessä on julkaisuharha eli usein raportoidaan vain suuria vaikutuksia ja pienet ja negatiiviset jätetään kertomatta.{viite?} Eläinkokeita ei rekisteröidä Amerikassa ennen tutkimuksen aloittamista, toisin kuin ihmiskokeet, Suomessa jokaiseen eläinkokeeseen pitää hakea lupa ja esittää tutkimussuunnitelma. Negatiivisten tulosten julkaisemiseksi on perustettu lehti Journal of Negative Results.[10]
Varhaisin ymmärrys ihmisen sairauksista perustui kliinisiin havaintoihin. Antiikin lääkärit kokeilivat erilaisia yrttejä ja luonnonaineita potilaisiin, ja ottivat käyttöön hoitoja, jotka näyttivät tehoavan. Lähestymistavan ongelmaa kuvaa hyvin digitaliksen keksiminen. Englantilainen lääkäri William Withering sai kansanparantajalta pariakymmentä yrttiä sisältävän lääkereseptin, joka paransi turvotusta. Kasvitieteeseen perehtynyt Withering oivalsi nopeasti, että vaikuttava aine oli sormustinkukka, Digitalis. Muut komponentit olivat hyödyttömiä. Farmakologia ryhtyi systemaattisena tieteenalana tutkimaan, minkälaisia vaikutuksia eri aineilla on, ja kehitys nopeutui 1800-luvun jälkipuoliskolta merkittävästi.[4]
Systemaattinen eläimillä tehty alustava tutkimus ja vaikutusmekanismien ymmärtäminen on tuonut markkinoille runsaasti eri tauteihin käytettäviä lääkkeitä, tartuntatauteihin antibiootteja, reumatauteihin monia entistä parempia tulehduskipulääkkeitä, sokeritautiin insuliinin, parkinsonismiin levodopan ja useita muita lääkkeitä, lukuisia psykooseihin ja depressioon vaikuttavia lääkkeitä, monia verenpaine- ja sydänlääkkeitä, kolesterolilääkkeitä jne.[11] Nämä ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että ihmisen eliniän odote on noussut noin 40 vuodesta noin 80 vuoteen.
Turvallisuustutkimuksissa sivuvaikutuksia seurattiin ensin potilailla, mutta tällä tavalla ei saada harvinaisia sivuvaikutuksia esille, esimerkiksi syöpäriskiä. Sellainen tulee ilmi vasta vuosikymmenien käytön jälkeen. Tämän takia mahdollista myrkyllisyyttä pyritään ensin selvittämään jyrsijöillä kuten hiirillä ja rotilla, tutkimuksen edetessä vähäisessä määrin myös koirilla.[3] Useimmat myrkyllisyyden lajit ovat samanlaisia eri nisäkkäillä, mutta on myös poikkeuksia, jotka tutkijan pitää tuntea. Esimerkiksi rotan maksa on paljon tehokkaampi kuin ihmisen, minkä takia rotta saattaa pilkkoa myrkyllisen aineen vaarattomaksi nopeammin kuin ihminen. Rotta ei myöskään oksenna, joten pahoinvointia ei voi tutkia rotalla. Monia keskushermostoon kohdistuvia haittoja kuten esim. masentuneisuutta ei pystytä saamaan esille eläinkokeissa.[3]
Erittäin suuri merkitys on ollut solukokeiden yleistymisellä. Näiden määrä on viimeisten vuosikymmenien aikana räjähdysmäisesti lisääntynyt. Niillä on pystytty selvittämään hyvin yksityiskohtaisesti sekä kemiallisten aineiden hyödyllisten että haitallisten vaikutusten mekanismeja. Eläinkokeita suoranaisesti korvaavia kokeita on ollut kuitenkin erittäin työläs löytää, ja pääasiassa solukokeiden ja eläinkokeiden tavoitteet ovatkin erilaiset. Parhaiten ne toimivat, kun eläinkokeilla osoitetaan yleiset vaikutukset koko elimistössä, ja sen jälkeen solukokeilla selvitetään täsmällisiä solutason vaikutusmekanismeja. Tämä strategia on osoittanut voimansa viimeisten vuosikymmenien nopeana lääketieteen kehityksenä.[11]
Eläinkokeiden suorittamista säädellään Suomessa eläinsuojelulain[12] ja geenitekniikkalain[13] lisäksi erillisellä koe-eläintoimintalailla,[14] joka määrää eläinkokeiden suorittamisen selkärankaisilla luvanvaraiseksi toiminnaksi.
Lupa koe-eläintoimintaan (koe-eläinlaitoslupa) on haettava aluehallintovirastolta ja sen saaminen edellyttää että
Lisäksi aluehallintoviraston on tarkistettava ja hyväksyttävä koe-eläintoiminnan harjoittamisessa käytettävät tilat ennen niiden käyttöönottoa.
Varsinaiseen eläinkokeeseen tarvitaan eläinkoelupa, jota voi hakea eläinkoelautakunnalta. Luvan saaminen edellyttää että
Valmisteilla oleva REACH- kemikaaliasetus tulee edellyttämään yrityksiltä kemikaalien rekisteröinteihin vaadittavien selkärankaisilla tehtävien eläinkokeiden tulosten ja kustannusten jakamista. Viranomaisen on myös tutkittava muun muassa kaikki eläinkokeita edellyttävät testausehdotukset, minkä uskotaan estävän tarpeettomia eläinkokeita.
Koe-eläintoimintaa rajoitetaan ja säännellään koe-eläintoimintaa koskevilla kansainvälisen oikeuden normeilla, kansallisilla säädöksillä ja toimintaohjeilla. Niitä myös valvotaan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Valvontaa suorittavat paitsi viranomaiset myös koe-eläinyksikköjen vastuuhenkilöt ja tutkimusryhmien tutkijat. FELASA (engl. Federation of Laboratory Animal Science Associations) on laatinut EU-maissa hyväksytyt suositukset koe-eläinten kanssa työskentelevien henkilöiden koulutuksesta. Ko. henkilöt on jaettu neljään, A-, B- ,C- ja D-kategoriaan toimenkuvansa perusteella. [15]
Kategoria A on luotu koe-eläinhoitajille. Käytännössä tämä on kaksivuotinen ammatillinen perustutkinto.
Yliopistot järjestävät koe-eläintutkimuksissa avustavan henkilöstön koulutuksia, joka kattaa B-kategorian. Koulutukseen kuuluu teoria ja käytännön osuus.
Eläinkokeita suorittavien ja johtavien tutkimushenkilöiden tarvisee omata C-kategorian pätevyys. Jokaisessa koe-eläinkokeita tekevässä tutkimusryhmässä on oltava vähintään yksi C-kategorian tason pätevöitynyt henkilö. Kelpoisuudeksi katsotaan kategoria C-kurssin suorittaminen ja läpäisy hyväksyttävästi sekä suoritettu korkeakoulututkinto (ylempi tai alempi) joka soveltuu koe-eläintoimintaan. Mikä tahansa korkeakoulututkinto (esim humanistinen) ei kelpaa. C-kategorian koe-eläinkurssin suorittaneen on tentittävä seuraavat perustiedot
Ja lisäksi hänen on suoritettava vähintään 40 tunnin C-kategoriaan suunnattu käytännön koulutus.
Tämä kategoria on varattu koe-eläinyksiköiden vastuuhenkilöille. D-kategorian vaatimuksissa henkilöllä pitää olla alalle soveltuva korkeakoulututkinto ja hänen pitää hallita kaikki koe-eläinkeskuksen johtamiseen, henkilöstöhallintoon, alan lainsäädäntöön, talouteen sekä eläinten hyvinvointiin liittyvät tehtävät. Hänen on myös kyettävä ohjaamaan ja opastamaan tutkijoita koe-eläinten käytössä ja niiden vaihtoehtomenetelmiä valittaessa. Lisäksi hänen on aloitteellisesti kyettävä kehittää koe-eläintoimintaa.
Euroopan unioni on kieltänyt eläinkokeiden käytön kosmetiikassa. On kuitenkin huomattava, että kosmeettisten aineiden vaikutuksia ei ole juurikaan tutkittu eläinkokein, vaan aineiden turvallisuutta. Jääkin nähtäväksi, aiheutuuko tästä esimerkiksi syöpää aiheuttavien kemikaalien lisääntyminen kosmetiikassa, joka ei käsitä ainoastaan kauneudenhoitoaineita, vaan myös esimerkiksi hammastahnat, saippuat, sampoot, ja aurinkovoiteet.[16]
Eläinten oikeuksien puolustajat vastustavat kiivaasti eläinkokeita niiden aiheuttaman kärsimyksen takia. Kiistanalaisimpia ovat kosmetiikalle tehtävät eläinkokeet. Yhdysvalloissa on jopa tehty eläinkokeita yksityisissä ja kalliissa lemmikkieläinsairaaloissa vain uusien lemmikkieläimille tarkoitettujen hoitojen kehittämiseksi. Eläinkokeita on pyritty vähentämään kehittämällä soluviljelmien käyttöä koe-eläinten sijaan. Toisaalta on esitetty, että monet eläinkokeiden vastustajat eivät tunne todellisuutta, ja perustavat mielipiteensä mututietoon.[17]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
